Olen kateellinen eräälle ystävälleni, joka muistaa kertoa omista unistaan, joita on nähnyt. Kerran värikäs ja taianomaisesti hohtava kala oli ilmestynyt hänelle äänettömästi aivan vedenpinnan ääreen. Koko uni oli vain ollut hän tuijottamassa tuota kaunista ja mysteeristä kalaa. Tai tämä on ainakin oma tulkintani, sillä minäkin haluaisin nähdä noin vaivaamattomia ja rauhallisia unia. Lokakuun yhtenä lauantaiaamuna heräsin siihen, kun näin unessani minulle tarjottavan töitä IPI:stä.

En ole rajatietäjä tai neurootikko, mutta sekä unen todentuntuisuus että sen vivahteikkuus osoittivat ajattelevani tästä stipendiaattirotaatiosta paljon enemmän tosissani, kuin mitä olin alun perin tarkoittanut. Kyse ei ole Wieniin juurtumisesta taikka omasta sopeutumisestani työpaikalle jotenkin täydellisesti. Elämäni on vain kiepittänyt itsensä uuteen asentoon täällä ollessani, tavoilla joita en itse osannut kuvitella tai ennustaa. Alkuperäinen tarkoitukseni oli lähinnä hankkia mitä parhain mahdollinen työharjoittelu, kokeilla ulkomailla asumista omavaraisesti (esimerkiksi ilman Erasmus-tukiverkkoa) ja testata, pystyisinkö asettumaan jonnekin ihan tuosta vain.

Lokakuun loppuun mennessä minulle on käynyt selväksi, että nämä kaikki asiat ovat toteutuneet. Tiedän, että omassa ansioluettelossani IPI näyttää melko pramealta, ja saamani kokemus täältä on ollut minun oma pieni työmatkailun, viestinnän, journalistiikan ja valtio-opin opintojakso. Sen lisäksi, kuten aiemmin on jo selvinnyt, olen päässyt kaupunkiin sisään tutustumalla täällä asuviin ihmisiin ja olen kyennyt luomaan itselleni tukiverkoston, josta en olisi uskaltanut edes haaveilla. Näiden asioiden takia mieleni on ollut toivoa täynnä omasta tulevaisuudestani. Ehkä tästä harjoittelusta pitäisi saada nipistettyä vielä piirun verran enemmän irti.

Auringonnousu Alppien pohjoispuolella.

Aloitin lokakuun Ateenan-matkani jälkimainingeissa editoimalla videota perulaisesta toimittajasta Gustavo Gorritista IPI:n maailmankongressin palkintoseremoniaa varten sekä editoimalla ja valmistelemalla jaksoja IPI:n Media Freedom in Focus -podcast-sarjaa varten. Kuun puolivälissä matkasin Brysseliin MFRR-kokoontumiseen, jossa käsiteltiin useita itselleni mielenkiintoisia aiheita, kuten mediakaappausta (media capture; kun valtiot ja yksityiset omistajat kaappaavat mediatilaa ostamalla tai kiinnittämällä tärkeitä medioita oman vaikutuksensa alle, vähentäen median pluralismia ja pahimmassa tapauksessa hiljentäen kriittisiä ääniä), ulkomaalaisvaikuttajalakeja sekä Suomen huonontunutta lehdistönvapaustilannetta.

Brysselissä yhytin vihdoinkin yhden kreikkalaisen tutkivan journalismin toimituksen, Solomonin, toimittajan, jonka kanssa sain lyhyen jutustelumme perusteella selville Kreikka-artikkelini punaisen langan. Tämä suuri edistysaskel on kuitenkin vain pieni lohtu, sillä lokakuu oli työntekokuukautena oman ryhmän sekä koko instituutin tukemista varten. Brysselin kokoontumisen jälkeen matkasin takaisin Wieniin, sairastuin mitä todennäköisimmin norovirukseen ja heti parannuttuani saavuin Schönbrunnin keisarilliselle kartanoalueelle valokuvaamaan IPI:n hulppeaa 75. maailmankongressia.

