Lapsena, kun kasvoin Ylä-Savon maaseudulla, siellä missä Kainuun harjut ja suot kohtaavat Keski-Suomesta etelään päin orastavan järvialueen ja Pohjanmaan lakeudet, aika meni hitaasti. Päivät kuluivat verkkaisesti ensin koulussa, sitten sählyä tai jalkapalloa pelaten tai luontoa ihmetellen. Ajan yksikkö oli tunti, ja sen tunsi siitä, kun seinäkellon iso viisari muljahti raskaasti eteenpäin kuudesta seitsemän kohdalle. Käsitys ajasta nopeutui huomattavasti, kun älypuhelimet ja pelikonsolit tulivat jokaisen lapsen vakiokulutustavaroiksi. Youtuben ja Playstationin myötä ajan käsitys muuttui ja tylsää ei enää ollut – media täytti kaiken. Tai itse asiassa kaikesta tuli mediaa.

Sitten, kun nuorena älysi medialaitteiden ajankäytöllisen haitan ja kaipasi luonnollisemman elämisen pariin, oli jo melkein myöhäistä. Olin jo tullut abiksi, ja piti mennä armeijaan ja piti mennä yliopistoon löytämään itsensä samanhenkisten ihmisten parista, eikä elämä pienessä, rajatussa maaseutuyhteisössä ollut mahdollista. Ja siitä vasta elämä ottikin lisää vauhtia. Ajanmittaus muuttui ensin tunneista minuuteiksi ja sitten kohta täydeksi tieteelliseksi koitokseksi, sekuntipeliksi – riippuen toki päivästä. Koko syyskuu on tuntunut sekunnin varassa elämiseltä, ja se oli ilmeistä jo tiistaina, toinen päivä kyseistä kuukautta, kun palasin aamutuimaan työkoneeni ääreen pitkän viikonlopun jälkeen.

iMEdD-festivaalien avajaispaneeli oli puhutteleva – journalismi on ehkä kriisissä teknologisten ja taloudellisten kehityskulkujen takia, mutta ratkaisuja löytyy.

Työskentelen kuuden eri projektin parissa teoreettisesti samaan aikaan. Teen suurta meta-analyysiä IJ4EU-projektille, jossa käyn läpi kaikki lähes 400 apurahahakemusta, joita projekti on vastaanottanut, tutkien, minkälaisia tutkivan journalismin projekteja Euroopassa työstetään tällä hetkellä. Niille, joille IJ4EU ei ole tuttu: kyseessä on eurooppalaista, poikkirajallista tutkivaa journalismia tukeva järjestöliittouma. Meta-analyysi on ollut kaikkien excel-helvettien äiti ja aiheuttanut huomattavaa päänvaivaa, mutta palkinto sen loppuunsaamisesta tulee olemaan vieläkin mahtavampi. Toisaalla Media Freedom in Focus -projektille olen editoimassa kolmea podcast-jaksoa ja äänittämässä yhtä. Deadlinet kaikkiin ovat lokakuun lopussa, enkä ole päässyt vielä syyskuun loppuun mennessä yhdenkään pariin, osittain siitä syystä, että minun täytyy keskittyä IJ4EU:n megaexceliin, osittain myös siksi, että omaan jaksooni suunnittelemani vieraat eivät vastaa sähköposteihini.

Kolmantena tehtäväaihiona ovat kaksi omaa tutkimusprojektia disinformaatiosta; tapaukset Romania ja Kreikka. Ceausescun kotimaassa olen tehnyt huomattavia edistysaskelia, jutellut useiden paikallisten toimittajien kanssa, sopinut haastatteluja heidän kanssaan Ateenassa, tutustunut maan lähihistoriaan ja viime kevään vaaleihin sekä päässyt monitoroimaan maan eri ääritoimijoita, kuten Covid-skeptikoita ja etnonationalisteja. Moni saattaisi luulla, että heidän tarkkailunsa on kuin yhteiskunnallista syvänmeren tutkimusta, mutta Romanian poliittisessa ekosysteemissä nämä toimijat ovat pinnalla, verkossa – ja se on se kansa, joka on koukussa. Projektiin liittyen olen päässyt kehittämään eräänlaista köyhän miehen toimijakarttaa, vaikka minulla ei ole aiempaa taustaa verkostoanalyysin parissa. Toimijaverkon työstäminen on ehdottomasti ollut koko harjoittelun tähänastisia kohokohtia, sillä pääsen myös testailemaan kykyjäni avoimien lähteiden tiedustelun, eli OSINT-menetelmän, parissa.

