Saako olla pettynyt?

25.05.2020
In: Aarhus
Avatar photo

Katja Boxberg

Katja Boxberg opiskelee lukuvuoden 2019–2020 Tanskan Århusissa Constructive Institutessa.

Tanskassa asuminen on ollut juuri niin ihanaa kuin olin odottanutkin. Opiskellessani journalismia Pariisissa 1990-luvun lopussa sydänystävystyin kahden tanskalaisen kollegani kanssa, ja siitä lähtien olen käynyt maassa useita kertoja vuodessa.

Pariisin jälkeen toimittajan ja kirjeenvaihtajan työt veivät minut asumaan vuosiksi Ruotsiin, Venäjälle, Belgiaan, Baltiaan, Saksaan ja Englantiin. Ulkomaanvuosieni ajan jatkoin Tanskassa vierailua ja tanskalaisen kulttuurin ihailua.

Constructive Instituten journalistit joulukuussa 2019.

Tanskassa sekoittuivat mielestäni tasapainoisella tavalla pohjoisen ja läntisen eurooppalaisen kulttuurin parhaat puolet. Se oli tutuntuntuinen pohjoismainen hyvinvointivaltio, mutta samalla sopivasti rempseä nautiskelijoiden ja herkkusuiden maa. Se oli muiden mielestä pieni pohjoinen maailmansyrjä mutta samalla suurten taiteilijoiden, visualistien ja arkkitehtien kotipaikka.

Vuosien varrella kävin Tanskassa myös lukuisilla juttukeikoilla ja ajattelin aina, että olisipa täällä mahtava asua pidempään.

Sitten joulun alla 2018 istuimme lasten kanssa intialaisessa ulkoilmaravintolassa odottamassa lentokentälle lähtöä ja kotiinpaluuta, kun Constructive Instituten pomo Ulrik Haagerup soitti. Tuijotin kadulla hämärässä maleksivaa laihaa lehmää, kun sain kuulla, että vuoden päästä opiskelisin Århusissa HS-stipendiaattina.

Kymmenen kuukauden kuluttua tuosta puhelinkeskustelusta seisoin ystäväni Merinan kanssa Helsingörin lautalla elokuisen hellepäivän iltana. Olin riehunut edeltävät kuukaudet kuin mielipuoli. Kolmen ihmisen elämän pakkaaminen muuttolaatikoihin ja ystävien ja sukulaisten kellareihin on ponnistus. Puhumattakaan koulu- ja muista järjestelyistä.

Tässä me nyt kuitenkin seisoimme, Ruotsin läpi ajaneina, väsyneinä mutta tyytyväisinä. Pian alkaisi pitkään odottamani opintovuosi Tanskassa. Se olisi paitsi seikkailu koko perheelle, myös hartaasti kaipaamani mahdollisuus uudistua toimittajana ja kirjoittajana.

Olin aikeissa sukeltaa Århusin yliopistossa erityisesti ilmastonmuutoksesta raportointiin ja syventää tietämystäni. Kiinnostus ympäristöön ei ollut uusi juttu. Olin seurannut erityisesti Itämeren tilaa pitkään ja olinpa tehnyt Hankenin gradunikin ympäristöystävällisten tuotteiden markkinoinnista vuonna 1991. Ekotuotteista ei 1990-luvun alussa juuri puhuttu, ei varsinkaan kauppatieteilijöiden keskuudessa.

Kollegat rannalla joulukuussa 2019.

Århusiin asettumisen jälkeen rakastan joka hetkeä yliopistolla. Kollegat, fellows, ovat mieletön joukko osaamista, älyä, persoonallisuutta, kokemusta, näkemystä ja intoa. Sanalla sanoen osaavia ja kokeneita journalisteja kaikki.

Saamme yliopistolta omat työhuoneemme, mahdollisuuden osallistua itse valitsemillemme kursseille ja käyttöoikeudet muun muassa yliopiston kirjaston palveluihin. Yhteiset hetkemme ”loungessa”, instituutin yhteisessä olohuoneessa, ovat täynnä kahvia, naurua, laulua, väliin kiivastakin keskustelua ja hyvin usein tanskalaisia leivonnaisia. Ja ennen muuta keskustelua journalismista. Joka päivä.

