Wienissä ollessani olen saanut kokea ja kokeilla vaikka mitä. Monesti sellaisia asioita, joihin en olisi ikinä päässyt edes käsiksi Suomessa. Olen muuttunut ihmisenä huomattavasti. Olen paljon itsetietoisempi, itsekriittisempi, itsenäisempi, paljon lähempänä itseäni. Hyvällä tavalla, toivon. En haluaisi Suomeen palatessani huomata, että olisin muuttunut itsekkäämmäksi.

Potretti työpaikalta. Sivuhuomautuksena: en todellakaan tullut kravatti kaulassa kuin ehkä neljä kertaa töihin.

Marraskuun ensimmäisestä työpäivästä eteenpäin minulla oli enää 33 työpäivää jäljellä. Tuossa ajassa minun täytyi saada taitettua yhdeksän mediakaappausraporttia, kirjoittaa kaksi pitkää tutkimusartikkelia mukaan lukien kaksi verkostoanalyysiä sekä minidokumentti sekä matkustaa Turkkiin IPI:n lehdistönvapaustehtävälle, matkailujeni kruununjalokivireissulle.

Tärkeimpänä kehityssuuntana sain edistettyä Romania-artikkeliani. Kirjoitin ensimmäisen vedoksen tekstistä, josta puuttui enää suunnittelemani verkostoanalyysin kirjoittaminen auki sekä tarkempi kuvaus journalisteja koskevan vihapuheen laajentumisesta väkivaltaiseksi häirinnäksi ja uhkailuksi. Tammikuun 2025 alun mielenosoitusten ja mellakoiden yhteydessä useiden romanialaisten TV-uutisyhtiöiden kuvausryhmien kimppuun käytiin, ja tutkivan journalismin julkaisun PressOnen toimittajat saivat tappouhkauksia uusnatsijärjestön jäseniltä. Kaiken kukkuraksi todistusaineisto viittaa vahvasti siihen, että Venäjä on rahoittanut ja poliittisesti tukenut suoraan ja epäsuoraan eri laita- ja äärioikeistoryhmiä maassa.

Artikkelin verkostoanalyysin tarkoitus on paljastaa ja yhdistää kaikki suurimmat tekijät, jotka ovat olleet rakentamassa vihapuheverkostoa, joka käänsi suuren kannattajakunnan toimittajia vastaan ja joka lopulta loi kulttuurin, jossa toimittajien päällekäyminen ja uhkailu on hyväksyttävää. Analyysin suunnittelu ja tekeminen on ollut jännittävää, sillä en ole aiemmin tehnyt mitään huomattavaa verkostoanalyysiä.

Toisena suurena kehityssuuntana pääsin eroon angstista, joka minua vaivasi lokakuussa. Jalkani ikään kuin palasivat maan päälle, ja tilanne rauhoittui. Tiesin jo etukäteen, että lokakuu tulisi olemaan kiireisin ja vaativin kuukausi, mutta työtahti ja elämänmuutokset pääsivät silti yllättämään. Marraskuun ensimmäinen puolisko meni osittain siihen, että palauduin lokakuun vyyhdistä. Kertaukseksi: Lokakuun toisen viikon käytin kahden podcast-jakson editoimiseen, yhden suunnitteluun, nauhoittamiseen ja editoimiseen sekä yhden erillisen videon editoimiseen ja tuottamiseen.

Vahdinvaihtorituaali Atatürkin hautakukkulalla Ankarassa.

Äänitöiden jälkeen lähdin lähes suoraan Brysseliin neljän päivän matkalle, joka muuttui viiden päivän matkaksi, koska alkuperäinen paluumatka peruuntui hallituksen vastaisten suurlakkojen takia. Se ei haitannut, sillä pääsin tiistaisena lakkopäivänä seuraamaan, kuinka Brysselin työväenluokka marssi ympäri kaupunkia karnevaalihengessä, juoden olutta baarien ulkoterasseilla sekä syöden pikaruokaravintoloissa – samaan aikaan, kun rahakkaat turistit söivät simpukkakeittoa ja naudanpaistia korkeatasoisissa ravintoloissa.

Suurlakot yltyivät keskustan museoalueella avoimiksi mellakoiksi, kun äärivasemmistolaiset aktivistiryhmittymät järjestäytyivät yhdeksi isoksi joukoksi ja koettivat murtaa mellakkapoliisien rintaman päästäkseen osoittamaan mieltä Brysselin kuninkaallisen palatsin edustalle. Mielenosoittajien yritys epäonnistui poliisin ampuessa kyynelkaasua joukon keskelle.

Alkoi lähes kaupunkisodalta vaikuttanut vaihe, jossa tavan lakkoilijat hajaantuivat pieniksi osastoiksi ympäri keskusta-alueen juottoloita huutelemaan solvauksia poliisille, samalla kun poliisi otti yhteen mielenosoittajien kanssa uudestaan ensiksi Hilton-hotellin edustalla (jonne mellakoijat koettivat murtautua), myöhemmin vajaan kolmen korttelin päässä Kappelinrouvankirkon (Église Notre-Dame-de-la-Chapelle) edustalla ja vielä viimeisen kerran Marollesin ja Pyhän Gillesin rajaavalla kehäkadulla, ajaen vasemmistolaisryhmittymän ulos lähiöön.

Katutaistelua voisi kuvailla juoksukilpailuksi, sillä mellakoijat ja mielenosoittajat kirjaimellisesti juoksivat poliisia pakoon, samalla kun suuret lakkoilijajoukot ja sympatisoijat kävelivät nopeatahtisesti heidän peesissään hoilaten Bella Chaota ja ivaillen poliisille. Kaikkien perässä juosseet poliisit taas olivat varustautuneet mellakka-autolla, jonka vesitykeillä he ampuivat mielenosoittajia, väliajoin tulittaen joukkioita kyynelkaasulla hajottaakseen ne.

Vaikka mielenosoitusten ja yhteenottojen seuraaminen ei ollut osa työtehtävääni Brysselissä, oli se antoisa kokemus. Ensinnäkin, olen Wienissä käynyt jo niin monessa museossa, että kun Brysselissä menin ensimmäisenä päivänä René Magritten nimikkomuseoon, tunsin sisälläni ähkyä yhden lempitaiteilijani töiden edessä. Toisekseen, en jaksa perusturistitouhuja; se on kallista ja ankean rituaalinomaista. Siksi tuollainen typeryyden puolelle menevä, poliittisen sekoilun ja poliisitoiminnan seuraaminen oli aika antoisaa ajanvietettä.

Kolmanneksi, mielenosoittajien ja aktivistien seassa liikkui kansalaistoimittajia, jotka koettivat tallentaa mahdollisimman paljon poliisin ja mellakoijien otteita. Päivälehdet taas olivat lähettäneet valokuvaajansa seuraamaan tilannetta, ja poliisin vesitykkiauton vierestä pystyin erottamaan kaksi valokuvaajaa, joiden käsivarsiin oli sidottu oranssi nauha, jossa luki “Press”. Oli kiinnostavaa tarkkailla, kuinka ammatillisen varovaisesti uutisvalokuvaajat liikkuivat poliisin takana turvallisuuden nimissä ja kuinka uhkarohkeasti kansalaistoimittajat liikkuivat pikkukameroidensa kanssa mielenosoittajien ja kyynelkaasun seassa.

Turkki-tehtävämme delegaatio tapaamassa Turkin valtiollisen radion ja television sääntelyelimen hallituksen jäsentä Necdet İpekyüziä.

