En kyennyt lisäämään mitään oikeita, joulukuussa tapahtuneita asioita blogiin, joten päätin kirjoittaa teille epilogin. Joulukuussa jatkoin mediakaappausraporttien taittamista ja toiseksi viimeisenä työpäivänäni urakka saapui päätökseen. Joulukuun alussa matkustin myös Italiaan tapaamaan ystävääni. Olin loman tarpeessa, ja reissu tuli oivalliseen kohtaan. Sain myytyä kaiken jälkeen jättämäni irtaimiston ystävälleni, tyynyä ja paistinpannua myöten. Kykenin myös viimeistelemään ensimmäiset vedokset sekä Romania-tekstistä että Kreikka-artikkelista. Olen niin innoissani, että saan viimeisteltyä ne vuonna 2026. Viimeisellä viikolla oloni oli tyhjä. Kirjoitin tämän epilogin perjantaina, 19. joulukuuta, viimeisen työpäiväni seesteisenä ja hiljaisena iltapäivänä, sen jälkeen kun olin käynyt Billassa ostamassa toimiston väelle viimeisen kerran kahvileipää kiitokseksi ajastani IPI:llä.

Tämä Nussdorfissa otettu elokuinen kuva toimikoon testamenttina ajastani Wienissä.

Oopperamainen lopetus

“End of an era”, hyvä amerikkalainen ystäväni sanoi, kun hyvästelin hänet eräällä U6-linjan varrella olevalla metropysäkillä. On ollut outoa hyvästellä ihmisiä, sillä olen ollut erittäin läheinen heidän kanssaan, vaikka me kaikki olemme koko ajan tienneet, että ystävyytemme on vain lyhyt osuus Maapallon vuodesta 2025.

Oman harjoitteluni aikana olen kirjoittanut viisi blogitekstiä, jotka ovat olleet mielestäni melko värikkäitä kuvauksia ajatuksistani elämästä Wienistä ja joskus myös omasta ammatillisesta kehityksestäni. Jälkeenpäin luettuna etenkin keskivälin teksteistä huomaa, kuinka “syvälle” omaan elämääni olin Wienissä sukeltanut ja kuinka vauhtisokeaksi olin tullut kaiken kiireen keskellä. Aloin miettimään, olinko elänyt melkein kolmoiselämää; ammatillista elämääni IPI:n toimistolla ja tehtävillä, ekspaatti-matkailijan elämääni Wienissä ja etäelämääni Suomeen päin.

Joulukuu on yli puolenvälin, ja heräsin nyt huomioon, ettei minusta ole kotiinpäin kovin kuulunut. Kuun alussa ajattelin, että ihan sama – näin voisi vaikka jatkua. Joulukuun kaksi ensimmäistä viikkoa podin eräänlaista kieltosyndroomaa siitä, että joudun palaamaan. Olin sapettunut koko asiasta, enkä halunnut miettiä aihetta ollenkaan. Elämä Suomessa tuntui joltain menneeltä, tai niin ainakin sisälläni asunut uhmakas mies väitti itselleen. Oudosti kuitenkin suomalainen musiikki tuntui pelastaneen minut mielensä pahoittamiselta. Puolen viikon ajan luukutin niin iskelmää kuin suomirokkia ja suomi-indietä, ja vain muutamassa päivässä uhma oli sammutettu ja kotiinpalaamisen ihana tunne pääsi mielessäni valloilleen.

Klosterneuburgin kirkon tornit iltasumussa.

Olen todellakin valmis palaamaan kotiin. Vaikka olisin valmis myös jäämään, totuus on se, että asuin täällä vain puoli vuotta. Vertaukseksi, jo pelkästään Turussa olen kerryttänyt elämääni lähes kuusi vuotta. Tunnen laajan skaalan ihmisiä, jotka ovat minulle erittäin tärkeitä ja joista haluan pitää kiinni koko loppuelämäni. Koko Wien-rotaation tarkoitus ei ollut paeta tai käynnistää elämääni jotenkin uudelleen. Enemmänkin tarkoitus oli kokeilla, nähdä ja yrittää. Ja onnistuin siinä valtaisan hyvin.

“I think you have integrated yourself into the city very well”, eräs toinen ystäväni tokaisi minulle Raatihuoneen joulumarkkinoilla. Hän oli jopa ihmeissään, miten olin kyennyt vajaassa puolessa vuodessa kerryttämään niin tiiviitä ihmissuhteita ja pääsemään niin hyvin jyvälle kaupungin elämäntahtiin. Pakko sanoa, että olen itsekin hieman yllättynyt omasta onnistumisestani. En olisi ikinä pärjännyt täällä niin hyvin, ellen olisi saanut niin vankkaa sosiaalista elämää tuekseni vapaa-ajalla.

Viimeinen viikkoni Wienissä oli täysin omistettu ystävilleni. Kävin syömässä, oluella, kahvilla, joulumarkkinoilla. Sain lahjoja, onnentoivotuksia, hyvästejä ja lupauksia, että “We will see each other at some point” tai “Now I have a reason to come to Finland”. Ja totta kai, ainakin lupaukset vierailuista ovat aina puoliksi kuvitelmista muovailtuja, mutta niillä on enemmän retorinen tarkoitus ystävyyden tärkeyden viestimisestä kuin varsinaisesta suunnitelmasta.

Niin, olihan tämä melkoinen puoli vuotta oman henkilökohtaisen elämäni suhteen. Sain elää kuin vaihtoehtoista elämää, lähes täysin erillään siitä, mitä se oli Suomessa. Kukaan ei tuntenut minua etukäteen, ja hyvin harva tiesi Suomesta yhtään mitään. Olin todellakin mies vierailta mailta, ja yksi merkittävimmistä asioista, joista sain nauttia, oli sellainen “tule itsenäsi” -asenne, joka kaikilla tuntui olevan, minne tahansa menin.

Ja sitten ne kaikki muut asiat, mitä sain kokea. Täällä ollessani kävin tähänastisen elämäni korkeimmassa kohdassa, 1251 metrissä Hohe Wandin kukkuloilla. Kävin ensimmäistä kertaa Manner-Euroopan ulkopuolella Ankarassa, ensimmäistä kertaa Välimeren rannalla Ateenassa ja Venetsiassa, näin ensimmäistä kertaa kunnon mellakan, kävin ensimmäistä kertaa tutkivan journalismin uutistoimituksessa, ja tuhat muuta asiaa. Matkustin Itävaltaan, Saksaan, Belgiaan, Italiaan, Tšekkeihin, Slovakiaan, Kreikkaan ja Turkkiin käyttämällä lentokoneita, junia, busseja ja polkupyörää. Tapasin ihmisiä lähemmäs 40 eri maasta. Opin elämään yksin ja kokonaan itsenäisesti, sietämään yksinäisyyttä ja arvostamaan pieniäkin ihmissuhteita ja yhteyksiä, joita sain tehtyä.

Lomamatka Padovassa.

Vaikka elämä Wienissä oli hektistä ja stressaavaa ja loppupuolella myös erittäin sokeuttavaa, opin etenkin kesäkuukausina rauhoittumaan. Olin silloinkin stressaantunut ja ahdistunut, yksinäisyyteni takia, mutta samalla opin myös palaamaan hiljaisiin hetkiin. Lukemaan kirjaa rauhallisesti ja keskittyen. Katsomaan elokuvia uudella tavalla, arvostamaan kuvataidetta ja livemusiikkia enemmän kuin aiemmin.

Töiden parissa opin, mitä uhkia toimittajat kohtaavat ympäri maailmaa ja eri alueilla. Opin, kuinka lähes kaikkialla laillisia järjestelmiä, kuten tuomioistuimia ja vaikeaselkoisesti kirjoitettuja säädöksiä, käytetään toimittajien kurittamiseen ja estämiseen. Opin, kuinka taloudelliset olosuhteet, kuten kuluttajien suuntautuminen sosiaalisen median vaikuttajakanaviin oikeiden uutispalveluiden sijaan, ohjaavat uutistoimitusten käyttäytymistä ja kuinka alustatalous on vahingoittanut mainostuloille perustuvan päivälehtibisneksen eksistentiaalisesti. Opin, kuinka Euroopassa populistiset voimat koettavat vakiinnuttaa valtaansa hyökkäämällä uutismedioiden kimppuun vallankahvasta käsin ja kuinka korruptio ja kansantaloudellisten säästötoimien sosiaaliset vaikutukset luovat edellytykset epäluulolle mediaa kohtaan.

Pötzleinsdorfin puisto on täynnä haamumaisia patsaita.

Opin myös äänittämään ja editoimaan podcasteja, valokuvaamaan paremmin, videokuvaamaan, matkustamaan, työskentelemään kokonaan englanniksi, sietämään stressiä, pettymyksiä, yksinäisyyttä ja voimattomuutta. Opin, mitä on olla toimittaja, kuinka laajaa kirjoa toimittajuus tarkoittaa ja mitä on hyvä ja kestävä journalismi. Tulen tuomaan Suomeen paljon tietoa ja osaamista, ja olen niin kiitollinen, että olen päässyt tilanteeseen, jossa voin sanoa noin.

Kaikki tämä päätön ja korkealentoinen sanelu on vain listaamista siitä, mitä kaikkea sain irti. On vain liian paljon kerrottavaa, liian paljon kokemuksia, joilla on ollut vaikutus minuun. Suurin oppimani asia on se, että nyt olen varma siitä, että kuvainnollisesti osaan seistä vankasti kahdella jalalla.

Mutta on mukava päättää tämä rotaatio ja palata kotiin. On yleensäkin mukavaa nähdä ja kokea, että asiat päättyvät aikanaan. Olen todella väsynyt ja tiedän, että elämäni ei tule helpottumaan niin matkustamisen kuin työmäärän suhteen. Jos luulen, etten tulisi hyppäämään tien päälle seuraavaan vuoteen, olisin väärässä. Tulen matkustamaan ensin Ylä-Savoon, sitten Turkuun, sitten Utöhön, sitten Helsinkiin. Myöhemmin keväällä matkustan Suomenlinnaan, sitten Tanskan kautta Ala-Saksiin ja alkukesästä toivottavasti pääsen matkaamaan jälleen Sodankylään. Haluaisin niin myös käydä Kuopiossa, kaupungissa jossa en ole käynyt liki seitsemään vuoteen. Ja vaikka nuo reissut eivät tule olemaan kooltaan niin eeppisiä kuin esimerkiksi Kreikan tai Turkin matkani, tulevat ne pitämään sykettä ja matkamiehen mentaliteettia yllä.

Viimeinen kuvani Tonavankanavalta aivan Ruotsalaisaukion vierestä.

Työpöydän ääressä tulen kirjoittamaan Kreikka- ja Romania-artikkelit loppuun niin ikään freelancerina, yhteistyössä IPI:n disinformaatioasiantuntijan kanssa. Samalla tulen viimeistelemään graduni, jossa aion hyödyntää niin paljon kaikkea sitä tietoa, mitä sain opittua mediainnovaatioryhmän jäseniltä. Toisaalta on ihana päästä gradun pariin. Toisaalta ensimmäisen kokonaisen vedoksen pitäisi olla valmiina jo maaliskuun lopussa.

Olen vain onnellinen, että sain olla osa tätä harjoittelua ja kaupunkia ja työpaikkaa. Esihenkilöni kysyi, suosittelisinko harjoittelua kollegoilleni. “Ehdottomasti!”, vastasin. Vielä viimeisenä kiitoksena ja oopperamaisena loppukaneettien loppukaneettina kiitän työyhteisöäni ja kollegoitani hyvästä hengestä, avusta ja välittämisestä, jonka heiltä sain, sekä ystäviäni ja tuttaviani ympäri Wieniä, joihin sain tutustua, ja jotka soivat minulle aikaansa ja nauttivat seurastani, sekä viimeisenä kiitos Helsingin Sanomien Säätiölle tämän stipendin mahdollistamisesta.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Miljoonasateen Marraskuu - 02.01.2026
• Solmussa, silmukassa - 09.12.2025
• Ajanmittausta minuuteissa ja vuosissa - 10.11.2025
• Eurooppalainen kesä/Neuvostoliiton jälkeinen syksy - 10.09.2025
• Huijarisyndrooma - 11.08.2025