Kreikan kohdalla homma sakkaa tällä hetkellä pahasti, enkä tiedä saanko työstettyä maasta mitään viisasta artikkelia. Uskoni ja epätoivoni ikään kuin heilahtelevat vaaranrailon jyrkänteeltä toiselle. Mutta onneksi on Ateena. Syyskuun lopulla pääsin ensimmäiselle ulkomaan keikalleni, kun Ateenassa järjestettiin IJ4EU:n oma Uncovered-festivaali ja heti sen perään kansainvälinen iMEdD (Incubator for Media Education and Development) -journalismifestivaali. Jo näihin istujaisiin osanottaminen oli tarpeeksi jännittävää, mutta olin päättänyt nostaa panoksia stressitason rajalle, sillä halusin edistää carpe diem -tyylillä omaa Kreikka-projektiani. Otin matkaan kuvauskaluston: kamerajalustan, nappimikin sekä instituutin vanhan TV-kameran, jotka kaikki sain tungettua yhdessä vaatteideni kanssa yhteen reppuun. Tosin koko viiden päivän ajan kannoin kameranjalkojani käsissä – oloni oli kuin armeijassa.

Ateena – kissojen kaupunki.

Kreikan matka tarjosi silti lisää. On yleisesti hyväksytty uskomus, että äkkinäiset muutokset, epäonnistumiset ja maaliin viennit saavat ihmisen tuntemaan itsensä elossa olevaksi, ja niin oli käyvä myös minulle. Maailman oudoimpiin juonenkäänteisiin kuuluvana kohtalonhetkenä matkani suurin onnistuminen tapahtui lentokentällä lähtöpäivänä, kun sain neuvoteltua esihenkilöideni kanssa reissuni pidentämisestä yhdellä päivällä. Olin jo aiemmin koettanut myydä heille ideaa omasta vierailupäivästäni  kreikkalaisissa uutistoimituksissa. Kaikki suunnitelmallisuudet ja determinismit roskakoriin heittävänä ajankulkuna sain toteutettua tämän vasta Wienin lentokentällä syyskuisena keskiviikkona, tunti ennen lentoa, kun vasemmistolaisen tutkivan journalismin lehti Documento vastasi myönteisesti vierailupyyntööni. Asiat alkoivat siitä eteenpäin liikkua nopealla tahdilla eteenpäin, ja illalla varasin itselleni nimeämättömän kalliin paluulentolipun (työnantajan piikkiin totta kai) sekä pari päivää myöhemmin sain vielä sovittua toisen toimitusvierailun – tässä tapauksessa Kreikan terävimmän tutkivan journalismin toimituksen, InsideStoryn, kanssa.

Itse festivaaleilla sain tavattua InsideStoryn sekä toisen raskaan sarjan tutkivan journalismin toimituksen, Solomonin, toimittajia ja udeltua heiltä heihin kohdistuvista disinformaatiokampanjoista. Kreikassa asiat eivät kuitenkaan ole yksinkertaisia, ja asian pitävyys riippuu keneltä kysyy. Arvostetut ja hyvin ammatillisen kuvan itsestään antaneet InsideStoryn toimittajat pitivät valeuutis- ja disinformaatiouhkaa pienenä. “Ei meihin uskalleta koskea, koska teemme mitä syvällisimmät faktantarkistukset, ja lukijamme ovat mitä sitoutuneimmat meidän journalistisiin arvoihimme”, kuului heidän reporttereidensa yleisin puheenparsi. Toki osa heistä myönsi, että X:n (ent. Twitter) puolella on alkanut näkyä kohdistetummalta vaikuttavaa, vihamielistä tviittailua. Toisin oli taas Documentossa, missä disinformaatio nähtiin suurena ongelmana lehteä kohtaan suunnatuissa ryöpytyskampajoissa. “Totta kai, sitä tulee joka luukusta – etenkin meidän julkaisijaamme kohtaan”, toimituksessa sanottiin.

Ale Rapid!

Joten poistuin Kreikasta hieman sekavin mielin. Olin onnistunut kuvaamaan muutaman haastattelun, tavannut lukuisia kreikkalaisia toimittajia ja saanut ainakin parannettua tilannekuvaani maan lehdistönvapaustilanteesta. Mutta vastaukset olivat päästä päähän. Onneksi esihenkilöni antoi minulla luottamuksen sanoja. Ei tule kuulemma ottaa joidenkin vastauksia liian arvokkaina, vaan pitää pysyä oman hypoteesin perässä niin kauan kunnes faktat totisesti kerääntyvät sitä vastaan. Totta se kai on. Tähän vahvistukseksi sain edellä mainitun Solomonin toimittajia kiinni iMEdD:ssä. He hyvin suorasti myönsivät olevansa disinformaatioparjauksien kohteena. Joten kai voin nyt sittenkin lopulta sanoa olevani oikeilla jäljillä. Aika näyttää.

Kaikki, mitä nyt olen kertonut, kattaa noin puolet siitä työstä, mitä tein syyskuussa. En pysy todellakaan enää ajan perässä – en vain töiden takia, mutta myös siksi, etten oikein ole paikoillani tai kerkeä miettimään täällä oloa. Sen sijaan vauhti myös vapaa-ajalla on kovaa, ja aika atomisoituu. Yhtenä iltana elokuviin, sitten seuraavana keikalle, kolmantena taidegalleriaan, neljäntenä kaverin kanssa kaljalle, viidentenä jonnekin muuhun sosiaaliseen tapahtumaan, kuudentena taas elokuviin ja ehkä seitsemäntenä lupaan itselleni levätä. En kokkaa kotona kovin monesti, en vain jaksa enää pitkän päivän jälkeen. En myöskään ole saanut ylläpidettyä salirytmiäni, ja se harmittaa hieman. Mutta onneksi kävelen senkin edestä. Kävelykin tuntuu aina niin nopealta, se ei tunnu tallustelulta, vaan lähinnä porhaltamiselta. Mutta en tiedä, haittaako se. Tiedä sitten, onko se hyvä vai huono asia.

