Ohjelma todellakin korosti minulle entisestään, kuinka arvokasta yhteistyö eri maiden journalistien välillä on.
Los Angelesissa asuessa olen oppinut toisella tavalla arvostamaan myös yksinoloa ja rauhoittumista kotona itsekseni, mutta sen vastapainoksi on ollut mielettömän helpottavaa, että jo nyt minulla on ihmisiä, joiden tiedän haluavan viettää aikaa kanssani – ja joiden kanssa voi jutella muustakin kuin säästä.
Leikkipuistot itsessään ovat hienoja mutta niissä on jätetty myös tilaa lasten mielikuvitukselle. Tällainen leikin vapaus on ilmeisesti osa tanskalaista kasvatusfilosofiaa, the Danish Way.
Yli kahdeksan miljoonan ihmisen kaupunkiin mahtuu monenlaisia mielipiteitä, eivätkä jakolinjat aina mene siellä minne ne stereotyyppisten ennakkoluulojen perusteella piirtäisi.
Vaikka pääsääntöinen syy olisi edetä journalistisella uralla ja saada tutkinto huippuyliopistosta, loppujen lopuksi mieleenpainuvimmat ja arvokkaimmat asiat tapahtuvat koulupäivien ulkopuolella, yhdessä uusien ja vanhojen ystävien kanssa.
Stipendivuoden päättyessä mietin yleistämisen sietämätöntä keveyttä. Eikö Saksassa tosiaan mikään enää toimi? Onko Berliini bilekaupunki vai jotain ihan muuta?
