Los Angeles -vuoden päätteeksi

27.05.2025
In: USC Annenberg
Avatar photo

Juuso Määttänen

Juuso Määttänen opiskelee taide- ja kulttuurijournalismia lukuvuoden 2024-2025 ajan erikoistuvan journalismin maisteriohjelmassa University of Southern Californiassa (USC) Los Angelesissa.

Kirjoitan tätä viimeistä blogitekstiäni kotimatkalla kohti Suomeen: osasta edeltävistä stipendiaateista poiketen en jäänyt valmistumisen jälkeen enää merkittäväksi ajaksi Los Angelesiin vaan päätin palata Suomeen ihan siksikin, että siellä odottavat kesäkuun alussa alkavat työt. Tässä kohtaa on siis erinomainen paikka summata vielä, mitä stipendiaattivuosi Los Angelesissa antoi itselleni.

Valmistujaisia varten piti hankkia virallinen valmistujaiskaapu ja -lakki.

Vuoden aikana yksi Yhdysvalloissa useimmin minulta kysytty kysymys on ollut se, miksi halusin toiselta puolelta maailmaa opiskelemaan juuri University of Southern Californiaan. Yksinkertainen vastaus on tietenkin se, ettei minulla olisi koskaan ollut tällaista mahdollisuutta edes harkittavana ilman Helsingin Sanomain Säätiön stipendiohjelmaa. Mutta miksi tarjolla olevista vaihtoehdoista juuri Los Angeles ja Annenbergin journalismilaitos USC:ssa? Olen vuosia haaveillut mahdollisuudesta elää Los Angelesissa. Kuten olen aiemmissakin blogiteksteissäni kuvaillut, minulle nyt jo taakseni jättämästä kaaottisesta kaupungista on tullut äärimmäisen rakas, ja olin ihastunut siihen heti ensimmäisellä vierailullani jo vuosia sitten. Olin haaveillut mahdollisuudesta, että voisin oppia tuntemaan kaupungin vielä paljon paremmin, ja niin todella kävi. Los Angelesin lisäksi halusin oppia tuntemaan paljon paremmin myös Yhdysvaltoja ylipäänsä. Olen ollut ammatillisesti hyvin kiinnostunut Yhdysvalloista ja maan tilanteen seuraamisesta, ja stipendiaattivuosi tarjosi tähän ensiluokkaisen paikan. Näiden syiden lisäksi iso syy hakea opiskelemaan juuri USC:hen oli se, että siellä oli mahdollisuus suuntautua opinnoissa kulttuurijournalismiin, jonka parissa olen työskennellyt vuosien ajan Suomessa.

Kuinka hyvin vuosi USC:ssa sitten vastasi odotuksiani? Monin osin vuosi oli juuri sellainen kuin saatoin odottaakin. Minua oli etukäteen varoitettu kiireisyydestä. Kokonaisen maisteriohjelman suorittaminen vuodessa tarkoittaa sitä, että opintoja saa suorittaa varsin kovalla tahdilla – varsinkin jos haluaa vuoden aikana nauttia myös vapaa-ajasta ja kokea asioita Los Angelesissa sekä laajemminkin Kaliforniassa tai Pohjois-Amerikan alueella. Toisaalta ajattelen, että Suomesta USC:hen lähtevillä kokeneilla toimittajilla on jo todennäköisesti varsin hyvät taidot omasta ajanhallinnasta ja työskentelystä kovankin paineen alla, enkä ainakaan itse kokenut vuotta missään vaiheessa ylivoimaisen stressaavana.

USC:n valmistujaistilaisuus järjestettiin isolla Coliseum-stadionilla tuhansien ihmisten edessä.

Opinnot itsessään olivat kovatasoisia, kuten olettaa saattoikin. USC on isolla rahalla pyöritettävä yksityisyliopisto, jolla on mahdollisuus tarjota alan huippunimien vetämää pienryhmäopetusta esimerkiksi Suomesta paljon tutumpien massaluentojen sijaan. Journalismiopinnot (samoin kuin vuoden aikanani suorittamani käsikirjoitusopinnot) olivat äärimmäisen käytännönläheisiä. Teoreettiseen pohdintaan ei USC:n kursseilla turhaan haaskattu aikaa. Toki rehellisyyden nimissä on myös todettava, että välillä yksityisyliopiston kursseilla tuli sellainenkin olo, että isolla rahalla opiskelemaan tulleet opiskelijat puristettiin kursseilta läpi varsin hyvin arvosanoin riippumatta siitä, saivatko he tehtävänsä aina tehtyä ohjeistetulla tavalla. Tässä oli toki suurta vaihtelua eri professorien välillä, mutta olin etukäteen odottanut ehkä jopa tiukempaa arviointia ja kovempia vaatimuksia kursseilta.

Fakta on myös se, että journalismia voi lopulta opettaa vain rajatulla määrällä erilaisia metodeja. Suuri osa opinnoista kului siis samalla tavalla juttuja kirjoittaen kuin aikoinaan Tampereen yliopistossa suorittamissani journalismiopinnoissa. Toki oli hyödyllistä palata hetkeksi taas opiskelijaelämään, saada perusteellista palautetta kursseja vetäneiltä professoreilta ja pohtia juttuprojekteja perusteellisemmin kuin mihin työelämässä on keskimäärin aikaa. Silti ajattelen itse, että minulle monen journalismikurssin suurin anti oli se, että oli pelkän tekemisen sijaan erittäin hyödyllistä palata taas peruskysymysten äärelle: Mitä varten (kulttuuri)journalismia tehdään 2020-luvulla ja minkälaisiin asioihin siinä todella pitäisi kiinnittää huomiota? Minkälaisia tavoitteita olen asettanut omalle ammatilliselle uralleni ja millä keinoin pystyisin saavuttamaan ne? Väitän, että hyvin monelle vuosia journalismin parissa hyvin intensiivisellä tahdilla työskennelleelle tekisi hyvä pitää tällainen vuosi, jossa ehtii paremmin pysähtyä syvällisempien kysymysten äärelle.

Ja toki ennen kaikkea vuosi Los Angelesissa oli hyödyllinen juuri siksi, että sain vuoden aikana seurata aitiopaikalta niin Yhdysvaltain kuin Kaliforniankin alueen suuria tapahtumia ja oppia ymmärtämään Donald Trumpin hallinnassa olevaa maata paljon paremmin. Kirjoja ja artikkeleita lukemalla voi oppia paljon mistä tahansa, mutta väitän silti, että tietynlaisen ymmärryksen esimerkiksi Yhdysvalloista saa vain viettämällä siellä tarpeeksi pitkän ajan nimenomaan paikallisten ihmisten seurassa. Vuosi on toki jo hyvä aika, mutta toivon, että jossain vaiheessa elämääni minulla on vielä mahdollisuus palata Yhdysvaltoihin pidemmäksi aikaa.

Coliseumilla järjestetty valmistujaisseremonia huipentui drooni- ja ilotulitusshow’hun.

Vuosi Los Angelesissa vastasi siis monin paikoin odotuksiani, mutta samaan hengenvetoon on todettava tuleville stipendiaateille olennaiseksi (ja äärimmäisen itsestään selvältä tuntuvaksi) vinkiksi, että vaikeimpia hetkiä ovat ne, kun kaikki meneekin täysin toisin kuin on suunnitellut. Olin pariin kertaan varsin lähellä jonkinasteista hermoromahdusta terveyshuolien ja odottamattomien taloudellisten vaikeuksien keskellä. Ennen stipendiaattivuottani olin asunut suuren osan elämästäni Suomessa: ainut poikkeus oli yliopistovuosieni aikana viettämäni puoli vuotta Balilla Indonesiassa. Kotimaassaan välillä suorastaan unohtaa sen, miten helppoa tuttujen rutiinien keskellä on navigoida silloinkin, kun elämässä tapahtuu odottamattomia asioita, koska hyvin todennäköisesti itsellä on jo valmiiksi jonkinlainen käsitys siitä, miten ongelmatilanne selvitetään. Los Angelesissa olin useamman kerran tilanteessa, jossa sain opetella aivan perusasioista lähtien, miten klaaraan odottamattoman ongelman. Stipendiaattivuoden aikana kaikki ei varmasti mene kuten on suunnitellut. En lähtisi sanomaan mitään niin kliseistä, että juuri nuo hetket opettavat eniten itsestä, mutta niiden sietäminen oli ainakin itselleni lopulta tärkeä osa koko vuotta.