Poliittisen aktivismin tarkkailemisen jälkeen matkasin yöpaikan ja illallisen tarjonneen kollegani luokse. Heräsin aamukahdelta, nappasin Uberin lentokentälle ja matkasin Itävallan lentopalvelun uudelleenohjatulla lennollani Milanon kautta Wieniin. Sain nauttia kolme päivää terveydestä, ennen kuin heräsin sunnuntaiaamuna kuumeeseen ja voimattomuuteen. Neljää päivää makasin hikoillen, rykien ja nukkuen sänkyni pohjalla, käyttäen päivän ainoat energiani kaupassa käyntiin, koska en kehdannut kysyä keneltäkään apua. Epäilen norovirusta, koska tiistaina, sairauden kolmantena päivänä, oksensin neljä kertaa.

Torstaina palasin virallisesti elävien pariin ja saavuin Schönbrunnille IPI:n 75. maailmankongressiin. Valokuvasin, editoin, valokuvasin, editoin, minglasin. Sunnuntain koittaessa olin loppu ja lepäsin. Tiistaina suomalainen ystäväni saapui Turusta. Torstaina saapui toinen, mutta Passausta. Viikon ajan toimin matkaoppaana uudessa kotikaupungissani. Ja kun he poistuivat viikkoa myöhemmin, kylmän ja talvisen vuoristoviiman puhaltaessa Wienin ylle, huomasin kuun muuttuneen marraskuuksi.

Voitte vain kuvitella, miltä yhdeltä salamaniskulta lokakuu saattoi tuntua. Marraskuu on taas ollut haalea ja mauton, rutiinia rutiinin perään. Ennen Turkin työmatkaa tulin uudestaan kipeäksi. Työpäiväni, elleivät ne ole siunattu artikkelin kirjoittamisella, menevät taittaessa mediakaappaus-raportteja. Samalla olen suunnittelut paluumuuttoani Turkuun, viettänyt mahdollisimman paljon vapaa-aikaa ystävieni kanssa taikka vieraillen eri keikkapaikoilla ja elokuvateattereissa. Mutta pakko myöntää – valon vähyys ja elämänvauhdistani syntynyt väsymys ovat alkaneet painaa. Kun matkaan Turkkiin, saan levätä noin viikon, ennen kuin menen Italiaan tapaamaan muutamaa ystävääni. Kun olen palannut Italiasta, on joulukuu jo kahdeksannessa päivässä ja minulla on silloin enää 11 työpäivää jäljellä.

Ajatuksia mediakaappauksesta

Mediakaappausraportteihin en ole kerennyt perehtyä lukemalla niitä, mutta tiedän menetelmän ja kysymykset suhtkot hyvin. Ohimennen raportteja taittaessa sain ymmärretyksi jotain uusista raporteista, mutta itseäni enemmän kutkutti raporttien tiivistelmät. Kreikassa ja Romaniassa esimerkiksi European Media Freedom Actia, joka toimii mittapuuna lehdistönvapauden edistämiseksi EU- ja kandidaattimaissa, ei olla täyteenpantu kovin hyvin. Esimerkiksi Kreikassa ylimmällä poliittisella johdolla on iso vaikutusvalta uutisointiin hyvä veli -verkoston kautta, ja pääministeripuolue New Democracyn tukijat ovat haalineet itselleen useita eri tiedotusvälineitä, niin kuin myös varakkaat oppositiohahmot.

Lehdistöstä on siis tullut niin ikään tulitaistelualue, jossa lehtiä käytetään propagandatorvina omille intresseille taikka aatteellisille ajatuksille. Romaniassa valtion tukiaisrahat vaalikampanjointiin eri puolueille on taas johtanut kulttuuriin, jossa tukiaisrahoilla ostetaan mainostamishengessä eri mediumeita tukilehdistöksi, ja itsenäisen, valtaa tarkkailevan journalismin määrä on vähentynyt puolueellisen ja polarisaatiota syöttävän mediaympäristön tieltä. Kummassakin tapauksessa mediakaappaus, olkoon se sitten medioiden kontrolloimista taikka “hiljaiseksi” ostamista, epäluotettava ja kaikin puolin puolueellinen uutisointi on murentanut kansalaisten luottamuksen mediaan ja luonut joko paranoian taikka apatian kulttuurin.

