2010-luvun alussa tykkäsin QR-koodeista. Saatoin lukea koodikuvion jostain yleensä painetusta pinnasta, ja puhelimeni QR-koodin lukusovellus ohjasi johonkin verkko-osoitteeseen. Se oli kivaa, toiminnallista ja vähän leikkivää. Joku on jo saattanut unohtaa ne neliönmuotoiset viivakoodit, mutta kiinalaiset eivät. Kiinassa niitä on joka puolella, ja koska niitä käytetään paljon, ne toimivat hyvin.

Moni simppeli asia on tehty toimimaan QR-koodien avulla niin sujuvasti, että epäilen, että Kiinassa ei ole aiemmin niin sujuvasti tehty kovinkaan montaa hyvää asiaa. Yksi iso asia QR-koodien suosiossa on se, että maassa on megaverkkopalvelu WeChat, joka hyödyntää QR-koodeja pysyäkseen millään lailla olennaisena verkkopalveluna. WeChatilla voi tehdä ”kaikkea”, mutta se olisikin jo sitten toisen tekstin paikka. Pysytään QR-koodeissa. QR-koodin avulla voin muun muassa ostaa katukauppiaalta höyrytetyn bataatin, lunastaa leffalipun, maksaa bussikyydin, maksaa kauppalaskun, ilmoittautua illanviettoon, liittyä kurssin keskusteluryhmään, lainata kaupunkipyörää ja vaikka mitä muuta.

Tässä koulun kahvilassa vesipullon voi maksaa lukemalla puhelimen kameralla sinisen Alipayn koodin tai vihreän WeChat Payn koodin. QR-koodi luetaan sovelluksella, kirjoitetaan maksettava summa ja näppäillään pin-koodi. Vähänkin isommissa liikkeissä kassahenkilö tai -laite lukee maksajan puhelimen ruudulta QR-koodin, jolloin maksaminen on nopeampaa.

Mullistavin apu QR-koodista on ollut maksamisessa. Otan esimerkin ravintolasta. Parikin kertaa on käynyt niin, että tarjoilijamme ei ole ottanut tilausta vastaan, vaan meidän on pitänyt lukea pöytäämme liimatusta tarrasta QR-koodi, joka on tuonut ruudulle kiinankielisen ruokalistan. Listasta näimme tällä hetkellä tarjolla olevat ruuat ja juomat, ja ruokalista avautui WeChatin minisovellukseen, jolla teimme tilauksen ja maksoimme aterian.

Suomessa – voisin valita tähän aika monta muutakin maata – QR-koodit eivät oikein koskaan saaneet suurta suosiota. Mekin Karjalaisessa kytkimme lehtijuttuihin QR-koodeja, joilla pääsi katselemaan ihan kohtalaisen hyvin suoraan koodista auenneita videoita ja kuvagallerioita. Kiinan koodiviidakossa aikaa viettäneenä on nyt selvää, että ne tavat, joilla QR-koodeja vuosikymmenen alussa koitettiin vakiinnuttaa päivittäiseen käyttöön, eivät olleet tarpeeksi palkitsevia. Täällä huomaa, että kun koodia käyttää päivittäin erilaiseen maksamiseen, on kynnys käyttää sitä moneen muuhun asiaan laskenut. Usean kuluttajan puhelinkin tunnistaa nykyisin QR-koodin jo pelkän kameran avulla, eikä erillistä QR-koodin lukusovellusta tarvita.

Kriittinen ero siinä, miksi QR-koodi toimii erinomaisesti Kiinassa, mutta ei yhtä hyvin länsimaissa, liittyy maksamiseen. Jos unohdetaan puhelimessa tapahtuva verkkokauppa, niin periaatteessa tavallinen suomalainen lähikorttimaksu on usein helpompi tapa maksaa. Puhelimessa tapahtuvaa verkkokauppaa on vain nykyisin niin vaikea unohtaa, että korttien lähimaksu, joka on Kiinassakin toki käytössä, ei ole kovinkaan usein kaikkein kätevin yksittäinen maksutapa.

Vaikka miten olen täällä taas tykästynyt QR-koodeihin, eivät ne tietenkään aina ole se paras tapa hoitaa asiaa. Esimerkiksi leffalippua ostaessa joudun ensin ostamaan puhelimella lipun, minkä jälkeen menen elokuvateatterin lippuautomaatille vilauttamaan QR-koodia. Automaatti tulostaa minulle leffalipun, jossa on taas yksi QR-koodi. Miksen voisi vain marssia lipuntarkastajan luo suoraan jo sen puhelimeeni lähetetyn koodin kanssa?

Kömpelöä on myös se, että WeChatin maksuominaisuuden kanssa kilpailee lähes samalla tavalla toimiva supersuosittu Alipay, ja osa liikkeistä ja verkkokaupoista hyväksyy vain toisen järjestelmän maksun. Jos ei tarjolla olevat koodit kelpaa, tarvitaan käteistä tai paikallinen pankkikortti.

Mutta voisivatko QR-koodit tulla länsimaissa arkiseen käyttöön? Ainakin kansainväliset luottokorttijätit ovat kehittelemässä QR-koodiin perustuvia ratkaisuita, ja puhelimien ja langattoman verkon kehitys on auttanut siinä, että QR-koodin vuosien takaisista ongelmista iso osa on nyt varmasti paremmin ratkottavissa. Vaikka turvallisuus ja käytettävyys silloin mietityttivätkin, niin minusta tuntuu, että eniten esteitä oli konservatiivisessa ajattelussa, joka ei salli kovinkaan leikkisää puhelimen käyttöä.

Sitä kiinalaisten leikkisyyttä vähän kadehdinkin. Äskenkin tuossa yliopiston pihalla seitsemän 20–50-vuotiasta aikuista hyppi hyppynarulla.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Näin minä koin Kiinan - 18.06.2019
• Nyt aavistan, miten monta erilaista Kiinaa jää näkemättä - 24.05.2019
• Sähköauton ostajan ei tarvitse osallistua kilpilottoon - 06.05.2019
• Noin 20 shanghailaista paikkaa, joissa käytimme vieraitamme - 21.02.2019
• Pitäisi keksiä uudelle poikakaverille nimi - 14.12.2018
• Toivottavasti keskiarvoni riittää ja saan jatkaa kevään opiskelijaviisumilla - 26.11.2018
• Google ottaa askeleita kohti Kiinaa - 31.10.2018
• Avausluennot hävisivät snookerille - 19.09.2018