Olen asunut nyt Wienissä reilut kaksi kuukautta, mikä on hurahtanut odotettua nopeammin. Moni sanookin, että Wienissä aika kuluu vauhdikkaasti.

Harjoittelun saralla olen keskittynyt ensimmäisen artikkelini suunnitteluun ja toteutukseen. Meksikolaisten naistoimittajien kohtaamaa väkivaltaa, syrjintää ja häirintää sekä niiden ehkäisykeinoja käsittelevän jutun on määrä tulla ulos lähipäivinä. Pääsin haastattelemaan paikallista journalistia espanjaksi ja kuulemaan lähietäisyydeltä, millaista toimittajan työ on siellä, missä journalismin harjoittaminen on äärimmäisen vaarallista.

Sain myös olla mukana kehittämässä harjoitteluhakemuksen sisältöä, joka onkin jo tätä kirjoittaessani ehtinyt aueta! Lisäksi sain kuulla, että pääsen osallistumaan Kansainväliseen journalismikonferenssiin huhtikuussa Perugiassa.

Kuohuttavimpia puheenaiheita toimistolla ovat olleet Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin ulostulot, jotka ovat horjuttaneet sanan- ja lehdistönvapautta monella tapaa. On ollut aivan järkyttävää seurata, miten demokratia ja diplomatia on murentunut maassa, jota on pidetty niiden ylläpitäjänä.

Huolta aiheutti myös georgialaisen journalistin Mzia Amaglobelin vangitseminen ja hänen sen vuoksi aloittama nälkälakko. Amaglobeli vangittiin tammikuussa, kun hän joutui pidätetyksi mielenosoitusten yhteydessä. Korruptioon, tutkivaan journalismiin ja politiikkaan erikoistuneiden mediajulkaisujen, Batumelebin ja Netgazetin, perustaja Amaglobeli aloitti 38 päivää kestävän nälkälakon mielenilmauksena pidätystä kohtaan. Hänen terveydentilansa oli erittäin huono helmikuussa, jolloin järjestimme verkkotapaamisen georgialaisten toimittajien kanssa asiasta.

Amaglobelia pidetään ensimmäisenä poliittisena naispuolisena vankina Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Amaglobeli on edelleen pidätettynä, mihin vaikuttaa mahdollisesti hänen statuksensa vapaan median puolustajana aikana, jolloin sitä rajoitetaan Georgiassa. IPI teki hänen vapauttamisestaan aloitteen, joka keräsi 84 organisaation ja 200 yksityishenkilön allekirjoitukset.

Helmikuussa vietettiin myös Ukrainan sodan kolmevuotispäivää. Kollegani matkusti sen tiimoilta Kiovaan ja kertoi, että tilanne kaupungissa on pahentunut jatkuvien droonihyökkäysten johdosta. Kollegani mukaan oli hätkähdyttävää huomata, miten “normaalia” jatkuvat ilmahyökkäykset siellä kuitenkin ovat.

Myös Itävallan historian pisimmät hallitusneuvottelut tulivat mutkien kautta päätökseen. Viiden kuukauden neuvottelujen tuloksena hallituskriisi saatiin sovittua ja keskustapainotteinen hallitus muodostettua ilman äärioikeistoon kuuluvaa FPÖ-puoluetta. Havaintojeni mukaan paikallisilla ei ole toiveet korkealla tulevaan koalitioon liittyen.

Wienin valtionooppera tarjosi henkeäsalpaavat näkymät.

Kriisien keskellä kulttuuri onkin ollut itselleni tärkeä henkireikä. Viimeisten viikkojen aikana olen käynyt tutustumassa paikalliseen kulttuuritarjontaan monesta suunnasta. Kansallisoopperassa Gioacchino Rossinin säveltämä Sevillan parturi tarjosi ainutlaatuisen takaisinheiton omaan koomiseen parturikokemukseeni vuosi takaperin Sevillassa.

