Marraskuun 21. päivä sain yllättävän sähköpostin IPI:n vastavalitulta johtajalta Scott Griffenilta. Tiivistettynä ja suomennettuna se meni jotakuinkin näin: Hei Eero, olipa kiva nähdä viime viikonloppuna Helsingissä. Valittu IPI-harjoittelija on valitettavasti perunut tulonsa. Pääsisitkö sinä mahdollisesti hänen tilalleen?

Griffen oli puhumassa IPI:sta Kallion Rytmissä järjestetyssä toimittajailtamassa. Kun hän oli lähtemässä baarista, nousin ylös ja tarrasin kiinni hänen selässään olevasta avonaisesta repusta ja sanoin “next year will be mine”. Ja täällä sitä nyt ollaan!

Wienin talvi on ollut ajoittain leuto ja aurinkoinen.

Ajatus kansainvälisestä toimittajaharjoittelusta oli kytenyt mielessäni jo useamman vuoden ennen IPI:in hakemista. Harjoittelupaikat tuntuivat kuitenkin olevan kiven alla, ja olin jo luopumassa toivosta valmistumiseni kynnyksellä. Siksi tämä onnenpotku tuntui erityisen hyvältä.

Hektisten lähtövalmistelujen, kämppäkuvioiden, graduseminaarin ja töiden keskellä motivoin itseäni mielikuvilla tulevasta keväästä sekä sillä, että pystyn viettämään kesäloman harjoitteluun myönnetyn apurahan turvin ensimmäistä kertaa yli kymmeneen vuoteen! Tuhannet kiitokset siitä, Helsingin Sanomain Säätiö. Kiitos myös mahdollisuudesta kokeilla siipiäni bloggaajana.

Wienii Wienissä

Saavuin Wieniin uudenvuoden aatonaattona ja muutin väliaikaisesti hotelliasuntolaan, jonka vuokraan kuului muun muassa panoraamasauna sekä kunto- ja joogasali. Päätin etsiä pitkäaikaisen kämpän paikan päällä, koska sain vastakaikua lähinnä huijareilta Suomesta käsin. Lopulta sain tähän selityksen vuokranantajaltani: itävaltalaisiin on haastavaa saada yhteyttä joulukuun puolenvälin ja loppiaisen välissä.

Itävaltalaisten tavoittamattomuus tuli muutenkin suurena kulttuurishokkina: Päivittäistavaran saanti loppuu viikonlopun osalta kello 18.00 lauantaina. Viikonpäivinä kaupat menevät kiinni kello 20.00. Kauppaan juoksun ja jatkuvan kauppalistan suunnittelun välissä tulee Kurvin 24h-kauppoja ikävä.

Pääsin toteuttamaan uudenvuoden perinteeni pääkallopaikalta käsin eli katsomaan Wienin filharmonikoiden konserttia vegemakkaraperunoiden kera.

Itävalta oli minulle entuudestaan tuntematon matkakohde. Mielikuva maasta sisälsi lähinnä Alpeilla vipeltäviä vuohia, klassista musiikkia, oopperaa sekä synkkää poliittista historiaa. Siksi minua kiehtoikin tutustua oitis paikallisiin menoihin. Tähän mennessä olen pyörähtänyt standup-keikoilla, jamisessioissa, näyttelyissä sekä vanhassa elokuvateatterissa.

Wienissä viehättää mielestäni eniten sen verkkainen tunnelma. Kaupunki on minulle sopivan kokoinen. Kaikki on alle tunnin matkan päässä kotiovelta. Uusia kulmia tuntuu kuitenkin olevan loputtomasti. Parasta onkin ollut eksyä spontaanisti ja löytää itsensä omannäköisistä paikoista. Paikalliset ovat kokemukseni mukaan helposti lähestyttäviä ja avuliaita. Olen esimerkiksi ehtinyt monesti ratikkaan ainoastaan siksi, koska joku on mennyt oven väliin ja pitänyt sitä auki.

Wieniläiset osaavat myös nauraa paikalliselle byrokratialle, jonka luonteeseen viitataan Asterixista ja Obelixista tutulla termillä Passierschein A38. Asterix valloittaa Rooman -elokuvassa kaksikon täytyy ratkaista kahdeksan tehtävää sisältävä hallinnollinen muodollisuus talossa, joka tekee sinut hulluksi. Hermoja raastavien mutkien kautta Asterix saa kuin saakin A38-luvan, jonka tarkoitus jää kuitenkin mysteeriksi.

Suomi-turistina minun oli pakko päästä katsomaan tätä “kahvimuseota”. Pian minulle kuitenkin selvisi, että kyseessä olikin vain kahvila, joka sijaitsi museoalueella.

Vierailin myös Wien-museon talvinäyttelyssä, jossa nuuhkittiin myös sesonkituoksuja: tähtianista, eukalyptusta ja savua. Ei yllä ihan omaan kärkikolmikkoon.

Päädyin myös iranilaiseen taidenäyttelyyn, josta mukaan meinasi tarttua nämä kissat.

Sain lopulta huoneen viiden hengen ihanasta kommuunista, jossa on sauna ja erilaisia soittimia! Täällä on myös kissoja, joille olen allerginen, mutta yhteiselo on onnistunut verrattain hyvin, sillä kissat asuvat huoneiston toisella puolella.

Leivoin ensimmäistä kertaa runebergintorttuja, koska en selviä ensi vuoteen ilman niitä. Kuvassa oikealta kämppikseni Phil, Tanja ja Lisa.

Myrskyn silmässä

Harjoitteluni aikana olen päässyt seuraamaan jättiläisen olkapäiltä sananvapauden ja lehdistönvapauden huolestuttavaa tilannetta. Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin valinta pisti pasmat täysin sekaisin myös IPI:ssa, jonka toimintaa USAID osin rahoittaa. Eettistä päänvaivaa on aiheuttanut IPI:n läsnäolo Metassa ja X:ssä.

Heti tammikuun alussa aikana Metan toimitusjohtaja Mark Zuckerberg julisti Facebookin luopuvan faktantarkistuksesta. Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen Instagram on puolestaan rajoittanut demokraatteihin liittyviä merkintöjä. Elon Muskin omistamasta X:stä on puolestaan tullut Muskin kyseenalaisten poliittisten agendojen jatke, ja sen mis- ja disinformaatiota halaileva luonne haastaa IPI:n ja muiden sanan- ja lehdistönvapausjärjestöjen sekä median toimintaa alustalla. Sen vuoksi pohdimme kuumeisesti, onko kyseisille alustoille olemassa vaihtoehtoa. Toivottavasti.

Kansainvälisen lehdistöinstituutin Art Nouveau -huoneisto on vehreä ja kotoisasti patinoitunut.

Tähän mennessä työtehtäviini on kuulunut surmattujen ja siepattujen toimittajien monitorointi ja niistä raportointi. Sen lisäksi valitsin kohdealueekseni Latinalaisen Amerikan, joka on jäänyt vähemmälle huomiolle IPI:ssa ja suomalaisessa mediassa. Tällä hetkellä perehdyn sukupuolivähemmistöihin kuuluvien journalistien kohtaamaan epätasa-arvoon Brasiliassa ja Meksikossa. Latinalaisessa Amerikassa luetaan Knight Centerin mukaan vähiten naisten johtamia verkkomedioita suhteessa muuhun maailmaan. Brasiliassa vastaava luku on 23 prosenttia ja Meksikossa 18 prosenttia. Tavoitteeni on päästä haastattelemaan paikallisten sananvapaus- ja ihmisoikeusjärjestöjen ja medioiden edustajia aiheesta.