Wienin joulutorit avattiin jo marraskuun lopussa. Eläköön Langos ja Glühwein!

Kreikassa vallitsee apatia, jonka turvin pääministeri Kyriakos Mitsotakis ja hänen kaupankäynti- ja merenkulkualan bisnesmoguliliittolaisensa pitävät vallan kahvat hyppysissään. Erään tutkivan journalismin julkaisun päätoimittaja jopa tokaisi minulle Ateenassa syyskuussa, että mitkään lait tai uutisoinnin laadun parantamiset eivät tepsi, ellei apatiaa ja valaistumattomuutta saada maassa muutettua. Hänen puheistaan sai kuvan, että Kreikassa myös mediaympäristön ulkopuolisilla tekijöillä, kuten taloudellisella tasa-arvolla ja koulutustason nostamisella olisi iso rooli mediaympäristön muutoksessa. Ikään kuin olisi myös lukijoiden vastuulla vaatia parempaa journalismia, eikä vain uutistoimitusten tehtävä toimia valaistumisen ja periaatteiden vaalijoina.

Romaniassa paranoia on kaapannut tai ainakin hetkellisesti kaappasi koko yhteiskunnan ja median. Marraskuun 2024 presidentinvaalit ja tammikuun 2025 mellakat olivat vain jäävuorenhuippu siitä pelon ja epäluottamuksen tilasta, mikä kansalaisilla oli. Mihinkään ei oikein pystynyt luottamaan kunnolla, ja vallassa olevat puolueet, olkoot ne sitten liberaali-konservatiiveja tai sosiaalidemokraatteja, toteuttivat lähes samanlaisia leikkauksiin pohjautuvia talousuudistuksia, jotka yhdessä politisoituneen ja polarisoituneen uutisympäristön kanssa loivat valtatyhjiön.

Yksi haastattelemani uutispäällikkö kertoi, että äärioikeiston suosion kasvu tuntui kohoavan sitä mukaa, mitä enemmän hallitukset panivat täytäntöön säästökuuriohjelmia. Köyhiltä perheiltä leikkaaminen tuntui pelaavabreve;an enemmän ja enemmän äärioikeiston laariin, ja median luottamuksen kadotessa tunteilla pelaavat Călin Georgescun kaltaiset äärioikeistovaikuttajat onnistuivat voittamaan huomattavan osan äänestäjistä puolelleen somekampanjoillaan. Toki, Georgesculla ja monella muulla hänen aatetoverillaan oli myös venäläinen raha ja operatiivinen tuki takanaan.

Georgescun ja Mitsotakiksen kaltaiset hahmot eroavat toisistaan, mutta ovat valmiita hyödyntämään samanlaisia viestinnällisiä ja strategisia otteita. Esimerkkinä disinformaatio. Sen tarkoitus on kaapata virallinen, moniääninen käsitys asiasta x, esimerkiksi maahanmuutosta tai Yhdysvaltain ulkopoliittisista tavoitteista Euroopassa, ja muuntaa se vaihtoehtoiseksi ja absoluuttiseksi narratiiviksi, joissa tunteet korvaavat tosiasiat.

Kreikassa Mitsotakis ei näyttäydy demagogina, vaan antaa hänen tukijoiden varastaa parrasvalon narratiivin esittämisessä ja levittämisessä, samalla kun hän rakentaa eräänlaista verhoa oman hallituksensa skandaalien peittämiseksi esimerkiksi siirtolaisasioissa ja Tempin junaonnettomuudessa. Kreikan yleinen disinformaatiotilanne on hänelle pelinappula, jota hän osaa hyödyntää. Kun disinformaatiota on tarpeeksi, voidaan totuuskin kilpailuttaa tilanteessa kuin tilanteessa, ja silloin kyse ei ole enää siitä, mikä on totuus, vaan siitä, mihin kuka tahansa on valmis uskomaan. Olen miettinyt, mistä kreikkalaisten apatia, jota monet toimittajat ovat kuvailleet, saattaisi johtua. Ehkä yleisen jaetun todellisuuden puute on väsyttänyt ihmiset.

Marraskuu päättyi upeaan Bratislavan pyöräilyreissuun. Kuva otettu alkutaipaleelta Donauinselin juurelta.

Kuvaus kotimatkasta

Tiedän, että kun kuukausi vaihtuu joulukuuhun, kaikki on jo menetetty. Enää ei ole aikaa katsoa maanantaisin tai tiistaisin, mihin elokuviin sitä lähtisi tai mitä keikkoja sitä menisi katsomaan. Tiedossa on tavaroiden myymistä, roskiin tai kierrätykseen viemistä, pakkaamista, hyvästelyjuhlia, tupareita ja muutama illallinen. Sitten kaikki tulee olemaan ohi. Lopetan työni perjantaina, 19. joulukuuta. Tulee olemaan pimeä wieniläinen jouluilta, Stephansplatz tulee olemaan täynnä turisteja ihailemassa Wienin joulutoreja. Ja minä tulen kävelemään viimeisen kerran työmatkani.

Käännyn suoraan Spiegelgasselta länteen päin kohti Albertinan taidemuseota. Ohittaessani yhden kaupungin parhaimmista taidemuseoista, saan vielä viimeisen kerran kohottaa katseeni kohti Valtionoopperaa, tutkia Elokuvamuseon ohjelmistojulistetta ja katsoa, kun ihmiset jonottavat hot dogeja kioskilla. Käännyn Albertinan edustalta oikealle, Burggartenille, ohittaen ensiksi Heidi Horten Collectionin ja sitten kävelen läpi puiston, katsoen viimeistä kertaa Mozartin patsasta. Poistuessani puiston alueelta Opernringille, katson äkkiä vasemmalleni ja näen Burg Kinon ison mainoskyltin autoliikenteen ja bulevardin puiden takaa. Ylitän tien ja tepastelen joko kohti Museokorttelia tai kierrän vasemmalta, Eschenbachgasselta, kävellen Camus Cafen ohi, tsiikaillen heidän nuorekkaan asiakaskuntansa pukeutumistyyliä.

Sieltä koukkaan Museokorttelin edustalle ja jatkan kauppakatua pitkin vain muutaman sataa metriä, ennen kuin koukkaan takaisin sivukujalle, Windmühlgasselle, jonka varrelta tsekkaan Bar Stehbeislin sekä Skientologiakirkon, ennen kuin koukkaan takasin Mariahilferstrasselle, jatkaen sitä pitkin uskollisesti aina Westbahnhofille, jonka lähistöltä, yhdestä aasialaisesta lounasruokapaikaasta, käyn ostamassa itselleni kuudella eurolla päivällisen. Viimeiseksi käännyn Bürgerspitalgasselle, jonka varrelta tutkailen Bar Kängurun lämpimänruskeista ikkunoista sisään. Ehkäpä jopa poikkean sisälle vielä viimeiselle belgialaiselle oluelle.

On haikeaa edes miettiä tuota matkaa, mutta haluan romantisoida sitä. Se on outo tunne, samanlainen kuin tutkisi vanhoja, jonkun elämässä-enää-vähän-vaikuttavan tuttavan ääniviestejä tai valokuvia. Pystyt vain tuntemaan menneisyyden melkein ihokarvojasi pitkin, immersoitumaan siihen tilanteeseen, jossa tuo nauhoitus, tai minun tapauksessani tuo kävely, on tapahtunut. Se on mahtava tunne. Luulen, että olen tehnyt täällä asioita oikein, koska olen niin vaikeroiva omasta lähdöstäni.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Hyvästit, Wien! Epilogi - 05.01.2026
• Solmussa, silmukassa - 09.12.2025
• Ajanmittausta minuuteissa ja vuosissa - 10.11.2025
• Eurooppalainen kesä/Neuvostoliiton jälkeinen syksy - 10.09.2025
• Huijarisyndrooma - 11.08.2025