Vuonna 1999 presidenttiehdokas George W. Bushilta kysyttiin tv-vaalitentissä, kuka poliittinen filosofi on hänen suosikkinsa. “Jeesus”, Bush vastasi. Vieressä istunut republikaaniehdokas Orrin Hatch kiirehti sanomaan: “Samaa mieltä.” Sitten tentin juontaja siirtyi seuraavaan kysymykseen.

Miten surkea suoritus toimittajalta, kritisoi Jason DeRose, National Public Radion (NPR) toimituspäällikkö, joka vastaa NPR:n uutistyöstä läntisissä osissa Yhdysvaltoja. Hän kävi puhumassa uskontojournalismin kurssillani viime viikolla.

DeRosen mukaan Bushin vaaliväittely kuvaa hyvin oiretta, joka vaivaa monia toimittajia: kun haastateltava käyttää uskonnollista kieltä, journalisti jäätyy eikä haasta jatkokysymyksillä. Bushilta olisi pitänyt esimerkiksi tivata, millaisena auktoriteettina hän Jeesusta pitää, mihin Jeesuksen opetukseen hän erityisesti viittaa tai miten hän soveltaa jeesusfilosofiaansa politiikassa.

Miksi ihmeessä journalistit menevät kipsiin jumalapuheen edessä?

Luulen, että kyse on arkuudesta. Vakaumukseen liittyvät suorat kysymykset tuntuvat intiimeiltä ja tungettelevilta. Tai sitten toimittaja ei luota omaan uskontotietämykseensä — on parempi ohittaa aihe kuin vaikuttaa tyhmältä.

DeRose korosti sitä, että uskonnollinen puhe jos mikä ansaitsee tulla ruodituksi ja läpivalaistuksi, koska sen symbolinen ja kerroksellinen sisältö avautuu usein vain sisäpiirille. Jos uskontoargumentin piilotasot jäävät perkaamatta, toimittaja ei pääse haastamaan puhujaa eikä toisaalta rakentamaan dialogia eri tavoin ajattelevien kanssa.

Toimittajat syyllistyvät toiseenkin perisyntiin uskontoaiheiden käsittelyssä, DeRose väitti. Erityisesti arvoihin liittyvissä kiistoissa journalistit tuppaavat asettamaan vastakkain uskonnollisen ja ei-uskonnollisen näkemyksen, vaikka aihe herättäisi ristiriitoja tietyn uskonnon sisälläkin.

Esimerkiksi eutanasiasta käydään Yhdysvalloissa kiivasta kiistelyä kristillisen kirkon sisällä. On luterilaisia, jotka kannattavat eutanasiaa, ja katolisia, jotka vastustavat. Näihin kantoihin perehtymällä aihe tulisi valaistuksi tarkemmin ja kriittisemmin kuin rakentamalla kulunut vastakkainasettelu, jossa uskonnolliset ja maalliset argumentit huutavat toisiaan kumoon.

Uskontojournalismin kurssilla olemme mediakritiikin lisäksi käärineet itsekin hihat ja lähteneet juttukeikoille. Kurssi keskittyy joka vuosi yhteen maahan, jonka hengellisistä ilmiöistä opiskelijat raportoivat paikan päältä. Yliopisto maksaa matkat ja majoituksen, joten kurssille valittiin vain seitsemän opiskelijaa erillisen haun kautta. Minä ja kuusi muuta kurssilaista teimme maaliskuussa kymmenen päivän matkan Indonesiaan. Juttumme tullaan kevään aikana julkaisemaan GlobalPost-nimisen ulkomaanuutisiin keskittyvän uutispalvelun sivuilla.

Indonesiassa käytössämme oli paikallinen fikseri, joka järjesti tapaamisia asiantuntijoiden kanssa. Haastattelimme porukalla Indonesian uskontoministeriä Lukman Hakim Saefuddinia.

Indonesia, väestöltään maailman suurin muslimimaa, on mediassa täysin aliraportoitu aiheiden aarrearkku. Kehittelin ennen matkaa noin viitisen juttuaihetta, joista lopulta päädyin kirjoittamaan kolme.

Työstän parhaillaan juttua muslimeille suunnatuista mobiilisovelluksista. Ne auttavat esimerkiksi viiden päivittäisen rukouksen suorittamisessa, lähimmän moskeijan löytämisessä ja Koraanin opettelussa.

Pray Moeslim –sovellus neuvoo muslimeja oikeiden rukousasentojen löytämisessä.

Lisäksi kävin haastattelemassa muslimifeministejä sekä Indonesiaan muuttanutta yhdysvaltalaismiestä, joka kääntyi kristitystä muslimiksi vain kolme kuukautta syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen. Nykyään hän levittää maltillisen islamin sanomaa verkossa.

Rakastan toimittajan työssä sitä, miten haastateltavat kirjaimellisesti haastavat omaa ajatteluani. Tämä tapahtui Indonesian-reissulla monta kertaa.

Kun menin tapaamaan islam-sovellusjuttuni yhtä lähdettä, omaa it-firmaa pyörittävää Brian Arfia, hän saapui tapaamiseen vaimonsa Juanita Vyatrin kanssa. Paljastui, että Juanita, 29, on pariskunnan teknisempi osapuoli: itseoppinut koodari, joka sekä hoitaa pariskunnan viittä lasta että ohjelmoi mobiilisovelluksia kotona läppärillään. Brian ja Juanita ovat paitsi start up -yrittäjiä myös konservatiiveja sunnimuslimeja. Juanita pukeutuu niqab’iin eli kasvot peittävään huntuun, ja Brian haaveilee firmansa laajentamisesta Saudi-Arabiaan, jonne hän lopulta myös muuttaisi perheensä kanssa.

Juanita Vyatri on mobiilisovellusten suunnittelija ja sunnimuslimi. Hän päätti pukeutua kasvot peittävään niqabiin kymmenen vuotta sitten 19-vuotiaana.

“Jos saavutamme Saudi-Arabian bisneksessä sellaisen kestävän tason, että firma pyörii itsestään, voisimme jäädä eläkkeelle viidestä kymmeneen vuoden päästä. Sitten keskittyisimme islamin opiskeluun”, Brian Arfi sanoi.

Brianin ja Juanitan kanssa keskustellessani mietin, millaisena paradoksina heidän elämänsä minulle näyttäytyy. Bisneksessään he yrittävät löytää teknisesti huippuedistyneitä, rajoja rikkovia ja luovia ratkaisuja. Arkielämässään he noudattavat islamin oppeja mahdollisimman tarkkaan.

Toinen kiintoisa haastateltava oli muslimifeministi Alimatul Qibtiyah, joka opettaa sukupuolen tutkimusta Islamilaisessa yliopistossa Yogyakartassa. Alimatul on tutkinut laajoilla kyselytutkimuksilla indonesialaisten muslimifeministien ajattelua.

Alimatul Qibtiyah on opiskellut sukupuolentutkimusta myös Yhdysvalloissa.

Hänen mukaansa indonesialaiset feministit korostavat perheen roolia. Perhe on yksikkö, jonka arvoa ja olemassaoloa ei ole (vielä?) lähdetty haastamaan. Samalla he näkevät perheen sisäinen harmonian, jossa sukupuolilla on erilaiset roolit, tavoiteltavana päämääränä. Monet indonesialaiset naisasianaiset vierastavat feministi-sanan käyttöä. He haluavat kyllä taistella naisten koulutuksen ja työelämän tasa-arvon puolesta, mutta torjuvat samalla länsimaisen feminismin itselleen vieraana individualismina, joka on hukannut perheen pyhyyden.

Indonesian juttukeikoilla yritin noudattaa Jason DeRosen ohjetta uskonnollisen kielen haastamisesta. Eräs toinen niqabiin pukeutuva haastateltavani, jakartalainen opettajaopiskelija Bella Widawati, antautui kanssani pitkään keskusteluun siitä mitä kasvojen peittäminen hänelle merkitsee.

“Kukaan ei ole minua tähän pakottanut, tämä on oma valintani. Minulle niqab merkitsee sitä, että voin saada Allahilta lisäpisteitä. Käytän tätä keinona päästä lähemmäs Allahia. Päätös pukeutua tähän on minun ja Hänen välinen”, hän sanoi.

Istuimme Bellan kanssa jakartalaisessa KFC-pikaruokapaikassa. Bella oli paastonnut koko päivän miehensä kanssa ja vasta illan hämärryttyä oli aika syödä. Kun annos friteerattuja kanankoipia saapui pöytään, Bella tarttui niihin mustien hansikkaiden peittämillä sormillaan. Hän otti palan kanaa, kohotti vasemmalla kädellään niqabin reunaa ja sujautti oikealla kädellään kanapalasen huivin reunan takaa suuhunsa.

Katselin haastateltavaani, ja kysymykset poukkoilivat päässäni. Jos Bella uskoo niqabin olevan uskonnollisesti suositeltava valinta, toivooko hän muidenkin naisten käyttävän sitä? Jos hänellä olisi valta päättää, olisiko niqabin käyttö pakollista? Mitä hän ajattelee siitä, että naisen tulee peittää itsensä mutta miehen ei?

Edessä on vielä paljon haastamista ja haastetuksi tulemista, jotta voisin ymmärtää Bellan maailmaa.

Lopuksi kuunteluvinkki. Alussa mainitsemani NPR:n Jason DeRose kritisoi uskontojournalismia siksi, että se on eräs hänen omia intohimojaan. Sekä teologiksi että toimittajaksi valmistunut DeRose toimi ennen pomotehtäväänsä Chicago Public Radion uskontoreportterina. Hänen radiojuttunsa käsittelee dementikkojen hengellistä elämää.

Kuuntelimme jutun luennolla. Harvoin sitä on tullut pyyhittyä kyyneleitä kesken koulupäivän.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Mikä arvo on journalismilla? — Lue ainakin nämä 8 juttua - 18.06.2015
• Journalismi muuttui live-tapahtumaksi, joka myy salit loppuun - 29.05.2015
• Jos sitä vähän unelmoisi - 27.02.2015
• "Ymmärtäminen muistuttaa seksiä" – tiedejournalismin oppeja Kaliforniasta - 02.01.2015
• Los Angelesissa postinumero kielii elämäntyylistä – ja ihonväristä - 26.11.2014
• Saanko esitellä: Viisi kontaktia - 30.09.2014
• "Mahdolliselta tuntuu" – kolme vinkkiä huippuyliopistosta - 26.08.2014