Valtionoopperan orkesteri valmistautuu näytökseen.

Joko tunnen tuon nopeuden ja rytmikkään energian sisälläni ja nautin tai stressaannun siitä. Tai löydän hetkellisyyden ja rauhallisuuden, sellaisen minuuteissa liikkuvan hartauden, joka ilmentyy tuulen tuoksuna ja taustaäänien etualaistumisena sisäisen äänen kaikotessa jonnekin sinne taka-alalle, minne sen pitäisi kuulua, ennen kuin sen on lopulta ilmestyttävä takaisin etualalle kertomaan itselle, että nyt olet löytänyt verkkaisen, syvähuokaavan hetken. Nuo hetket ovat olleet ihania syyskuussa, ne ovat tarjonneet ajan ja paikan itsetarkkailulle sekä asioiden arvostamiselle. Sellaisia ovat olleet esimerkiksi eri keikkapaikkojen löytämiset, kuten raskaampaan rock-musiikkiin erikoistunut Arena Ringstrassen laidalla taikka Jazzland aivan Donaukanalin rannalla. Jos todella haluat irrottautua omasta työrupeamastasi, livemusiikki on ratkaisu – ja sitä täällä on tarjolla kosolti.

Toinen merkittävä tranquiliteetti tapahtui yhtenä tavallisena viikonloppuna, kun sain päivän varoitusajalla kutsun patikoimaan Hohe Wandin luontoalueelle Ala-Itävaltaan. Korkein kohta 1251 metriä, yhteensä neljä huippua. Yksi parhaimmista päivistä, mitä minulle on täällä suotu, sekä parhain tapa päättää kesä, koska kyseessä oli jälkeenpäin katsottuna viimeinen lämmin viikonloppu. Uskallan myöntää, että yksi lempiasioitani, yksi merkittävimpiä tavallisen ihmiselämän ilmiöitä, joita rakastan, on pienessä täysin tai osittain tuntemattomassa ryhmässä tekeminen ja liikkuminen. Kun menin Hohe Wandiin, tunsin seurueestamme vain yhden miehen. Illalla, kun palasin kotiin, tunsin hänen lisäkseen kaksi muuta. Silti samalla mieleeni kohoaa eettinen miete siitä, mitä tällaisilla nopeasti syntyneillä, mutta ajallisen määreen saaneille toveruuksille pitäisi tehdä? Olen jo aiemmin asunut Englannissa, tutustunut siellä hyviin ihmisiin, joiden kanssa ainakin oletan pystyväni jatkamaan keskustelua siitä kuuluisasta “mihin jäätiin” -pisteestä. Samalla tiedostan, etten ole ollut heihin yhteydessä, ja kokemus osoittaa, että näin voi käydä nytkin. En vain tiedä, pitäisikö sen antaa haitata vai antaa vain olla.

Skottilaisen Mogwai-yhtyeen keikka Arena-estradilla.

Päätän tämän kerran poukkoilevan ja puuskuttavan blogi-novelli-hybridini pohtien sitä, mitä on edessä. Tiedän, että aikaa vielä on. Tiedän myös, että paluu Suomeen koettaa tämän päätösaihion kirjoittamishetkestä katsottuna vajaan kahden ja puolen kuukauden päästä. Ehkä pidän vielä syvällisemmät mietteeni itselläni, pieninä salaisuuksina, joita palaan miettimään. Tunnen eräänlaista velvollisuutta palata, sillä jostain ei voi vain lähteä, elleivät toiset ihmiset ole antaneet siihen syytä. Turussa pikemminkin kaikki, arki, ihmiset ja eläminen antoivat aikanaan vain syyn palata. Mutta entä nyt, kun lokakuu on ja menee eteenpäin omaa nopeaa tahtiaan, kuroen jo sormenpäillään marraskuun hartioita tuolla jossain ulkoavaruudellisessa valtameressä. Tiedän ainakin, että olen lähdössä Brysseliin, tällä kertaa ilman kamerakalustoa. Tiedän, että työpanostani arvostetaan, ja ihmiset odottavat, mitä artikkeleistani tulee. Sitten on IPI:n ikioma Maailmankongressi, aivan lokakuun lopulla, hieman kotimaan vierailijoita kongressin jälkeen sekä takanapäin IJ4EU-excel-operaatio ja PremierePron editointityöskentely. Ehkä voin ilokseni kertoa ensi kerralla, kuinka sain nuo MFRR-podcastit editoitua tai että Kreikka-projekti löysi raiteensa. Juonenkäänne ja elämän yllätyksellisyys, se on tapahtuakseen.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Eurooppalainen kesä/Neuvostoliiton jälkeinen syksy - 10.09.2025
• Huijarisyndrooma - 11.08.2025