Kun tammikuun toisena viikonloppuna nousin Helsinki-Vantaalla lentokoneeseen kohteenani Wien, olin valtavan helpottunut mutta myös vähän hämmentynyt.

Luminen Suomi vaihtui lumiseen Itävaltaan.

Tiesin kyllä, että näin on. Mutta vasta koneen noustessa ilmaan oikeasti tunsin, miten olin elänyt syksyn autopilotilla. Wieniin muuttoon valmistautumisesta tuli muun elämän ohella melkein pakkomielteeni, koska olen luonteeltani varautuja ja tykkään selvittää mahdollisimman paljon etukäteen. Tavallaan hyvä mutta välillä olisi kiva pysähtyä hetkeen. Stressiä aiheutti myös Itävallan byrokratia. Löysin sopivan asunnon syyskuussa, mutta vuokrasopimuksen saamisessa vierähti kuukausia. Asuntomarkkinat ovat täällä ymmärtääkseni juuri nyt hyvin kilpailulliset. Vielä marraskuun lopussa sain jännittää, onko sittenkään asuntoa.

Ehkä jossain Baltian yllä oikeasti ymmärsin, mitä tapahtuu. Olen menossa harjoitteluun Kansainväliseen lehdistöinstituuttiin (IPI). Siis paikkaan, josta luin ensimmäisen kerran fuksina enemmän vuosia sitten kuin haluan myöntää. Se tuntui uskomattomalta ja tätä kirjoittaessani tuntuu edelleen. En ole pitkään kokenut sellaista mielentilaa, joka minulla lennon aikana oli. En myöskään oikein osaa pukea sitä sanoiksi.

Koneeni laskeuduttua Wieniin palasin kuitenkin todellisuuteen, eli siihen, että nukuin edeltävänä yönä ehkä kaksi tuntia. Istuin hyvän hetken kentällä ja keräsin voimiani, jotta jaksoin suunnistaa asunnolleni.

Ensimmäiset päiväni tutustuin julkiseen liikenteeseen. Volkstheater-metroasema teki vaikutuksen.

Koti-ikävä ja sen puute

Kotini sijaitsee Wienin kolmannessa kaupunginosassa eli Landstraßessa. Lähialueeseeni olen toistaiseksi tutustunut valitettavan vähän. Kerran koitin mennä lyhyen matkan päässä sijaitsevaan Praterin puistoon kävelylle, mutta tein u-käännöksen nähtyäni jäiset tiet. Olisihan se selvinnyt yhdellä Google-haulla, että alueella ei ole talvikunnossapitoa.

Kunhan kevät saapuu, aion ehdottomasti tutustua paremmin lähiympäristöön. Täällä sijaitsevat ainakin Belvederen linna-alue sekä Hundertwasserhaus, jotka ovat koko ajan pitenevällä ”nämä asiat haluan nähdä” -listallani.

Ensimmäisen viikonloppuni vietin tutustuen julkiseen liikenteeseen ja kierrellen kaupungin keskustaa. Koitin myös pysähtyä viimein hetkiin. Ainoa kerta täällä, kun olen kokenut koti-ikävää, sattui saapumispäivänäni. Tein virheen, kun menin pikavisiitille jättimäiseen ruokakauppaan. En äkkiseltään löytänyt mitään tuttua, säikähdin ja lähdin pois.

Asun lähellä Prateria, mutta jäiset tiet estivät kävelylenkkiyritykseni.

Muuten minusta on oikeastaan koko ajan tuntunut siltä kuin olisin tullut kotiin. Sekin on voinut vaikuttaa, että kelit eivät ole hellinneet muistuttaen tavallista lämpimämpää Suomen talvea. Myös ihmisten turhautuminen säähän tuntuu kotoisalta. Tämä ei myöskään ole ensimmäinen kansainvälinen muuttoni. Kun olin 13, muutin Virosta Suomeen. Voin nyt todeta varmaksi, että teininä uuteen maahan sopeutuminen oli huomattavasti vaikeampaa.

Toisin kuin monet läheiseni, en itse ajatellut ennen tänne tuloani niinkään sitä, millainen kaupunki Wien on asua. Mutta myönnettäköön nyt, että olen täysin ihastunut Wieniin. Vieläkin joka kerta, kun astun ulos ovestani, olen vähän ihmeissäni. Täällä on niin paljon kauniita asioita. Myös puhelimeni kameranrulla on täyttynyt niistä, enkä voisi olla siitä iloisempi. Rakastan kauniita yksityiskohtia!

Infinity of Light on taiteilija Bill Thannerin teos Votivkirchen torneissa. Sen tarkoitus on muistuttaa siitä, että valo yhdistää meitä kaikkia.

Sotkuisen yleisradiotoiminnan jäljillä

IPI:lle suuntasin viikonlopun jälkeisenä maanantaina rauhallisin mielin. Toimistolle menoa enemmän minua jännitti aamuinen seikkailuni maistraattiin, jossa rekisteröin itseni kaupungin asukkaaksi.

Poiketen ymmärtääkseni aikaisemmista IPI:n stipendiaateista, tiesin etukäteen esimerkiksi sen, mihin tiimiin tulen sijoittumaan, koska mielenkiinnonkohteeni olivat jo hakuvaiheessa IPI:n tiedossa. Pääsin osaksi Eurooppa-tiimiä, sillä Euroopassa on monta maata, joiden kehityssuunta huolestuttaa minua. Viikon jälkeen minusta tuntui kuin olisin ollut täällä kuukauden. Sen verran paljon opin pelkästään viidessä päivässä.

Tammikuussa pääsin monitoroinnin ohella perehtymään sekä Albanian että Georgian yleisradiotoimintaan, joissa molemmissa on omat haasteensa. Albanian RTSH kaipaa kovasti demokraattisia uudistuksia. Georgian osalta tilanne on äärimmäisen huolestuttava, sillä yleisradiosta on tullut käytännössä valtapuolueen Georgialaisen unelman äänitorvi. Kirjoitin aiheesta ensimmäisen artikkelini. Sain käyttää siihen kollegani tekemää entisen yleisradion työntekijän haastattelua. Sen kuunteleminen oli todella opettavaista mutta samalla surullista. Vaikka kuinka lukee jostakin tapahtumaketjusta, on täysin eri asia kuulla ihmisen henkilökohtainen tarina hänen itsensä kertomana.

IPI:n toimiston neuvotteluhuoneen näkymä jaksaa ihmetyttää.

Myös Georgian riippumattoman median tilanne on käsittämättömän vaikea. Jo valmiiksi ahtaalle ajetuille julkaisuille sateli lisää huonoja uutisia tammikuussa, kun maan valtapuolue Georgialainen unelma ilmoitti jälleen uusista kohennuksista lainsäädäntöön, jonka myötä ulkomaalaisilta toimijoilta minkä tahansa avustuksen saaminen ilman hallituksen lupaa kriminalisoitaisiin. Luonnoksissa avustukseksi määritellään käytännössä mikä tahansa ulkomaalaisen toimijan rahoittama asia. Nämä avustukset ovat monen riippumattoman median elinehtoja. IPI:llä tästä kaikesta ollaan hyvin huolissaan.

Lisäksi olen työskennellyt graduni parissa, joka on myös yksi syy täällä olemiselleni. Siinä aion näillä näkymin tarkastella eurooppalaisten faktantarkistajien ja toimittajien näkemyksiä faktantarkistuksesta. Tarkemmin minua kiinnostaa, millä tavoin erilaiset tekijät, kuten rahoitus ja maan poliittinen tilanne heijastuvat faktantarkistajien ja toimittajien käsityksiin faktantarkistajien roolista ja identiteetistä. Sitä varten suunnittelen parhaillaan kyselyä.

Kulttuuria ja saksan opettelua

Ilokseni IPI:n innovaatiotiimissä aloitti tammikuussa harjoittelija Dana. Hän on muun muassa tullut seurakseni museoon sekä opettanut minulle, miten lausua r-kirjainta saksalaisittain. Arvostan sitä suuresti, sillä tavoitteeni on poistua Wienistä saksaa taitaen, kun se aika koittaa. Olen päättänyt hyödyntää Wienin törkeän hyviä nuorisoalennuksia mahdollisimman paljon. Museoiden lisäksi olen käynyt esimerkiksi keikalla, oopperassa sekä Raimund Theaterissa katsomassa Das Phantom Der Oper -musikaalia, jonka bongasin sosiaalisesta mediasta, sillä algoritmit valmistautuivat Wieniin muuttoon kanssani.

Andrew Lloyd Webberin The Phantom of the Opera on yksi maailman kuuluisimmista musikaaleista. Cameron Mackintoshin tuotanto Raimund Theaterissa oli vaikuttava.

Olen myös kokenut tärkeäksi saada ajatukset välillä lehdistönvapauden sijaan täysin muualle. IPI:llä ollaan jatkuvasti tekemisissä todella tärkeiden mutta myös raskaiden aiheiden kanssa, mikä sielläkin hyvin tiedostetaan. Jokaiseen päivään sisältyy toimittajien kokemaa häirintää ja väkivaltaa, jota ei voi kuvailla oikein muuten kuin että sitä esiintyy kaikkialla ihan liikaa. On myös äärimmäisen traagisia kohtaloita. Esimerkiksi tällä hetkellä IPI:llä toivotaan kovasti, että tammikuussa alkanut uusintaoikeudenkäynti toisi viimein oikeutta toimittajalle Jan Kuciakille ja tämän kihlatulle Martina Kušníroválle. Pariskunta murhattiin heidän kotonaan vuonna 2018.

Aikani Wienissä on tähän asti siis ollut eräänlainen tunteiden vuoristorata. Päällimmäisenä on kuitenkin alusta asti pysynyt kiitollisuus. Olen ollut täällä vasta reilun kuukauden, mutta olen jo oppinut aivan valtavasti. Enemmän kuin olisin osannut kuvitella. Tiedän, että aikani täällä kasvattaa minua paljon sekä ammattilaisena että ihmisenä ja uskon aidosti, että tämä tulee olemaan yksi elämäni tärkeimmistä kokemuksista.

Olen myös kiitollinen siitä, että saan joka päivä nähdä läheltä, miten IPI:n ammattilaiset tekevät töitä sen eteen, että toimittajat kaikkialla voisivat työskennellä turvallisemmin, ja että saan antaa oman panokseni. Lisäksi IPI:lle kuuluu kiitos siitä, että minulle mahdollistetaan poikkeuksellisen hyvät puitteet työskennellä graduni parissa ja saan hyödyntää IPI:n asiantuntemusta sekä verkostoa tutkimukseeni.

Mikään yllä olevasta ei kuitenkaan olisi mahdollista ilman Helsingin Sanomain Säätiötä, jota haluan myös kiittää kovasti jo tässä vaiheessa! Seuraavaa IPI:n stipendiaattia etsitään parhaillaan, ja ohjelmaa on nyt uudistettu niin, että hakea voivat myös jo esimerkiksi valmistuneet. Jos lehdistönvapauden parissa työskentely kiinnostaa, kannustan ilman muuta hakemaan.