Kun maailma sykkii ympärilläni tässä kaupungissa, tuntuu kuin muualla kaikki jäätyisi ja vajoaisi takaisin jonnekin huonoihin aikoihin. Tai siltä elokuu on ainakin tuntunut. Ensimmäistä kertaa koen kunnolla, että olen edes jollakin syvällisemmällä tavalla osa tätä kaupunkia. Useat eri asiat huomauttavat minua siitä, kuten koirien määrä. En heinäkuussa vielä kiinnittänyt niihin huomiota, mutta nyt niitä on alkanut ilmestyä joka puolelle. Olen siis alkanut tiedostamatta kulkea paikoissa, joissa tavan kaupunkilaiset liikkuvat.

Nyt kun Wienin orientaatio on ohi, olen voinut nauttia täysin sydämin niin sanotusta eurooppalaisesta kesästä, yhdysvaltalaisten nuorten utopistisesta kuvasta tämän mantereen kaupunkielämästä ja sen hedonismista. Pakko sanoa, että vaikka tällainen “eurooppalainen kesä” on ollut myös yksi omia haavekuvitelmiani tästä kaupungista, olin jo aika ammatillistunut kyseisellä elämisen alueella kotikaupungissani Turussa. Aiemmat Suomessa hankitut kokemukset ovat siksi tässäkin asiassa toimineet apuna. Hyvien ja edullisten ravintoloiden valkkaaminen, mukavien tepastelureittien löytäminen ja niin sanottujen kolmansien tilojen eli yksityisiä ja julkisia tiloja yhdistävien paikkojen arvostaminen. Siitä on hyvä vapaa-ajan eläminen ja eurooppalaisen kesän imitoiminen tehty.

Julkisissa tiloissa lukeminen on mukavaa ajanvietettä, mutta nykyaikana en voi olla meemien takia ajattelematta, että pitävätkö muut minua esimerkkinä niin sanotusta “performative male” -ilmiöstä.

Hofburgin ruohikko kesäisenä iltana. Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että TV-sarja Emily in Paris olisi paljon todentuntuisempi, jos se sijoittuisi Wieniin.

Olen käyttänyt syntisen liikaa rahaa ulkona syömiseen. Viikonloppuni rakentuvat lähes kokonaan moisille aktiviteeteille – ja kirjojen lukemiselle yksin tuhansilla terasseilla. Suomessa ihmisten pitäisi vielä enemmän osata arvostaa yksinäisyyden aikaa, varsinkin jos sen osaa tehdä (mielestäni) oikein, eli joko lukien, muistellen taikka miettien. Niin kuin ennen aikoihin tehtiin. Yksinolon tutkimisen lisäksi rohkenin vasta nyt, elokuussa, etsimään hyviä uimapaikkoja Tonavan varrelta, mutta hitauteni suoma palkinto on ollut sitäkin suurempi. Kelit ovat olleet erinomaisia, ja hyvän lauantain tae on ollut lukuhetki ja muutama uintikierros Donauinselin kohdalla.

Tämän kuvan otin keskeltä Tonavan rannassa järjestettyjen tanssiaisten yleisöä.

Tonava, haaveileva lapsi ja Tonavanpuiston pilvenpiirtäjät.

Muutenkin elokuussa olen alkanut painottaa elokuvateattereiden ja taidemuseoiden sivussa livemusiikkia ja modernimpaa taidetta. Ympäri Wieniä löytyy tasokkaita taidegallerioita täynnä taitavaa ja pienemmän skaalan kuvataidetta, jonka kautta pääsee kokemaan kaiken taiteen kentän monipuolisuuden, olkoon se sitten valokuvausta, installaatioita tai jotain muuta. Musiikin suhteen, vaikka olen koko täällä oloni ajan löytänyt itseni omaksi onneksi jälleen albumeiden kuuntelun parista, olen kaivannut pienten illanviettopaikkojen livemusiikin pariin. Ja Wienin elokuu tässäkin asiassa antoi parastaan, ja pääsin käymään kahdella keikalla, joista toinen oli alakulttuuriin painottuneella vanhalla teollisuushallin sisäpihalla ja toinen historiallisella jazzklubilla. Lisää on jo tulossa syyskuussa; post-rockia ja kaksi oopperaa. Eli toisin sanoen, päästä päähän mennään.

