Rikoksilta ei voi välttyä, jos joskus avaa jonkin median. Suomalaiset isot rikostapaukset pyörivät TV:ssä ties kuinka monetta kertaa. Tunnetuilla rikollisilla on elämäkerrat, ja jos henkilö ei ole vielä tunnettu, joku kustantamo tai tuotantoyhtiö kyllä korjaa tilanteen. Äänikirja- ja podcast-palveluista löytyy sarjamurhaajaa, huumeita ja jengejä, jotain jokaiseen rikosmakuun.

Todellisuuspohjainen rikosviihde true crime lainaa journalismin keinoja. Rikokset myyvät, mistä syystä vaikutteita otetaan myös toisin päin: tarinallisuus, draama ja tunteet näyttävät tulleen pysyväksi osaksi rikosjournalismia. Oma kokemukseni on, että rikosjuttua on monesti helpompi perustella uutispäällikölle ”kiinnostavuudella” kuin yhteiskunnallisella merkityksellä. Kun statistiikkaa seurataan toimituksissa yhä tarkemmin, on helppo sanoa, että lisää vaan dramatiikkaa linjoille.

Tunnustus Århusin kaduilta.

Criminology-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa (Shi, Lu & Pickett 2020, https://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/1745-9125.12248) tarkasteltiin rikollisuuden näkyvyyttä Yhdysvalloissa vuosina 1960–2014. Tutkimus lähestyy aihetta kahden teorian, objektivismin ja sosiaalisen konstruktionismin näkökulmasta. Ensimmäisen mukaan muutokset rikollisuuden julkisessa näkyvyydessä heijastavat muutoksia rikollisuuden kehityksessä. Jälkimmäisen mukaan näkyvyyteen vaikuttaa se, miten ja missä määrin tiedotusvälineet ja poliitikot käsittelevät rikollisuutta. Kyse on siitä, miten kuva rikollisuudesta muotoutuu julkisuudessa: sen perusteella, mitä todellisuudessa tapahtuu vai sen mukaan, miten se rakennetaan.

Yksi tutkimuksen keskeisistä tuloksista on, että rikosuutisoinnin määrä ei seuraa rikollisuuden kehitystä. Muutokset kummassakaan, väkivaltarikollisuuden tai henkirikollisuuden määrässä, eivät merkittävästi näy rikosuutisten määrässä. Tutkimuksen tulokset eivät tue objektiivista teoriaa. Teorian hypoteesi, jonka mukaan rikollisuuden trendit vaikuttaisivat yleiseen mielipiteeseen rikosuutisoinnin kautta, ei kestä empiiristä tarkastelua, tutkijat kirjoittavat. Sen sijaan tulokset ovat täysin linjassa sosiaalisen konstruktionismin kanssa.

Lopuksi tutkijat kysyvät, että jos rikosuutisoinnin määrä ei seuraa rikollisuuden kehitystä, mitä se seuraa? Kysymys jää auki jatkotutkimukselle, mutta myös toimittajille. Mikä painaa journalistisessa päätöksenteossa? Ylevät periaatteet, joihin rakastamme kääriytyä vai kuviteltu kiinnostavuus? Sanon kuviteltu, koska parhaimmillaankin kyse on arvailusta.

Otsikon kysymykseen, välittääkö journalismi parhaan mahdollisen kuvan rikollisuudesta, on helppo vastata ei. Sen puolesta puhuu Shin ja kumppaneiden tutkimus ja esimerkiksi vääristyneet rikoskäsitykset, joista kirjoitin blogissa (https://www.stipendiblogi.fi/tiedammeko-me-mita-me-teemme.html) aiemmin. Mitä pitäisi tehdä, jotta kuva olisi totuudenmukaisempi? Ehkä yksi askel on, että media ymmärtää roolinsa totuuden rakentajana.

Lähde:
Shi L, Lu Y, Pickett JT. The public salience of crime, 1960–2014: Age–period–cohort and time–series analyses. Criminology. 2020;58:568–593

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• ”Rakentavat ehdotukset” Ukrainan sodan uutisointiin tuntuvat todellisuuden hämärtämiseltä ja paljastivat naiiviuden suhteessa Venäjään - 05.04.2022
• Georgialaisille Ukrainan sota on kohtalon kysymys, sanoo maan yleisradion ulkopolitiikkaan erikoistunut toimittaja – ”Pelko siitä, että me olemme seuraavana, on yhä todellisempi” - 02.03.2022
• Pelkään, että järkevin ja hyödyllisin mediakritiikki jää antamatta - 01.02.2022
• Tanskalaisten lippusuhde - 01.12.2021
• Rikoksiin liittyviä vääriä käsityksiä on mahdollista korjata - 02.11.2021
• Tiedämmekö me, mitä me teemme? - 24.09.2021