Kaiken tämän kokemuksen päätteeksi kävelin toukokuun puolivälissä tuhansien muiden opiskelijoiden kanssa mustaan kaapuun pukeutuneena, valmistujaislakki päässäni USC:n valtaisan Coliseum-stadionin kentälle marssibändin soittaessa ottamaan vastaan onnittelut valmistumisesta yliopiston presidentiltä. Seuraavana päivänä edessä oli vielä Annenbergin laitoksen oma valmistujaisjuhla, joka sekin oli suomalaisesta näkökulmasta massiivinen seremonia. Pelkästään Annenbergista valmistui lukuisista eri viestinnän ja journalismin ohjelmista keväällä 2025 yli 1200 opiskelijaa. Valmistujaispuheen oli pitämässä legendaarinen näyttelijä, kirjailija ja aktivisti Jane Fonda. Puheessaan Fonda korosti kahta asiaa: huolta demokratian ja ilmaston tulevaisuudesta. Jos emme välitä molemmista yhtävertaisesti, emme pysty huolehtimaan kummastakaan, Fonda sanoi.

Annenbergin laitoksen valmistujaistilaisuudessa oli puhumassa näyttelijä, kirjailija ja aktivisti Jane Fonda.

Kuten kaikki suomalaisesta yliopistosta valmistuneet tietävät, tällaiset pömpöösit juhlatilaisuudet eivät kuulu suomalaisten yliopistojen perinteisiin. En voi väittää, etteikö olisi tuntunut omalla tavallaan varsin hienolta saada kokea tällainen hyvin juhlallinen, amerikkalaisittain sopivan överiksi vedetty ja ilotulituksiin huipentunut kahden päivän valmistujaisseremoniahuipennus omille opinnoilleni. Toiste en vastaavaa elämässäni tarvitse, mutta nyt tuntuu siltä, että olen saavuttanut ainakin jotain konkreettista vuodellani Los Angelesissa.

Viimeisenä asiana on todettava, että lähteminen ei ole koskaan kivaa. Kun 11 kuukautta sitten lähdin Suomesta Los Angelesiin, tuntui siltä, että jätän taakseni valtavan määrän ihania ihmisiä ja etten tiedä, miten kauan menee ennen kuin näen heitä seuraavan kerran. Nyt tuo tunne on käsillä vielä paljon konkreettisemmin. Sain Los Angelesissa valtavan määrän uusia ystäviä, erinomaisia tuttavia ja tärkeitä ihmisiä. Osa heistä oli koulukavereitani, osa muissa yhteyksissä tavattuja ihmisiä. Vajaa vuosi sitten Suomesta lähtiessäni tiesin järjellä ajateltuna, että palaan hyvin todennäköisesti vuoden päästä Suomeen ja että näen jälleen ystäväni. Nyt minulla ei ole hajuakaan, milloin palaan seuraavan kerran Los Angelesiin ja kuinka suuri osa siellä tapaamistani ihmisistä on silloin enää siellä. Se on surullista, mutta samalla on toivottava, että aidosti tärkeät ystävyyssuhteet säilyvät silloinkin, kun välimatkaa on 10 000 kilometriä.

 

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment