Joskus elämässä voi käydä niin, että onni potkaisee oikein lujaa. Tai sitten on vain tehnyt asiat oikein ja hyvin, muttei kykene uskomaan sitä itsekään. Niin kävi minulle, kun sain keväällä kuulla päässeeni International Press Instituten tutkijaksi, kiitos heidän ja Helsingin Sanomain Säätiön. Olin tarkastellut aiempien harjoittelijoiden tietoja HS:n säätiön sivuilta ja hämmästelin omaa onnistumistani. Täällä, isojen mediatalojen kasvattien peesissä, oli nyt myös minun nimeni. Minun, jonka tausta on pääosin pikkulehtien paikallisjournalismissa ja opiskelijalehtien toimittamisessa. Ja silti he olivat huomanneet minussa jotakin, mitä itse en ehkä sitten ollut nähnyt. Vaikka mitä ihmettä minä nyt puhun, sehän olin minä itse, joka tänne haki.

YouTuben mukaan Wienin hevosvaunujen kyytiin lähteminen ei ole kannattavaa. Omaan silmään myös ratsujen käyttäminen 35 asteen hellepäivinä vaikutti epäeettiseltä.

Asun Wienissä Mariahilfissä, kaupungin hipsterinurkkauksessa, jonka hulppeat ja monityyliset kerrostalot ja pienet kadut ovat täynnä eri maalaisia ravintoloita ja kahviloita. Halusin olla asumiseni kanssa käytännöllinen, mikä tarkoitti helposti saatavan opiskelijasoluyksiön valintaa. Moinen asuntoratkaisu on kätevä, jos ei ole valmis metsästämään kommuuniasuntoa. Kolikon kääntöpuolena on tosin muutaman sadan euron lovi omaan budjettiin, kun kaikki paistinpannuista ovimattoihin ja henkareihin on hankittavaa omasta takaa. Joudun elämään aika askeettisesti, mutta olen suhtautunut tähän puolen vuoden työhön eräänlaisena rotaationa.

Wienissä kaikki on hyvin ja hienosti. Ihmiset pukeutuvat tyylikkäästi ja tuntuvat elävän sopusoinnussa turistien kanssa. Vaikka autokaistoja on pitkin kaupunkia ja liikenne voi aina väliajoin olla kaoottista, tunnelma kaupungissa on pääosin rauhallinen. Siinä missä suomalaisissa kaupungeissa sellainen eräänlainen yleismaailman lorviminen on rajattu hyvin tietyille paikoille, hengailevat wieniläiset puistojen ja ravintoloiden terassien lisäksi kerrostalojen edustalla, katujen kulmissa ja ravintoloiden edustalla.

Wienin Taidemuseo on pakollinen vierailukohde turisteille, mutta oikea taidehistoriallinen “Oodi ilolle” tavalliselle suomalaiselle humanistille.

Täällä joka ikinen rakennus tuntuu huokuvan historiaa ja tyyliä, enkä ole moista nähnyt missään muualla. Tähän on hyvä syy, ja siksi suosittelenkin vierailemaan Leopold-museon Vienna 1900 -näyttelyssä oppimassa asiasta. Turkulaisena minua oikein ilahduttaa, kuinka sitoutuneita kaupungin päättäjät ovat olleet vanhan kaupunkiarkkitehtuurin säilyttämiseen ja ylläpitoon. Wien on vain niin iso. Kaupunginosat ja kadut jatkuvat ja jatkuvat, asuinalueita riittää toistensa jälkeen ja nähtävää on niin paljon, etten tiedä mihin kaikkeen minulla on edes aikaa. Kun saavun töihin Stephanplatzille ensimmäiseen kortteliin, tunnen itseni pieneksi päästäiseksi kaikkien näiden mahtipontisten katolilaisten kirkkojen ja ylityyliteltyjen rakennusten seassa.

Mitä pitäisi tehdä?

Wienissä minulla on kaksi tavoitetta. Koska en kirjaimellisesti tunne täältä kaupungista ketään, on tehtäväni nyt soluttautua paikallisten elämään ja löytää ystäviä. Noissa kahviloissa ja terasseilla yksin pööpöily ei ole koko puolen vuoden ajan kovin kannattavaa. Puhumattakaan, että porukalla kaikki on aina hauskempaa! Siksi panostinkin ensimmäisen kuukauden loppupuolella erilaisiin kansainvälisille ihmisille tarkoitettuihin sosiaalisiin tapahtumiin, kuten speed friending -illanistujaisiin. Sosiaaliset tapahtumat ovat yleensä kannattavia, mutta niissä piilee aina omat riskinsä. Niin kävi minulle, kun päätin lähes sokkona sopia reissun Bratislavaan muuan slovakialaisen miehen kanssa, joka sitten tällä kyseisellä päiväreissulla paljastuikin omien arvojeni vastaiseksi ihmiseksi. Mutta nyt minulla on ainakin kokemusta siitä, millaista on kävellä Pride-kulkueen ohi transfoobikon kanssa.

Wien on ruokakaupunki parhaasta päästä. Tässä muutama räpsy kaupungin ravintoloiden upeista antimista. Yleisenä nyrkkisääntönä tosin täytyy todeta, että 1. piirin ruokapaikat eivät ole sen kaiken rahan arvoisia.

Toinen tavoitteeni on elää wieniläisittäin. Minä haluan ymmärtää, miksi he, jotka asuvat täällä, pitävät tätä niin hyvänä ja viihtyisänä paikkana ja mitkä kaikki asiat tuovat heille iloa ja onnea. Ensimmäisen kuukauden perusteella monet, jotka asuvat täällä, tuntuvat löytävän iloa kaikesta sellaisesta pienestä, joka elää tuon kaiken suuren ja mahtipontisen turismivyyhdin alla – pienissä nurkkabaareissa ja -ravintoloissa. Vietin koko heinäkuun lähes kokonaan turistien täyteisissä paikoissa, koska ensiksi tunsin itseni turvalliseksi siellä. Kuun loppupuolella aloin kuitenkin huomata, että nämä paikat olivat lopulta enemmän ahdistavia kuin sopivia. Näiden ihmisten elämän tarkoitus oli rampata ympäri keskustaa aamusta iltaan ja käyttää rahaa kalliisiin kahviloihin. Minä taas koin, että minun pitäisi liikkua siellä, missä budjettini riittäisi hyvin ja missä olisi rauhallisempaa. Lopulta löysinkin sellaisia paikkoja, esimerkiksi Neubaun ja Margareten.

Elämä Wienissä muistuttaa jotain stereotypiaa eurooppalaisesta elämäntavasta. Autenttiseen tyyliin ihmiset menevät töiden jälkeen istumaan terasseille ja syömään yhdessä. Etenkin ensimmäisinä viikkoina katsoin heidän touhuaan kateellisena. Lopulta aloin itsekin päästä hedonistiseen urbaanielämään mukaan. Tapaan yleensä tuttaviani lauantaisin baarissa Neubaussa, jossa pelaamme lautapelejä. Viikolla käyn silloin tällöin afterworkeilla kollegani kanssa. Siinä alkaa olla jo monelle illalle tekemistä, ihan riittävästi ainakin minulle.

Itävalta on katolinen maa, ja sen arkipäiväisiin menoihin tutustuminen on ollut itselle mukavaa vapaa-ajan puuhaa.

Vapaa-aikaani olen käyttänyt myös ahkeraan museoturismiin ja oman elokuvaharrastukseni edistämiseen. Töiden jälkeen menen monesti elokuviin Wieniin historialliseen Burg Kinoon ja Wienin elokuva-arkiston näytöksiin katsomaan elokuvakaanonin merkittävimpiä teoksia. Elokuvateattereissa tosin kannattaa varmistaa kahdesti, onhan vieraskielisessä elokuvassa englanninkieliset tekstitykset! Muista taiteen lajeista puhuttaessa moni ei tiedä, että Wienissä klassisen musiikin konserteissa ja oopperoissa käyminen voi olla aika edullista. Halvimmat paikat maksavat tällaiselle minun kaltaiselleni köyhälle opiskelijalle esimerkiksi Mozartin Taikahuiluun 17 euroa, toki kyseessä eivät ole mitkään paraatipaikat.

The fellowship of the newsroom

Mutta sitten. Ne työt. Senhän takia täällä ollaan. Ensimmäinen kuukausi on mennyt lähes kokonaan opettelemisessa ja organisaation hahmottamisessa. Päivät ovat monesti rentoja, koska paljoa ei tapahdu. Olen lähinnä päässyt loistamaan teknisillä taidoillani. Kannattaa siis leikkiä omina opiskeluaikoina mahdollisimman paljon Canvalla, Illustratorilla, PremierProlla ja Photoshopilla, koska tällaisessa paikassa ne tulevat avuksi kaikessa pienessä tekemisessä. Täällä olenkin päässyt editoimaan podcast-jaksoa ja tekemään somesisältöjä. Toivon, että pääsisin tekemään lyhytdokumenttielokuvan, jotta pääsisin kehittämään kuvaus- ja editointitaitojani vielä enemmän.

Odotan eniten innolla ensimmäistä projektiani. Olin jo pitkään yliopisto-opinnoissa keskittynyt kurssien ulkopuoliseen järjestötyöhön ja käytännön tekemiseen ja koen, että ainakin jollain aloittelijatasolla olen hyvä tekemään moisia asioita, kuten kuvaamaan, editoimaan ja äänittämään. Täällä toivon, että pääsisin hyödyntämään asiantuntijapuoltani enemmän – keräämään tietoa, analysoimaan sitä ja kirjoittamaan auki sitä vaaditulla tavalla. Ikään kuin pääsisi yhdistämään luovan mielen tiedonjanon ja mielikuvituksen sekä tekstitoimittajan puhtaan teknisen jämäkkyyden. Seuraavat viikot näyttävät mihin tie vie. Hyviä asioita on luvassa, siitä voin olla varma.

Ensimmäisen blogikerran viimeisenä kuvana tilannekuva tiistaisesta iltapäivästä, jolloin kävin läpi Euroopan lehdistönvapaushälytysraportteja (eräänlainen koonti ilmoituksista, joita olemme saaneet) sekä IPI:n disinformaatioprojektista (johon itse aion paneutua pitkin syksyä).

Loppukuuni tuleekin menemään lehdistönvapaus-loukkaushälytysten kirjoittelemisessa, monitoroinnissa sekä oman projektini suunnittelussa. IPI:n harjoittelussa apurahatutkija valitsee itselleen oman tutkimustiimin, esimerkiksi Afrikan taikka Euroopan. Päätin lopulta valita Eurooppa-tiimin, joka ei tällaisessa harjoittelupaikassa ole se seikkailullisin vaihtoehto, mutta aion puskea ideani lyhytdokumentista läpi, ja siihen kyseinen tiimi on paras. Eurooppa-tiimissä pääsen todennäköisesti faktankeräystehtävälle. Aion käyttää mahdollisuuden hyvin hyödyksi, kuvata mahdollisimman paljon ja tuottaa IPI:n ensimmäisen virallisen dokumentaarisen tuotoksen.

IPI:n paras puoli on ehdottomasti työskentelyn vapaus. Sain itse päättää projektini, työajat ovat melko liukuvia ja tunnelma on rento. Lisäksi kirjaimellisesti (melkein) koko maailma on avoinna. Vaikka päädyinkin valitsemaan kohdealueekseni Euroopan (ja erityisesti itäisen Välimeren alueen), olisi minulla ollut mahdollisuuksia työskennellä Keski-Aasian, eteläisen Afrikan tai vaikka Väli-Amerikan parissa. Mutta voihan olla, että pääsen noitakin alueita vielä tutkimaan. Tulevaisuus näyttää.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Ajanmittausta minuuteissa ja vuosissa - 10.11.2025
• Eurooppalainen kesä/Neuvostoliiton jälkeinen syksy - 10.09.2025