Kaikki taide ja kulttuuri, jota olen päässyt kuluttamaan, parhaimmillaan naurettavan halpaan hintaan vielä, on ollut itselleni hyvin tärkeä osa elämääni Wienissä. Vaikka teenkin työtä poliittiseen päätöksentekoon, journalismiin ja taloudellisiin asioihin keskittyneessä “firmassa”, on vapaa-ajan humanistinen elämäni tuonut siihen hyvää vastapainoa ja toivottavasti myös tarvittavaa näkökulmaa, kun pääsen työnkuvani luovempaan puoleen, kuten kirjoittamiseen ja kuvaamiseen.

Ilmainen live-keikka alakulttuuriin erikoistuneella WUK-kompleksilla.

Itävallan elokuva-arkiston ulkoilmanäytökset Augartenin puistossa olivat ehdottomasti Wienin kesän kohokohtia.

Voisin jatkaa oman elämäni ja kokemusteni läpikäymistä ikuisuuksiin asti. Olen vain tehnyt niin paljon elokuussa, tai oikeastaan minulle on suotu mahdollisuus siihen. Minulla on ollut tuuri, kun olen ollut oikeissa paikoissa ja oikeisiin aikoihin ja sitä kautta tavannut uusia ihmisiä ja saanut tietää enemmän ja enemmän paikallisista menoista. On ollut elokuvien ulkoilmanäytöksiä ja kauniita puistoterasseja; on ollut viinitiloja kaupungin laidan ihanilla kukkuloilla, uusia kansainvälisiä ystäviä sieltä ja täältä, kaikkea uutta, kaikkea vanhaa, muttei mitään tylsää tai huonoa.

Tunnen oloni eittämättä etuoikeutetuksi. Se harmittaa, sillä tuntuu kuin universumissa olisi oikeasti sääntö, kuinka kesäisten paikkojen vastapuolella elävät ne syksyiset onkalot. Jos se kesä on täällä Wienissä, niin se syksy on tuolla entisessä itäblokissa – Georgiassa, Slovakiassa, Serbiassa ja Romaniassa. Ja tottakai monissa muissa paikoissa, koska demokratia, lehdistönvapaus ja ihmisoikeudet ovat joutumassa mottiin autoritaaristen johtajien ja vallanhimoisten alistajien käsittelyssä. Liityin heinäkuun lopulla Eurooppa-tiimiin, eli hienolta nimeltään Media Freedom Rapid Response (MFRR) -liittoumaan, ja tuotin esihenkilölleni konseptin omasta projektistani. Halusin työskennellä disinformaation parissa, sillä se on uutta minulle, eikä minulla ole humanistina paljoa kokemusta digitaalisista ympäristöistä niiden määrällisten tai journalististen analyysien saralla. Mutta uskoin heti alussa, että voisin tuoda jotain uutta mukaan IPI:n disinformaatiotyöhön.