Ulrik on paikan isä ja henki. Ensimmäisestä päivästä alkaen hän puhuu meille muiden huomioimisesta ja yhteishengen merkityksestä. Tavalla, jolla tervehdimme toisiamme aamuisin, on merkitystä, Ulrik sanoo ja näyttää itse esimerkkiä.

Tanska esittelee minulle parhaat puolensa. Pääsen osaksi osaavaa journalistijengiä, saan kouluttautua itseäni kiinnostavalla alalla, asun kauniissa talossa esikaupunkialueella ja löydän sydämellisen joogayhteisön. Opin lisää tanskalaisista. Ihmisten kohtaaminen on välitöntä ja lähtökohtaisen ystävällismielistä. Kun aamusateessa pyörän ketjut irtoavat lasten koulumatkalla, ohikulkija on pysähtynyt auttamaan ennen kuin olen saanut pyörän jalalleen seisomaan.

Ihmisiltä kysytään, mitä heille kuuluu ja miten he voivat. Puolessa vuodessa olen journalistikavereiden ohella tutustunut moneen uuteen joogaystävääni paremmin kuin helsinkiläisessä joogakoulussa 20 vuoden aikana.

Saattaa kuulostaa naivilta, ymmärrän. Tanskalla on omat ongelmansa. Niistä vähäisin ei ole kasvava muukalaisviha. Puhumme haasteista päivittäin kollegoiden kanssa.

Tutustun tanskalaiseen terveydenhuoltoon, vaikka onneksi vain pintapuolisesti. Paikallisessa sotukortissa on asuinpaikan mukaan määritellyn omalääkärin puhelinnumero. Siihen voi soittaa ja todella päästä lääkäriin. Suomalaiseen terveyskeskusarkeen vanhusten kanssa törmänneenä tämä tuntuu taivaalta. Vaivani ei ole vakava, mutta lääkäri lähettää varmuuden vuoksi laajoihin verikokeisiin. Tunnen tulevani kuulluksi ja lopulta selviän säikähdyksellä.

Hyvin pian, jo muutamassa viikossa, huomaan innostuvani palavasti ammatistani. Olen onnellinen ja odotan keväälle suunniteltuja matkojamme. Tammikuussa vierailemme Kaliforniassa ja myöhemmin matkaisimme vielä ainakin Perugiaan, New Yorkiin ja Lontooseen.

Paitsi että emme tietystikään matkusta enää minnekään. Maaliskuussa Tanska menee kiinni ja pian Suomi seuraa perässä.

Constructive Instituten opinnot siirtyvät sujuvasti zoomiin. Kaikki ovat kotonaan, säikähtäneitä ja kiitollisina virtuaalikeskustelujen tuomasta tuttuuden tunteesta. Elämä jatkuu.

Seuraavien viikkojen kuluessa alun kiitollisuudentunne vähitellen rapisee ja itsesääli pyrkii tilalle. Miksi hitossa minun stipendiaattivuoteni päättyy näin tyhmästi? Häpeän heti ajatuksiani ja yritän muistuttaa itselleni, että olen yhä erinomaisen etuoikeutettu. Olen terve, samoin läheiseni eikä toimeentuloni toistaiseksi ainakaan ole uhattuna. Näen joka puolella, myös ihan lähellä, miten yrittäjät kamppailevat koronan vuoksi tosissaan. Miten kehtaan kiukutella siitä, että en pääse juomaan kahvia tanskalaisen yliopiston kuppilaan?

Nyt yritän vakuuttaa itselleni, että saan tuntea pettymystä ilman järkyttävää syyllisyyttä. Onhan se tylsää, että kaikkien aikojen lukuvuosi on päättymässä näin. Asiat voisivat kuitenkin olla paljon, paljon huonomminkin.

Tanskaankin menen vielä, aivan varmasti.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment