Otsikko sen kertoo. Olin ensikertalainen ja hukassa.

Mietin jonkin aikaa, miten kerron kokemuksestani Kansainvälisillä journalismifestivaaleilla (IJF); keskitynkö siihen, mikä kaikki onnistui vai kerronko rehellisesti, että kaikki ei mennyt aivan putkeen.

Valitsin nyt sitten jälkimmäisen lähinnä tulevia IPI-stipendiaatteja ajatellen, jos joku pääsee myös festivaaleille ja sattuu lukemaan tämän tekstin.

Perugia on upea kaupunki.

Sanottakoon heti alkuun, että kokemus oli siis kokonaisuudessaan hieno, eikä mitään isoa tragediaa ole luvassa. Tämä on ehkä enemmänkin sellainen ”mitä olisin halunnut tietää etukäteen” -tarina, jotta kokemus olisi ollut sujuvampi.

Matkani meni pieleen heti alussa. Syy? Myöhästyin jatkoyhteydestäni Roomassa itsestäni riippumattomista syistä.

Suhtauduin asiaan aika neutraalisti ja päästin ongelmanratkaisukykyni vauhtiin. Lopulta ratkaisu löytyi aika vaivattomasti, koska IJF järjestää omia bussikyytejään Roomasta Perugiaan. Olin alun perin varannut junamatkan, koska se oli puolet halvempi, ja jos saan valita junan ja bussin väliltä, valitsen aina ensimmäisen. Sen verran olen tunteja viettänyt Onnibussin kyydissä.

Nälkäpeli: Taksit

Saavuin sateiseen Perugiaan keskiyön tienoilla. Suunnittelin bussissa tilaavani taksin, koska majoitukseni sijaitsi puolen tunnin päässä keskustasta, eikä matkalaukun kanssa käveleminen inspiroinut.

Nopeasti kävi kuitenkin ilmi, että neulan etsiminen heinäsuovasta on leikintekoa verrattuna taksin löytämiseen Perugiasta IJF:n aikaan. Löysin kohtalontoverin ukrainalaisesta toimittajasta.

Soitin taksinumeroon, josta minulle lyötiin luurit. Eräs paikallinen totesi, että muuten kaupungissa on takseja yllin kyllin, mutta jostain syystä juuri IJF:n aikana ne eivät millään riitä. Mitähän se kertoo media-alan ammattilaisista?

Lopulta kohtalontoverini onnistui saamaan taksin sovelluksen kautta, ja ajattelimme mennä samalla kyydillä. Kun taksi saapui, tilanne muistutti nälkäpeliä. Auton ympärille kerääntyi joukko muitakin kulkuvälinettä vaille jääneitä. Kuski koetti epätoivoisesti selittää, ettei hän voi ottaa kaikkia kyytiin, kun hotellit sijaitsevat aivan eri puolilla kaupunkia. ”It’s like Roma e Milano.”

En jaksanut lopulta vääntää kuskin ja muiden kanssa, vaan päätin kävellä.

Perugian keskusta sijaitsee kukkulalla ja hotellini sen kupeessa. Onneksi kävelymatka kulki siis pelkästään alamäkeen, joskin välillä niin jyrkästi, että jouduin nojaamaan taaksepäin, jotten kaatuisi.

Ensimmäisen vartin jaksoin olla varovainen laukkuni kanssa, mutta lopulta työnsin sitä sellaista vauhtia portaita, mäkiä ja reikäisiä kävelyteitä alas, että on suorastaan ihme, etten joutunut palaamaan Wieniin tavarani muovikasseissa.

Tältä koko öinen vaellukseni suurin piirtein näytti. Kuva ei tee oikeutta jyrkkyydelle.

And isn’t it ironic?

Seuraavana aamuna olo oli vähän kuin katujyrän alle jäänyt. Huhtikuisen flunssani jälkitautina sain poskiontelontulehduksen, johon en ole saanut Wienissä toistaiseksi apua (tarina toiseksi kerraksi). Sanomattakin siis selvä, että öinen raivokas kävely ei ollut ehkä paras ideani.

Päätin kuitenkin kerätä itseni ja suunnistaa ajoissa keskustaan, jotta ehdin mahdollisimman moneen paneelikeskusteluun. Koska vaellus olisi nyt suoritettava toiseen suuntaan eli ylämäkeen, päätin suosiolla kokeilla paikallista bussiliikennettä. Olen viihtynyt Wienissä pilateksessa, en juoksumatolla, ja aerobinen kuntoni on sen mukainen.

Siispä ensimmäinen tehtäväni oli löytää jostakin bussilippuja, minkä luulisi olevan aika yksinkertaista. Mutta kas kummaa – kun sama agenda on kaikilla muillakin lähettyvillä yöpyvillä, liput voivat olla lähimmästä kaupasta loppu jo aamukahdeksan jälkeen.

Ei auttanut kuin kävellä seuraavaan, josta onneksi sain lippuja. Tosin olisin samalla voinut jo kävellä keskustaan.

Kävin sitten nopeasti ruokakaupassa hakemassa energiajuoman, hotellissa hakemassa läppärini ja siirryin odottamaan bussia. Matka keskustaan kestäisi noin 20 minuuttia, joten jos lähden noin tuntia ennen paneelin alkua, ehdin varmasti. Tai niin ainakin ajattelin.

Bussia ei kuitenkaan kuulunut. Kävelin toiselle pysäkille, eikä sitäkään bussia kuulunut. Kävelin takaisin ensimmäiselle pysäkille ja pääsin viimein bussiin.

Olin keskustassa tasan silloin kun paneeli, johon olin menossa, alkoi. En tiennyt, missä tapahtumapaikat tarkalleen sijaitsevat tai miten minun kuuluisi ne edes tunnistaa. Kävelin ympäriinsä, kunnes löysin IJF:n työntekijän, joka neuvoi minut oikeaan paikkaan.

Siinä kohtaa paneelia oli mennyt jo noin 20 minuuttia, ja sisällä minua odotti jono. Varsin ironista, kun paneelin aihe oli miten selviytyä Perugiasta.

Tilaisuuksia Perugiassa riitti moneen makuun. Ja mitkä tilat!

Onnellinen loppu

En lopulta päässyt sisälle asti seuraamaan kyseistä keskustelua, mutta jonossa sain vietettyä aikaa kollegoiden kanssa ja puhuttua kaikenlaista. Oli jotenkin helpottavaa kuulla, että journalismi kaikkialla kärsii samanlaisista ongelmista – yleisökato, aikapaine ja niin edelleen.

Matka jatkui siitä lounaalle IPI-kollegoiden kanssa, ja loppupäivän vietinkin sitten heidän seurassaan. Kävimme muun muassa katsomassa, miten poliittinen pilapiirros syntyy ja seurasimme muutamaa paneelikeskustelua.

Niitä oli tänä vuonna tarjolla esimerkiksi seuraavista aiheista: tulevaisuuden työnäkymät, yhteisöt, Epstein-asiakirjat, journalismin rahoitus, Ukraina, Palestiina, SLAPP-kanteet.

Polttavin aihe oli kuitenkin mikäs muukaan kuin… tekoäly.

Ensimmäisen varsinaisen konferenssipäivän päätteeksi palasin hotelliin paljon paremmin mielin. Pari kollegaa yöpyi lähettyvillä, joten sain kävelyseuraa. Mietin myös sitä, kuinka mitättömiä minua ärsyttäneet asiat lopulta kaiken maailmanmyllerryksen keskellä ovat ja miten kiitollinen olen siitä, että saan kokea Perugian ylä- ja alamäet.

Kolmantena päivänä päätin antaa minimetron siivittää minut kukkulalle. Vähän kiertoreitti mutta sen arvoinen.

Miksi satiiri on tärkeä?

Kolmantena päivänä suuntasin poliittisista pilapiirroksista innostuneena työpajaan, joka käsitteli huumorin roolia demokratiassa. Aihe innosti, koska ajattelin, että siinäpä on uusi näkökulma demokratiaan valtio-opin opiskelijalle.

Työpajassa asiaa lähestyttiin konkreettisten tapausten kautta, joissa satiiria oli haastettu oikeudessa tai muissa elimissä.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin (ECHR) puolsi osassa tapauksista pilapiirrosta perustellen sitä muun muassa näin: pilapiirtäjät eivät ole vastuussa ”hätäisistä” lukijoista, ja julkisuuden henkilöiden täytyy kestää satiiria enemmän kuin yksityishenkilöiden.

ECHR puolsi alkuperäistä tuomiota esimerkiksi ranskalaisen piirroksen kohdalla, joka julkaistiin kaksi päivää vuoden 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen  – perustellen ratkaisua ajoituksella ja poliittisesti herkällä alueella.

Palkittu pilapiirtäjä Emanuele Del Rosso esitteli, miten hänen työnsä syntyy aina ideasta lopputulokseen.

Satiiri ei ole ongelmatonta. Esimerkiksi rasistiset ja seksistiset stereotyypit ovat erittäin kiisteltyjä. Panelistit pitivät kuitenkin tärkeänä sitä, että mauttomasta satiirista keskusteltaisiin julkisesti sensuroinnin sijaan, jotta vältyttäisiin pelotevaikutuksilta.

Suomessa vastaavanlaista julkista keskustelua käytiin esimerkiksi vuonna 2024, kun Ville Ranta teki pilapiirroksen Valkeakosken raiskausmurhaan liittyen. Rannan kuvassa tyttö kohtaa metsässä karhun ja sanoo: ”Huh! Pelästyin ensin että siellä on mies…” Ranta sai osakseen runsaasti kritiikkiä, kun osa tulkitsi piirroksen pilkkaavaksi. Osa taas puolusti Rantaa sanoen, että se on ajankohtainen kannanotto. Tapaus meni siis lähtökohtaisesti juuri niin kuin panelistien mielestä pitäisikin. Sensuurin sijaan asiasta keskusteltiin.

Työpajan tarkoitus oli lopulta havainnollistaa sitä, että satiiri on tärkeä demokratialle. Myös tuomioistuimet tiedostavat tämän. Pilapiirros voi joskus helpommin välittää tietoa aiheesta, joka muuten vaatisi useamman sivun tekstiä, ja tavoittaa näin suuremman ja monipuolisemman yleisön. Piirrokset itsessään kehittävät ihmisten kriittistä lukutaitoa ja provosoivat käymään keskusteluja, joita muuten ei välttämättä käytäisi.

Panelistit myös huomauttivat, että pilapiirtäjät ovat usein ensimmäisiä, jotka jäävät auktoritaaristen hallintojen ja demokratian luisumisen jalkoihin. Tämä jo itsessään kertoo siitä, että satiiri on tehokas keino kyseenalaistaa status quota.

Pilapiirtäjiin kohdistuvat hyökkäykset eivät aina kuitenkaan saa yhtä paljon huomiota kuin toimittajiin kohdistuvat hyökkäykset, koska pilapiirtäjiä ei ensinkään välttämättä ajatella toimittajina. Eräs kertoi, että on kuin visuaalinen kolumnisti.

Kysymys siitä, kuka edes lasketaan toimittajaksi, on itsessään mielenkiintoinen mutta syvä musta aukko, johon olen jo graduni myötä tippunut (myös tarina toiseksi kerraksi).

IPI:llä ei tänä vuonna ollut omia paneeleja, mutta järjestimme jäsenillemme kolmannen päivän päätteeksi aperitivo-tilaisuuden. Jäsenet ovat IPI:n toiminnan kulmakivi, joten oli ilo vihdoin tavata heitä oikeassa elämässä. Muutaman olin jo tavannut aikaisemmin, mutta enemmistö oli uusia tuttavuuksia.

Mitä tekisin toisin?

Perugia-kokemukseni päättyi suurin piirtein samalla tavalla kuin se alkoi. Ajattelin, että juna-asemalle kestää kävellä noin 20 minuutta, joten mikäs siinä. Kartat-sovellus ei vaan varoittanut, että kyseisen reitin kävelytie on ehkä 20 senttimetriä leveä, eikä sitä ole huollettu varmaan vuosikymmeniin. En ihan oikeasti liioittele, kun sanon, että ehjä matkalaukkuni on ihme.

Kaikesta huolimatta pääsin perille ja nousin junaan varsin tyytyväisenä. Opin paljon niin paneeleista kuin keskusteluista, joita kävin. Matkani jatkui Perugiasta Roomaan, jossa vietin kaksi päivää kaupunkia ihastellen.

Roomassa kaikki oli hyvin.

Lopetan tekstin listaan asioista, jotka tekisin ehkä toisin. Tosin näin jälkeenpäin kaikki sekoilu tuotti mitä parhaimpia muistoja, eli ehkä IJF on ihan hyvä vain kokea ensikertalaisena, joka on hukassa.

– Varaisin majoituksen lähempää keskustaa tai minimetron reitin varrelle. Silloin kun varasin omani tammikuussa, missään näistä ei ollut enää tilaa. Fiksuinta olisi ollut liittyä Whatsapp-ryhmään, jossa ihmiset ilmoittavat vapautuvista majoituksista ja vaihtaa tilaisuuden tullen.

– Saapuisin paikalle aikaisemmin. Myöhästymiselle en nyt varsinaisesti voinut mitään, mutta olisin voinut aloittaa matkani Wienistä aikaisemmin. Näin olisin saanut ostettua Perugiassa heti bussilippuja ja säästynyt yöllä säätämiseltä.

– Varaisin bussimatkoihin aikaa, koska bussit joko noudattavat aikatauluja tai sitten eivät. You never know!

– Tutustuisin ohjelmaan ja tapahtumapaikkoihin vielä paremmin etukäteen, jotta osaisin mennä oikeaan paikkaan ja varata siirtymiin riittävästi aikaa. Seisoin jonossa useamman kerran.

– Puhuisin vielä rohkeammin ihmisille. Haastoin itseäni tässä jonkin verran, mutta olin kyllä aika takiaisena kiinni IPI-ihmisissä. Perehtyisin paremmin puhujalistaan, koska Perugia on harvinainen tilaisuus tavata maailmanluokan ammattilaisia.

– Tilaisin laten sanomalla latte eikä caffè latte. Alla oleva kuva puhukoon puolestaan.

Menneinä viikkoina on tapahtunut toki paljon muutakin. Wien on tunnettu joulu- mutta myös pääsiäistoreistaan, joita sain ilokseni tänä keväänä kierrellä.

Join myös wieniläistä viiniä Wienissä.

Lupasin, että tutustun kolmannen kaupunginosan tarjontaan, kunhan kevät saapuu. Listallani viimeinen kohde oli Belvedere, ja sinne myös ehdin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Keikahduspisteissä - 21.04.2026
• Pohdintoja Prahan-junassa - 16.03.2026
• Tunteita laidasta laitaan - 11.02.2026