Lokakuussa pääsin yhä tiiviimmäksi osaksi omaa joukkoani, tutustuin työtovereihini paremmin ja syvennyin osaksi IPI:n hieman hakoilevaa viestintäpuolta, jossa kaikki tekee jotain pientä, muttei millään strategisesti kestävällä tavalla. Apuni näissä asioissa on ollut huomattava, ja itseäni nyt suoraan kehuakseni, maailmankongressin jälkeen järjestetyllä instituutin työporukan illallisella yksi kollegani sanoi jotakuinkin: “Muut stipendiaatit ovat olleet totta kai hyviä, mutta sinä olet ollut jotain aivan muuta”. Kaikki, olkoon se sopeutuminen työympäristöön, verkostoituminen jäseniemme kanssa eri Euroopan maissa ja positiivinen palaute omasta työnjäljestä, on toiminut päivittäisenä motivaationa itselleni.

Gustavo Gorriti puhumassa maailmankongressin palkintoseremoniassa.

Kaikesta huolimatta elän ristiriitaisuuden siivittämänä, niin työpaikalla kuin sen ulkopuolella. Vapaalla olen juurtunut kaupunkiin ja saanut hyviä ystäviä, mutten ole löytänyt aikaa heidän vakinaiseen tapaamiseen. Samalla tiedostan, että minulla on enää vajaa kaksi kuukautta jäljellä, ja heidän kannaltaan oma poislähtöni antaa asioille oudon alavireen, sillä ystävyytemme on ollut paljon enemmän kuin pelkkää minglailua. Moni asia vaikuttaa niin tutulta ja rutiininomaiselta, ja tuntuu käsittämättömältä, että lähtöni lähestyy niin nopeaa tahtia. Minulla on tosiaan enää seitsemän viikonloppua jäljellä, ja niistäkin kaksi vietän ulkomailla. Enkä ole edes kerennyt käymään Grazissa taikka Wienin länsipuolen kukkuloilla.

Instituutissa olen väliajoin saanut loistaa teknisesti tyydyttävän kyvykkäänä ja viestinnällisesti suuntautuneena stipendaattina. Puhumattakaan valokuvauskeikastani maailmankongressissa, jossa kuvasin yhdessä työparini kanssa kolmen päivän ajan, aamusta iltaan, kongressin menoja, ihmisten minglailua ja eri paneeleita – sekä huikean perjantai-illan palkintoseremonian Wienin yliopiston juhlasalissa. Olen toki ylpeä näistä, ja suoriuduin niistä ihan hyvin. Mutta vain ihan hyvin. Vaikka jopa ensimmäistä kertaa kongressissa näkemäni IPI:n työntekijä kannusti minua pitämään kiinni lehdistönvapauden ja kansalaisjärjestöjen parissa työskentelystä, sen perusteella, mitä oli nähnyt minun tehneen – en silti usko, että jälkeni olisi niin vakuuttavaa työllistymisen kannalta.

Kaikki saavutukseni eivät ole olleet mielestäni puhtaita suorituksia, millä voisin oikeuttaa oman ylpeyteni kädenjäljestäni taikka tärkeydestäni instituutin työlle. Ensimmäisenä esimerkkinä Media Freedom in Focus -podcastjakson tekeminen. Sain luvan äänittää oman jakson unkarilaisen hakkerin, Hanon, palvelunestohyökkäyksistä unkarilaisia itsenäisiä uutispalveluita ja kansalaisjärjestöjä vastaan. Äänitys ei mennyt aivan putkeen. H-hetkellä kannettavani piti julmaa hurinaa pilaten valkoisen taustaäänen, minä sönkötin välisanoja “you know” ja “like” kuin ensikertalaisjuontaja, ja vieraani netti kaatui ainakin kaksi kertaa äänityksen aikana. Lopputuloksena on minun hieman hapuileva juontaminen, epäpuhdas äänenlaatu ja epäilys omista taidoistani podcastien tekijänä.

IPI:n MFRR-tiimi Brysselin-kokoontumisessa.

