Uusi elämä, uudet sosiaaliset ympyrät
Juuso Maattanen
Uutisten perusteella ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat olleet viime aikoina koettavissa konkreettisesti Suomessakin, jossa on eletty poikkeuksellisen lämmintä syyskuuta ja rankkasade aiheutti mittavan tulvan vanhan kotikaupunkini Mikkelin keskustassa.
Los Angelesissa ei ole ollut rankkasateita, ei oikeastaan sateita ollenkaan sen vajaan kolmen kuukauden aikana mitä olen täällä nyt asunut. Luokkakaverini kirjoittivat yhteiseen chattiimme kesälukukauden aikana yhtenä päivänä, että ulkona alkoi sataa (lähinnä kai hieman ripotella vettä), mutta siinä vaiheessa kun olin päässyt itse luokkahuoneesta ulos toiveikkaana ihailemaan harvinaisuutta, oli tuo sade jo päättynyt. Sateen sijaan lämpöä on riittänyt.
Syyskuun alku toi Etelä-Kaliforniaan rajun helleaallon, ja syyskuun alkupuolella lämpötila nousi lähes päivittäin 40 celsiuksen tuntumaan. Vielä myöhään illallakin lämpöä oli yli 30 astetta, viileyden tunteesta oli turha haaveilla. Syyskuun puoliväliin mennessä helleaalto on kuitenkin rauhoittunut, ja tilalle on tullut jopa ajanjaksoon nähden yllättävän viileitä päiviä (aamuisin ja iltaisin alle 20 astetta). Los Angelesissa onneksi Tyynen valtameren läheisyys on tuonut viilennystä tukaliin helteisiin, varsinkin jos jaksaa lähteä sisämaasta lähemmäs rantaa. Toista on naapuriosavaltio Arizonassa, jonka suurkaupungissa Phoenixissa rikkoutui syyskuun alussa epämiellyttävä ennätys. Phoenixissa on nyt yli satana päivänä putkeen ylitetty sadan fahrenheitin (37,7 celsiuksen) raja. Los Angelesin naapuripiirikunnassa Orangen piirikunnassa riehuivat syyskuussa vakavat maastopalot.
Ilmastonmuutos ja sen aiheuttamat äärimmäiset sääilmiöt ovat säännöllinen isojen juttujen aihe amerikkalaismedioissa. Samalla tv-uutisissa jaetaan helleaallon keskellä ohjeita selviytymiseen (”Juo vettä, vaikka ei olisi jano”, ”Pysy ilmastoinnin äärellä aamukymmenen jälkeen”, ”Tee suunnitelma sen varalle, että ilmastointilaite rikkoutuu”). Ihmisten kanssa keskustellessa selvää on se, että tilanne huolestuttaa suuresti. Sitten jatketaan autoilla ajamista Los Angelesin loputtomilla moottoriteillä kuin tähänkin asti (minä mukaan lukien).
Kodittomuusongelman ohella ilmastonmuutoksen torjunnan epäonnistumisesta iskee suurkaupungissa helposti ahdistus. Jos marraskuun presidentinvaaleissa uudeksi presidentiksi valitaan republikaanien Donald Trump, on selvää, että seuraavan neljän vuoden aikana Yhdysvalloilta on turha odottaa valtiona toimia ilmastonmuutoksen hidastamiseen. Silloin vastuu kasaantuu entistä enemmän paitsi osavaltioille, myös yksittäisille ihmisille ja arjessa tehtäville valinnoille.
Aloitin tämän blogitekstin luontevasti säästä kirjoittamisella, koska se on helpoin valinta small talkin aiheeksi – silloinkin kun säästä on lähinnä ikävää sanottavaa. Käytännössä päivittäin olen päässyt aloittamaan juttelun naapurini, taksikuskin, kaupankassan, professorin, tai satunnaisen opiskelijan kanssa päivittelemällä, kuinka kuuma päivä taas on. Säästä puhuminen ei toki ole kokemuksena millään tavalla uniikki Yhdysvalloissa vaan enemmänkin hyvin universaali. Täällä small talkia saa vain harjoittaa runsaasti enemmän kuin Suomessa.
Small talkia täällä on tarvinnut monestakin syystä, mutta suurin on tietenkin tutustuminen uusiin ihmisiin. Lähes kolme kuukautta Los Angelesissa asuttuani voin todeta, että se on ollut itselleni lopulta kaikkein jännittävin – ja stressaavin – osuus kokonaan uuden elämän aloittamisesta toisella puolella maailmaa.
Aiheesta kirjoittaminen tuntuu jotenkin vähän kiusalliselta ja nololta, mutta se on ollut sen verran paljon mielessäni, että ajattelin sen olevan ihan tarpeellinen juttu purkaa myös tähän blogiin.
Tiedän, etten ole ainut stipendiaatti, joka on painiskellut samanlaisten ajatusten kanssa. Mitä jos ei löydä omaa porukkaa uudessa kaupungissa? Mitä jos päätyy viettämään aikansa aivan itsekseen? Mitä jos suurimmaksi osaksi nuoremmista opiskelijoista koostuvat kurssikaverit eivät ole kiinnostuneet hengailemaan päälle kolmekymppisen suomalaisen kanssa, joka mongertaa englantia vähän kummallisella aksentilla eikä heitä vitsejä yhtä sulavasti kuin äidinkielenään englantia puhuvat?
Toki ihmiset ovat erilaisia ja tulevat viettämään stipendiaattivuottaan myös hyvin eri lähtökohdista. Voi olla, että joillekin keskittyminen opintoihin on niin kokonaisvaltaista, ettei samanlaista kaipuuta opiskelijakavereiden kanssa ajanviettoon ole. Itse olen luonteeltani niin sosiaalinen ihminen, että yksikseni oleminen olisi minulle painajainen. Opintoihinkin keskittyminen on hauskempaa, kun sitä voi tehdä porukassa.
Muutin Los Angelesiin yksin. En väitä, että perheen kanssa tänne tulo olisi jotenkin helpompi kokemus, mutta erona on ainakin se, että silloin kotona on oma tukiverkko. Minun tukiverkkonani vuosien ajan Suomessa ovat olleet läheiset ystäväni. Olen ollut tolkuttoman iloinen siitä, miten ihania ihmisiä olen saanut elämääni. Siksi heidän ”jättämisensä” Suomeen aiheutti lähtiessä ja on aiheuttanut täällä asuessa enemmän haikeutta kuin mikään muu.
Tätä haikeutta ei nimenomaan helpottanut alkuvaiheessa stressi siitä, että Los Angelesiin tullessani en tuntenut kaupungista oikeastaan ketään.
Onneksi kaikki on mennyt lopulta paljon paremmin kuin olisin uskaltanut toivoa. Koko 50 hengen opiskelijaporukkamme on todella mukava, ja joukosta on jo parissa kuukaudessa löytynyt itselleni hyvin tärkeäksi muodostuneita ihmisiä. On ollut kiinnostavaa huomata, miten nopeasti ihmisten ryhmäytyminen omiin kaveriporukoihin tapahtuu ja miten tietyt ihmiset löytävät toisensa.
Los Angelesissa asuessa olen oppinut toisella tavalla arvostamaan myös yksinoloa ja rauhoittumista kotona itsekseni, mutta sen vastapainoksi on ollut mielettömän helpottavaa, että jo nyt minulla on ihmisiä, joiden tiedän haluavan viettää aikaa kanssani – ja joiden kanssa voi jutella muustakin kuin säästä.
Jos jonkinlaisen ohjeen haluaisin antaa tähän alun jännittävään uusiin ihmisiin tutustumiseen, lähinnä se olisi liiallisen stressaamisen välttäminen, vaikka tiedän kokemuksesta, miten vaikeaa se voi olla. Hyvin nopeasti tajusin, etten olekaan ainoa, jota jännittää se, löytääkö kokonaan uudesta ympäristöstä itselleen ystäviä. Yhden läheisimmän kurssikaverini kanssa kävin ennen kesälukukauden loppua keskustelun, jossa molemmat kerroimme miettineemme, miten tärkeää on löytää yliopistolta itselleen ”oikeita kavereita”. Omana itsenä olo ja mahdollisimman monien ihmisten kanssa juttelu on tuntunut olevan itselleni paras keino kavereiden löytämiseen. Tällaistakin taitoa voi yhä 34-vuotiaana harjoitella!
Opiskelijaporukalla hengailunkin kannalta elokuun lopussa alkanut syyslukukausi on täysin erilainen kuin kesän intensiivinen lukukausi. Kesällä me Annenbergin journalismin laitoksen maisteriopiskelijat olimme yksiä harvoja opintoja suorittavista koko University of Southern Californian kampuksella. Syyslukukaudella yliopistoon on saapunut kymmeniätuhansia opiskelijoita, ja ruuhkainen kampusalue on täysi vastakohta kesän lähes aavemaiselle tunnelmalle.
Samalla tämä on johtanut siihen, etten lähtökohtaisesti näe maisteriopiskelijaporukkaamme kuuluvia kurssikavereita muuten kuin jos he ovat samoilla luennoilla kanssani – tai sopimalla näkemisestä. Toki johonkuhun törmää aina sattumalta kampusalueella pyöriessä, mutta kun kesällä suuri osa meistä istuskeli päivät Annenbergin laitoksen uuden rakennuksen aulassa, nyt tuon aulan ovat vallanneet aivan muut opiskelijat.
Jo parin viikon jälkeen selvää on myös se, että syyslukukaudella saa tehdä rutkasti hommia kaikista kursseista selvitäkseen. Toisaalta: jokainen syyslukukauden kurssi vaikuttaa kolmen ensimmäisen viikon perusteella äärimmäisen kiinnostavalta. Palaan niihin tarkemmin tulevissa blogikirjoituksissa, kun kurssit ovat edenneet pidemmälle.
Kuvat: Juuso Määttänen
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Miksi muuttaa kaoottiseen Los Angelesiin? - 09.08.2024