Poikkesin kohteessa katuparturiin, jossa ehdotin parturille haluavani mulletin. Parturin mielestä se ei ollut hyvä idea. Toinen ideani oli ysärihenkinen Brad Pitt -kampaus. Sekään ei natsannut. Parturi alkoi sen sijaan leikkaamaan hiuksiani soittolistan biisejä tapaillen ja tanssahdellen. Sen jälkeen hän ajoi partani estoyrityksistä huolimatta. Hänen mielestään minulla ei ollut partaa toisin kuin hänellä. Lopuksi hän leikkasi vielä viikseni Günther-tyylisiksi. Sillä oli sitten mentävä. Oopperaesitys oli hieman hillitympi, mutta ajoittain siitä tuli mieleen kyseinen muisto, joka nauratti esitystä enemmän.

Kävin myös katsomassa Moliéren Tartuffen, jossa haasteita aiheuttivat englanninkieliset tekstitykset, joita piti seurata puhelinapplikaatiosta. Hauskinta esityksessä oli sen lopuksi tapahtunut syntymäpäiväyllätys yhdelle näyttelijäkaartin jäsenistä.

Burgin Tartuffessa näyttelevä Barbara Petritsch oli aivan häkeltynyt, kun koko sali alkoi laulamaan hänelle onnittelulaulua serpentiinitykkien säestyksellä.

Kaiken kukkuraksi olen vinguttanut Journalistiliiton pressikorttia useissa museoissa ja päässyt ilmaiseksi esimerkiksi korttelin päässä työpaikasta sijaitsevaan juutalaismuseoon ja designmuseo MAK:iin.

Nelson Mandela valokuvaaja Anton Corbijnin Joy Division -näyttelyssä Kunstforumissa.

Elämää paikallisin silmin

Vaikka Wienin rytmiin on ollut haastavaa hypätä, voin kuitenkin ylpeänä sanoa eläväni kuin paikallinen.

Lisäksi hommasin sulavan menopelin paikalliselta pyöräkirppikseltä, koska Wien on pyöräilykaupunki ja sillä pääsee kulkemaan kaikista helpoiten.

Paikallisuuteen sukeltamisessa ovat auttaneet kämppikseni, jotka ovat joko Wienistä kotoisin tai asuneet täällä useita vuosia. Onkin ollut mukavaa tutustua kaupunkiin heidän kauttaan, koska kiinnostuksen kohteemme on yllättävän samanlaiset.

Paikallisuuden syvempi ymmärtäminen on minulle matkustaessani päämäärä, koska sitä kautta kaupungista ja maasta saa paljon enemmän irti. Sen avulla pystyy myös eläytymään vieraaseen kulttuuriin, mikä on inspiroivaa. Olen myös innostunut saksan opiskelusta. Koska kielitaitoni on alkeiden tasolla, niin olen aloittanut opiskelun lastenkirjan avulla, jonka nappasin ilmaisesta katukirjastosta.

Asun tällä hetkellä 17. kaupunginosassa Hernalsissa, joka on mukavan paikallinen asuinalue lyhyehkön etäisyyden eli puolen tunnin matkan päästä työpaikalta. Wienissä siirtymiin kuluu lähtökohtaisesti vähintään sen verran aikaa. Alueella on paljon kahviloita ja baareja, mutta se ei ole yhtä gentrifioitunut kuin Helsingin Kallio. Hernalsin vieressä on kuitenkin useita alakulttuuritiloja, jotka järjestävät toimintaa polkupyörän rassailusta keramiikkapajoihin. Yksi erikoisimmista on entinen sairaalaklinikka, jossa olen käynyt jammailemassa.

Paikallisuuden ylistyksestä huolimatta vaihtelu virkistää. Siksi päätinkin tehdä päiväreissun Bratislavaan, joka sijaitsee tunnin junamatkan päässä Wienistä. Kaupunki on ikään kuin Wien pienoiskoossa, mutta kontrasti kaupunkien välillä arkkitehtuurisesti ja kulttuurisesti on valtava. Näin ensimmäistä kertaa Tonavan, kävin viininmaistelussa, ihastelin vanhaa kaupunkia ja pyörähdin taidenäyttelyn avajaisissa.

Bratislavassa oli mukavan verkkainen tunnelma.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Turkissa pahimpaan aikaan - 28.04.2025
• Äkkilähtö Wieniin ja muita ekoja kertoja - 13.02.2025