Toisena asiana on taittaminen. MFRR-projektin mediakaappaus-raporttien taitto on ollut helppoa, ainoana ongelmana ovat aikamääreet sekä useiden kymmenien alaviitteiden manuaalinen asettelu Canva-tiedoston leipätekstiin ja alaviiteosioon. Kun olin saanut selvitettyä nämä pulmat, pääsin kakun päällä komeilevan kirsikan kimppuun – kansilehden suunnitteluun. Päätin hyödyntää valmista pohjaa ja kuvittelin, että kansi näyttäisi hyvältä, jos lisäisin siihen aina käsiteltävän maan lipun taikka EU-maiden kartan taustalle, niin että itse otsikkoteksti erottuisi kuitenkin hyvin. Tämä köyhä ritari -ideani ei mennyt kovin hyvin läpi esihenkilöilleni, ja lopulta he ottivat taittoon mukaan kokeneemman työntekijän, joka taikoi parissa tunnissa aivan uudenlaisen, ja hienomman, kannen. Jälleen kerran törmäsin omaan epäilykseeni siitä, olenko riittävän taitava. Stipendaatiksi kyllä, korkeammalla tasolla korkeintaan ehkä.

Kolmanneksi maailmankongressin palkintoseremonia. Palkittavasta perulaisesta ex-presidentti Alberto Fujimoria ja korruptoitunutta oikeusjärjestelmää vastaan kamppailleesta Gorritista oli vaikeaa löytää hyvää videomateriaalia, varsinkin luvanvaraista, joten päädyin hyödyntämään hyvin vähän b-rollia eli täyttöotosta, ja täten videoissa esiintyneet puhuvat päät saivat paljon ruutuaikaa. Videon tahti oli verkkaisempi kuin muiden palkinnonsaajien videot, ja lopulta oma versioni päädyttiin jättämään sivuun ja pääeditoijamme sai editoitua oman, tyylikkään ja dynaamisen version. Huomasin toistavani itselleni olevani luova, mutta hetken koittaessa moinen luovuus ei kanna tarpeeksi pitkälle.

Lopetan näräni hautomisen ennen kuin menen liian pitkälle. Haluan kuitenkin olla avoin siitä, mitä olen kokenut. Vaikka olen onnistunut ja tehnyt ainakin työpaikkani sisällä vaikutusta, olen myös epäonnistunut monina tärkeinä hetkinä, pääosin oman osaamattomuuteni tai ajattelemattomuuteni takia. Eivätkä nekään haittaisi, mutta olen syksyn mittaan ladannut omalle IPI-ajalleni suuria odotuksia, niinkin suuria, etten tiedä voiko niitä saavuttaa niillä kyvyillä, joita minulla oikeasti on. Mieleni heilahtelee halustani jäädä Wieniin helpotukseen siitä, että pääsen takaisin Suomeen. Lisäksi epäilen omia tulevaisuudenkuviani. Ajattelen tässä ja nyt niin ja näin, koska olen täällä, hautautuneena lehdistönvapaus-kiemuraan. Olen mielestäni onnistunut ja sopeutunut. Mutta onkohan työjälkeni tarpeeksi vankkaa? Tai onko arkinen elämäni edes kestävällä pohjalla, jos joutuisin asumaan täällä esimerkiksi vuoden?

Mellakkapoliisit Brysselin keskustassa lakkopäivänä.

Palatkaamme takaisin unesta heräämiseeni ja sitä seuranneeseen seesteiseen, aurinkoiseen lauantaipäivään. Olin aiemmin viikolla keskustellut kollegani kanssa brysseliläisessä kapakassa siitä, kuinka instituutti olisi suunnittelemassa viestintävastaavan palkkaamista. Siis ihmistä, joka ottaisi koppia juuri podcastien editoinnista, raporttien taittamisesta, video- ja valokuvaamisesta sekä IPI:n työn levittämisestä laajemman yleisön parissa. Unessa minulle tarjottiin juuri tuota paikkaa, koska olin tehnyt niin hyvää työtä ja minut koettiin sopivaksi. Olinhan minä auttanut heitä jo niin paljon, tunsin sovellukset ja laitteet sekä ymmärsin instituutin viestinnälliset tarpeet.

Heräsin unesta sen ollessa liian hyvää ollakseen totta ja sulattelin sitä koko päivän, peilaten ainakin jollakin tasolla untani niihin todellisuuksiin, joiden kanssa olen joutunut painimaan aikanani IPI:llä. Minulla ei ole formaalia koulutusta taikka vahvaa taustaa missään visuaalisessa viestinnässä. Osaan vain sitä ja tätä, ja joissain kohdissa, kuten valokuvaamisessa, minulla on visuaalista silmää ja suhtkoht toimiva työskentelyrutiini. Mutta minulla on huomattavia puutteita. Valokuvaamistaitoni etenkin teknisesti kaipaa paljon harjoittelua. En osannut ajatella podcastin nauhoittamista jälkituotannon kannalta rakentavasti ja riskitietoisesti. Minulta puuttui videoeditoinnissa ja kansitaiteen tekemisessä luovaa ajattelua, jolla olisin tajunnut hyödyntää kaikkia tapoja, joilla tehdä esitettävästä asiasta mielekäs.

En ole enää varma, mitä odotan itseltäni tai täytänkö instituutin vaatimukset. Kriittistä palautetta en ole tosin saanut. Lokakuu on tuntunut yhdeltä pitkältä viestintäosaamisen ammattikoulutusjaksolta, ja olen tykännyt siitä. Mutta onko sekään mikään eetos tässä rotaatiossa? Olisiko minun koko ajan pitänyt keskittyä enemmän oman tutkimuksellisen tiedon ja asiantuntijuuden kehittämiseen? Riittääkö, että osaan sanoa sitä ja tätä Kreikan ja Romanian disinformaatiotilanteesta ja ehkä jotain pientä mediakaappauksesta ja agenttilaeista – sen perusteella, mitä sain oppia näistä Brysselin-matkallani MFRR-foorumissa. Entä jos olisi ollut parempi, että olisin painottanut näinä kuukausina tuota puolta itsestäni, enkä olisi ollut juoksemassa pää kolmantena jalkana kameroiden ja äänitysmikkien kanssa ympäri toimistoa.

Rapidien Ultrapäädyn spektaakkelinäytös.

En myöskään tiedä oikeasti enää, mitä oikeasti haluta. Minun on pakko palata Suomeen, koska minulla on gradun kaltaisia rästitehtäviä sekä perheeni ja ystäväni, jotka olen hetkellisesti jättänyt taakseni. Kun mietin realistisesti mahdollisuuksiani työllistyä esimerkiksi IPI:lle, aloin ensiksi arvioimaan puutteitani. Pelkään myös, etten saa artikkeleitani Kreikasta ja Romaniasta valmiiksi. Ne kuitenkin tulisivat olemaan isoimmat todisteet saavutuksistani täällä. Lopulta kaikki unelmointi tästä rotaatiosta ja wieniläisestä elämästä höyrystyvät. Niin, ehkä se uni oli vain väsymyksen tuoksuinen, samettinen Wienissä nähty haave. Ja minä olen vain liian syvällä solmussa lehdistönvapaus-silmukassa.

Marraskuussa lupaan itselleni ainakin keskittyä artikkelien kirjoittamiseen ja aion todella tutustua mediakaappaukseen oppivana ihmisenä, samalla kun taitan näitä raportteja. Ehkä sitten mieleni rauhoittuu ja näen asioita taas selkeämmin, ei vain jälkeenpäin vaan myös siinä hetkessä. Tiedän, että se antaa minulle myös rauhan nauttia päivistä ja hetkistä täällä kaikkien tuntemieni ihmisten kanssa, ennen kuin lähden pois.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Hyvästit, Wien! Epilogi - 05.01.2026
• Miljoonasateen Marraskuu - 02.01.2026
• Ajanmittausta minuuteissa ja vuosissa - 10.11.2025
• Eurooppalainen kesä/Neuvostoliiton jälkeinen syksy - 10.09.2025
• Huijarisyndrooma - 11.08.2025