”Voisivatko kaikki valkoiset, kristityt heteromiehet nostaa kätensä ylös?”

Professori Allan Mittelstaedtin kysymys lukuvuoden kevyessä, vapaamuotoisessa avajaistilaisuudessa on jäänyt vahvasti mieleen – erityisesti siksi, että olin yksi harvoista, joka nosti kätensä ylös kysymyksen jälkeen. Yhteensä meitä vuoden mittaisen maisteriohjelman University of Southern Californian Annenbergin journalismilaitoksessa aloittaneita on noin 50. En ole varma, kuinka moni muu lisäkseni piti kättään ylhäällä, mutta lukumäärä oli laskettavissa joka tapauksessa yhden käden sormilla.

USC:n kampukselle on kesällä päässyt vain neljästä sisääntuloportista. Sisään päästäkseen pitää olla opiskelija, henkilökunnan jäsen tai rekisteröitynyt vierailija.

Professori ei esittänyt kysymystään huvin vuoksi, vaan hänellä oli kysymykselleen selvä tausta-ajatus. Pitkän uran tehnyt Mittelstaedt on erikoistunut politiikan journalismiin ja opettaa syksyllä kurssia, jonka otsikko on ”American Democracy in Crisis”. Kysymyksensä jälkeen Mittelstaedt ilmoitti, että me kätemme ylös nostaneet olemme niitä, joilla ”ei ole hätää” siinä tapauksessa, että Donald Trumpista tulee Yhdysvaltain presidentti jälleen ensi vuonna (minulle maahanmuuttajana asema on toki vielä eri, mutta siitä ei puhuttu). Mittelstaedtin näkemys oli selvä: Yhdysvallat elää tänä syksynä ratkaisevia hetkiä tulevaisuutensa kannalta, kun maa valitsee itselleen marraskuun vaaleissa seuraavan presidentin. Jos Trump valitaan, moninaisten vähemmistöjen asema on historiallisen vakavasti uhattuna, Mittelstaedt sanoi.

Vähäisten ylös nousseiden käsien määrä kertoo hyvin paljon myös siitä, miten isossa roolissa moninaisuus on nykyisin Yhdysvaltojen yliopistoissa, niin myös USC:ssa. Opiskelijat tulevat monista eri taustoista, rotujen (käytän tässä kyseistä sanaa, koska täällä sana ”race” on jatkuvassa käytössä) epätasa-arvoisuudesta puhutaan säännöllisesti luennoilla, ja opiskelijat suorittavat ennen syyslukukautta lyhyen monimuotoisuutta käsittelevän verkko-opinnon. Toki USC:lla on ollut asiassa myös paljon tehtävää. Se on vuosien aikana saanut voimakasta kritiikkiä menneisyytensä vuoksi.

Kuten edeltävä stipendiaatti Katja Liukkonen kirjoitti blogissaan, viimeksi aihe nousi pinnalle rajusti viime keväänä, kun USC perui alun perin valmistujaisjuhlien juhlapuhujaksi valitun muslimitaustaisen opiskelijan Asna Tabassumin esiintymisen vedoten turvallisuusuhkaan. Palestiinalle julkisesti tukensa osoittanut Tabassum joutui pro-Israel-ryhmien voimakkaan nettihyökkäyksen kohteeksi, kun hänet oli valittu puhujaksi. Tabassum itse kertoi kokeneensa, että USC oli ”hylännyt” hänet perumalla hänen roolinsa puhujana. USC:ssa kuohui koko kevään ajan voimalla. Palestiinaa tukevat mielenosoittajat leiriytyivät kampukselle, opiskelijoita pidätettiin ja lopulta LAPD:n rynnäkköasuiset poliisit hajottivat mielenosoitukset. Normaalisti avoin kampusalue suljettiin muilta kuin opiskelijoilta, henkilökunnalta ja etukäteen rekisteröidyiltä vierailijoilta. USC oli yksi niistä kampuksista, jonka mielenosoitukset olivat jatkuvissa otsikoissa kevään ajan.

Kevään kuohunnan vaikutukset ovat näkyneet edelleen vahvasti kampuksella, jossa aloitin opinnot kesäkuun viimeiselle viikolla. Yliopiston sisäänkäynneistä käytössä on ollut vain neljä. Opiskelijakortti tarkistetaan joka kerta sisäänkäynnin yhteydessä. Keväällä käyttöön otettu laukkujen tarkistaminen on tosin lopetettu – todennäköisesti siksi, että muuten porteille muodostuisi valtava ruuhka. Toistaiseksi merkittäviä ruuhkia ei ole ollut, koska kesällä kampuksella opiskelee vain hyvin pieni joukko: me Annenbergin maisteriohjelman opiskelijat olemme harvinainen poikkeus. Enimmäkseen kampuksella on ollut liki autiota. Koko kesän yksi vakiopuheenaiheista on ollut se, miten USC aikoo ratkaista ruuhkaongelman siinä vaiheessa, kun kymmenet tuhannet opiskelijat saapuvat kampukselle syksyllä. Juuri tällä viikolla yliopisto ilmoitti lopulta, että syyslukukauden alkaessa kaikki sisääntuloportit avataan. Opiskelijakorttien ja vierailijalupien tarkastusta jatketaan yhä.

Los Angeles levittäytyy hyvin laajalle alueelle.

Minulla USC:n sisääntulokäytännöt eivät toki ole olleet kovin korkealla murehdittavien asioiden listalla. Muuttaminen Yhdysvaltoihin, siihen liittyvät loputtomalta tuntuneet käytännön järjestelyt, totuttautuminen niin Los Angelesiin kuin opiskelijaelämäänkin ja ylipäänsä asuminen yksin toisella puolella maailmaa ovat vieneet suuren osan aivokapasiteetistani parin viime kuukauden ajan.

Samalla on pitänyt opiskella ihan tosissaan: vuodessa suoritettava maisteriohjelma on tempoltaan todella intensiivinen, ja heti kesälukukaudella on todellakin saanut tehdä töitä. Olen itse opiskellut yliopistossa viimeksi vuonna 2017, joten paluu työelämästä muun muassa oppimispäiväkirjojen kirjoittamiseen, esseiden tekemiseen, ryhmätöihin ja lukuläksyihin on ollut huomattava. Kesälukukautemme päättyi tällä viikolla siihen, kun esittelimme ”Summer Journalism Immersion” -kurssilla tekemämme journalistiset ryhmätyömme. Oma ryhmäni teki artikkelin Los Angelesin kaupunkimaanviljelystä. Sillä yritetään parantaa tilannetta, jossa yli kolmannes Los Angelesin asukkaista elää tällä hetkellä alueilla, joissa ei ole taattua pääsyä terveellisen ja ravitsevan ruuan äärelle.

Vaikka totuteltavaa on ollut paljon, olen suurimmaksi osaksi nauttinut ajastani Los Angelesissa ja USC:ssa tähän mennessä äärimmäisen paljon.

Kesän kurssityössä pääsin tutustumaan Los Angelesin kaupunkimaanviljelyyn.

Olin ennen tänne muuttamista käynyt kaupungissa kahdesti lomamatkalla, mutten voi väittää, että olisin tuntenut Los Angelesia silti erityisen hyvin. Mitä kauemmin täällä asun, sitä paremmin ymmärrän, etten todennäköisesti koskaan opikaan tuntemaan kaupunkia niin hyvin kuin haluaisin. Los Angeles on valtava metropoli, joka jakautuu lukemattomiin alueisiin, jotka poikkeavat toisistaan kliseisesti sanottuna kuin yö ja päivä. Lyhyenkin ajomatkan jälkeen voi päätyä elokuvista tutuista luksusalueista ja Hollywoodin pintaliidosta kodittomien majoittamille alueille.

Los Angeles on kaupunki, jota on helppo vihata. Ongelmat ovat ilmeisiä: yhtenä isoimmista nimenomaan valtaisa kodittomien määrä. Aihe on päivittäin pinnalla uutisissa, eikä helppoja ratkaisuja ole. Kodittomuus- ja siihen vahvasti kytköksissä olevan huumeongelman lisäksi on useita paljon pinnallisempia syitä, miksi Los Angeles ei todellakaan puhuttele kaikkia. Julkinen liikenne on hävyttömän huonossa jamassa, ja viime vuosina sen käyttö on muuttunut jatkuvasti turvattomammaksi. Valtaosa paikallisista liikkuu kaikkialle autolla. Olen itsekin päätynyt ostamaan auton, mutta kuljen silti yliopistolle bussilla. Tuntuu hölmöltä ajaa paikkaan, jonne pääsee suoralla bussilinjalla. Luokkatoverini hämmästelevät sitä, että käytän yhä bussia. Ei autollakaan liikkuminen silti ole Los Angelesissa mitään autuutta. Koska kaikki ajavat kaikkialle, autolla kulkiessa saa tottua loputtomaan ruuhkassa seisomiseen moottoriteillä. Muutaman kilometrin matkaan menee helposti 40 minuuttia, enemmänkin.

Los Angelesissa kaikkialle liikutaan autolla.

Los Angeles on jopa Yhdysvaltojen mittapuulla erittäin kallis kaupunki. Viime vuosien inflaatio on nostanut hintoja huomattavasti – puhuttiinpa sitten vuokrista, ruuasta tai vaikkapa autovakuutuksesta. Helsingin Sanomain Säätiön myöntämän tuntuvan stipendin avulla täällä pärjää siedettävästi, mutta herroiksi ei näillä elinkustannuksilla elellä. Pyörittelen päätäni kuunnellessani, miten monet luokkatoverini tekevät opintojen ohella täysipäiväistä työtä rahoittaakseen elämänsä.

Syitä Los Angelesiin vihaamiseen olisi helppo listata loputtomasti. Kollegani, lukuvuotena 2019–2020 USC:ssa opiskellut Aino Frilander tiivistää mielestäni kaupungin olemuksen hienosti kirjassaan Los Angeles -esseet (Kosmos, 2023): ”Los Angeles keikkuu aina katastrofin reunalla”.

Ehkä juuri tässä katastrofin reunalla keikkumisessa on se vaikeasti määriteltävä viehätys, minkä vuoksi olen viehättynyt vahvasti Los Angelesista heti ensivierailullani ja minkä vuoksi kaikista ongelmistakin huolimatta olen ollut valtaosan ajastani täällä tähän mennessä äärimmäisen tyytyväinen. Los Angeles on niin hämmentävä kaupunki, että se imaisee sisäänsä ne, joita tällainen kaoottisuus puhuttelee.

Jos Los Angeles osaa olla kliseinen, niin osaa myös yliopistoni. Kampus on niin stereotyyppinen esimerkki yhdysvaltalaisesta yliopistokampuksesta, että se voisi olla elokuvalavaste. Isolla rahalla pyöritettävä yksityinen yliopisto on paikka, jonka journalismin laitoksen avajaistilaisuudessa opiskelijoille tarjoillaan tacoja ja margaritoja, professorit kutsuvat opiskelijoita kotonaan järjestettäviin illanistujaisiin ja ensimmäisellä viikolla opiskelijoille annetaan kaikki mahdolliset välineet Adoben editointiohjelmista Zoom-nauhuriin ja videokameraan.

USC:n kampus on kesällä suurimmaksi osaksi tyhjillään.

Samalla USC Annenberg on kiistatta yksi maan parhaista journalismikouluista, ja odotan jo nyt innolla sitä, että pääsen syksyllä kulttuuri- ja taidejournalismiin syventyville kursseille. Kesällä olen saanut nauttia erinomaisten professoreiden luennoista: Annenbergin opettajat ovat erittäin meritoituneita, kovatasoisia toimittajia. Moni heistä työskentelee yhä aktiivisesti toimittajana opettamisen lisäksi. Kesällä professorina on ollut muun muassa Afua Hirsch, joka on työskennellyt vuosikausia BBC:n ja The Guardianin kirjeenvaihtajana. Hänen kurssinsa kansainvälisestä journalismista on ollut kesän parasta antia.

Selvää jo tässä vaiheessa on se, että tulevan syksyn keskustelua tulee hallitsemaan sama aihe, jolla professori Allan Mittelstaedt aloitti kesälukukauden avajaistilaisuuden: Yhdysvaltain presidentinvaalit. Kun muutin Los Angelesiin, demokraattien presidenttiehdokas oli vielä Joe Biden ja republikaanien presidenttiehdokasta Donald Trumpia ei ollut ammuttu kampanjatilaisuudessa. Käänteitä on riittänyt, ja ne tuskin loppuvat tähän. En voi väittää, ettenkö olisi hyvin innoissani sitä, että pääsen todistamaan ainutlaatuista syksyä aitiopaikalta.

Ennen syyslukukautta täällä Los Angelesissa on edessä kahden viikon kesäloma. Kesälukukauden toiseksi viimeisenä päivänä istuimme luokkatovereideni kanssa ainoan kampuksella kesällä auki olevan opiskelijaravintolan terassilla ja keskustelimme edellisenä päivänä tapahtuneesta voimakkaasta maanjäristyksestä. Yksi kurssikavereistani kysyi, onko Suomessa maanjäristyksiä tai muita luonnonkatastrofeja. Sitä ennen olimme puhuneet siitä, miten toisella tavalla Helsingin joukkoliikenne toimii verrattuna Los Angelesiin. Kun sanoin, ettei Suomessa luonnonkatastrofeja oikeastaan tunneta, luokkakaverini alkoivat nauraa.

”Miksi olet halunnut muuttaa tänne kaaokseen?”

Ehkä juuri siksi.

Kuvat: Juuso Määttänen