Kohdemaiksi valikoituivat maailman tilanteen takia Romania ja Kreikka, vaikka myös Serbia ja Italia olisivat hyviä kohdemaita. Työ noiden maiden parissa on ollut palkitsevaa, ja olenkin päässyt verkostoitumaan kiinnostavien järjestöjen ja toimittajien kanssa. Työ itsessään on vaativaa, mutta olen entistä enemmän vakuuttuneempi siitä, että työ jota teen on tärkeää, ja ne arvot joita IPI edustaa, ovat mitä syvällisimmin omia arvojani. Tunnen myös vieraantumista omiin kokemuksiini joistakin tuntemistani yliopiston piireistä, joissa olen joutunut kuuntelemaan vaikka minkälaisia “kriittisiä” mielipiteitä siitä, kuinka demokratia ja nykyaikainen lehdistö ovat vain pelkkää hallitsevan luokan silmänlumetta, jolla alistetaan massoja. Näissä tietyissä piireissä, missä Guevaran ja Leninin kaltaisia hahmoja ihaillaan, toimivan ja vapaan lehdistön sekä demokratian tärkeys ovat unohtuneet aivan kokonaan. Kaikki eivät Suomessakaan todellakaan ymmärrä, kuten olemme myös huomanneet etenkin perussuomalaisten mielipiteistä suomalaisesta journalismista.

Augartenin elokuvapuutarhan tunnelmalliset terassit.

Elokuvateatteri Gartenbau ja sen massiivinen sali. Ylivoimaisesti Wienin paras teatteri.

Eurooppa-tiimin arkeen on kuulunut monitorointia, hälytyssähkeiden (mieti, että Wille Rydmanin Helsingin Sanomien panettelu olisi kuin kahden auton kolari Ykköstiellä) kirjoittamista ja sitä kautta Kaakkois-Euroopan maiden poliittisiin tilanteisiin tutustumista. Päivän sanan tuntuu olevan demokraattinen luisuminen, joka on ollut ilmiselvää esimerkiksi Kreikassa, joka kärsii niin sanotusta mediakaappauksesta eli rikkaiden ja vallanhimoisten voimien mediahankinnoista. Kreikassa pohatat ostavat kilpaa eri lehtiä ja uutissivuja toimimaan heidän omina poliittisina torvinaan, samalla hiljentäen itsenäiset ja kriittiset äänet. Tämä on luonut tilanteen, jossa kaapatuista medioista on tullut enemmän viestinnällisiä aseita pohattojen välisessä kamppailussa ja monesti myös täysiä sylikoiria valtiovallan tarkkailun suhteen. Seurauksena on, että kreikkalaisten luottamus uutismedioihin on historiallisen alhaalla ja ulkomailla ja kotimaassa tuotettu disinformaatio leviää kulovalkean lailla ihmisten mediaympäristössä.

Kreikasta on tullut minulle pakkomielle. Tällä hetkellä työstän projektia, jossa tutkitaan Kreikan disinformaatiotilannetta ja disinformaation käyttöä toimittajia vastaan. Vaikka esimerkiksi emme näe sitä IPI:n omassa määrällisessä datassa, eli MFRR-yksikön tietdonkeruujärjestelmässä, olen muiden yhteistyötoimijoiden kautta pystynyt jäljittämään laajempia lehdistönhäpäisynarratiiveja, joita kreikkalaisessa mediaympäristössä elää. Olen taas jälleen lähempänä tavoitettani kuvata lyhytdokumenttielokuva paikan päällä Kreikassa. Minulla saattaa olla mahdollisuus päästä jopa kuvaamaan kreikkalaisessa uutistoimituksessa – katsotaan miten käy!

Jos Kreikassa tilanne on hähmäinen, niin Romaniassa se on saanut ilmahälytykset soimaan. Viime vuoden lopussa pidetyt presidentinvaalit mitätöitiin maan korkeimman oikeuden päätöksellä sen jälkeen kun Venäjän syvällinen vaikuttaminen vaaleihin oli todennettu. Vaalien mitätöiminen ja lopulta maan äärioikeiston kärkiehdokkaan vaalikelpoisuuden epääminen sai maan äärioikeiston kadulle. Toimittajia kohti on hyökätty, heitä on uhkailtu ja kriittinen uutismedia on nostettu tikunnokkaan. Tilanne näyttää erittäin vaaralliselta. Siksi on ollutkin itselle erittäin tärkeää, että olen päässyt työskentelemään maan parissa monipuolisesti, haastattelemalla äärioikeistoon perehtyneiden toimittajien kanssa sekä kirjoittamalla MFRR:n puolivuotisraporttiin kappaleen Romanian lehdistönvapaustilanteesta.

IPI:n lehdistönvapaustehtävissä omat keulimisen eli sooloilun lahjat ovat osoittautuneet tärkeiksi. Vaikkakaan en työskentele IPI:n globaalin edunvalvonnan parissa, sain omasta aloitteestani päivittää viime kevään ajalta instituution listan tapetuista toimittajista. Yli viikon kestänyt projekti oli rankka, mutta konkretisoi mediassa pyörivät luvut oikeiksi ja traagisiksi tarinoiksi, etenkin Gazasta. Aikani Wienissä on ikävä kyllä vahvistanut käsitystäni siitä, että Israel on paha toimija ja nykyinen Gazan sota ja kansanmurha ovat vain eräänlainen jäävuoren huippu Israelin siirtomaasodassa palestiinalaisia vastaan. Syyskuun alkuun mennessä toimittajia on murhattu melkein 230, enemmän kuin missään muussa konfliktissa ikinä. Mielestäni ei myöskään pitäisi puhua toimittajien tappamisesta vaan murhaamisesta, sillä ainakin huomattava osa näistä kuolleista reporttereista on ollut täsmäiskujen kohteena, eli Israelin joukot ovat joko päättäneet ampua toimittajan tai pommittaa hänen kotinsa tarkoituksellisesti. Toivoisin, että Suomessa puututtaisiin tähän valtiotasolla mitä raskaimmin ottein.

Näiden rankkojen aiheiden sivussa pääsin myös mukaan IJ4EU-projektiin, jolle teen data-analyysiä heidän tuenhakijoiden projekteista. Pääsen siis tutkimaan, minkälaisia tutkivan journalismin projekteja Euroopan alueella suunnitellaan, millaisilla yhteistyökokoonpanoilla, missä maissa, millä metodeilla ja millaisista aiheista. Kokemus, jonka analyysiprojektista saan, on korvaamaton. Sen työstäminen on ollut kuin vartiotornista katsomista kohti suurta tutkivan journalismin maata. Projekti on ollut myös opettavainen siinä suhteessa, että se valaisee journalismin poliittis-taloudellisia rakenteita selkeästi. Tiedän, että olen naiivi, mutta tuntuu silti villiltä, että journalismin eräänlainen keihäänkärki, se ultimaattinen tapa ylläpitää neljännen vallanmahdin perinnettä yllä, on myös se sama journalismin alalaji, jota rahoitetaan apurahoilla.

Lopulta kaikki se, mitä olen päässyt elokuussa tekemään on tuntunut hullulta. Olen käyttänyt hyvän osan kahdesta ensimmäisestä kuusta pelon lietsomiseen sisälläni siitä, etten saa mitään aikaiseksi. Nyt kuitenkin työstän kaikkia näitä projekteja, joista on hyötyä sekä itselleni, mutta etenkin instituutiolle. Se lämmittää sydäntäni erittäin hartaasti. Puhumattakaan, että olen saanut oletettavasti jonkin sortin äänituotannon ekspertin maineen, sillä editointilahjojani on kiitelty kovin paljon. Ja editointi kannatti, sillä pääsen syyskuussa itsekin äänittämään jakson. Aiheena on unkarilainen hakkeri Hanno, joka teki palvelunestohyökkäyksen IPI:n sivuille ja jonka henkilöllisyyden jäljittäminen on oikea salapoliisitarina. Hyvät asiat ovat siis tulleet jäädäkseen.

Nussdorfin viinitilamaisemia sekä Leopoldin kukkula ja sen kirkko.

Alttarin takaiset heleät ikkunat auringonvalon värjäämänä Weissgerberviertelissä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Ajanmittausta minuuteissa ja vuosissa - 10.11.2025
• Huijarisyndrooma - 11.08.2025