Jos sitä vähän unelmoisi
Lyhyt, harmaatukkainen mies nousi pöydän takaa, selvästi innoissaan. Hän käveli lähemmäs ja aloitti: ”Onhan Suomi hieno maa. Suomalainen identiteetti on säilynyt hyvin vahvana, kun on pitänyt puolustautua isoa naapuria vastaan. Mutta vieraan pelko ja eristäytyminen ovat Suomen ongelmia. Eikö perussuomalaisten vaaliohjelman ydin viime vaaleissa ollutkin vastustaa EU:n taloustukea Etelä-Euroopan maille?”
Mies on nimeltään Manuel Castells, se sama maailmankuulu yhteiskuntatieteilijä, joka on tehnyt tutkimusta filosofi Pekka Himasen kanssa. Hän pohti suomalaista identiteettiä viime viikon luennollaan. Castells opettaa USC:lla Globalisaatio ja viestintä -kurssia, jossa meitä opiskelijoita on kahdeksan.
Pienryhmässä riittää aikaa väittelyille. Näissä keskusteluissa Castells vilauttaa tiuhaan Suomi-korttia. Pohjoinen kotimaamme on hänelle esimerkki yhteiskunnasta, jonka olisi mahdollista toteuttaa uljas 2020-luvun hyvinvointimalli – sellainen, joka kunnioittaisi kansalaisiaan aktiivisina ja tietoa tuottavina yksilöinä.
Samalla Castells tuntuu olevan Suomesta nyreissään. Miksi ihmeessä pieni kansakuntamme kipuilee esimerkiksi maahanmuuton kanssa, kun maa selvästi tarvitsee uutta työvoimaa huoltosuhteen korjaamiseksi? Itse painiskelisin näiden samojen kysymysten kanssa ilman karismaattisen professorin Suomi-utelujakin. Kahdeksan kuukautta Kalifornia-asumista on niksauttanut mieleni uuteen asentoon. Kalifornia tuntuu kodilta, jonka monia tapoja ja normeja tajuan, kun taas Suomi on juuri sen verran etäällä, että sitä kummastelee kriittisesti.
Viimeisen puolen vuoden aikana Suomesta on välittynyt tänne kymmenen aikavyöhykkeen päähän alakuloisen tympeä tunnelma. Enkä nyt tarkoita pelkästään loppusyksyn ja alkutalven ennätyspimeää kaamosta, räntää, irtisanomisia, Venäjä- ja Ukraina-huolta, vaan myös jotain hähmäisempää, kalvavampaa tulevaisuuden pelkoa. Eristäytymistä niin Euroopasta, Baltiasta kuin Yhdysvalloistakin. Vaikeiden keskustelujen pelkoa. Rohkean ajattelun pelkoa. Antti Blåfieldin taannoinen Hesari-kolumni kuvasi tätä tunnelmaa erinomaisesti.
Suomalainen ja kalifornialainen todellisuus törmäävät päässäni kiihtyvällä tahdilla. Tässä pinteessä olen alkanut leikkiä ajatuksella, mikä olisi suomalainen unelma, jos sellainen pitäisi heittää vastinpariksi amerikkalaiselle unelmalle.
Riittääkö suomalaiseksi unelmaksi kaiken jo saavutetun yhteiskunnallisen hyvän säilyttäminen?
Eikö unelman pitäisi aina rakentaa jotain uutta, jonka eteen ponnistella?
Päätin varastaa haaveiluinspiraatiota opiskelukavereiltani. Kysyin tätä blogia varten oman maisteriohjelmani 21 opiskelijalta, miten he määrittelevät “amerikkalaisen unelman”. Kaikki vastaajat ovat yhdyvaltalaisia naisia ikähaarukassa 24–50. Monella on akateeminen perhetausta (yhden opiskelukaverini isoisä keksi kaukosäätimen!), kun taas jotkut ovat sukunsa ensimmäisiä yliopistokoulutettuja. Heidän vanhempansa ovat asuneet asuntovaunuissa ja paiskineet hommia esimerkiksi Los Angelesin satamassa.
Monelle opiskelukaverilleni amerikkalainen unelma ei näyttäydy kliseenä. Se elää ja hengittää vahvana:
”[Unelma on] vapautta elää elämäänsä tavoitellen sitä onnea, jonka itse määrittää!” ”
Se, että menestyy paremmin kuin vanhempansa ja on vapauksia tehdä juuri sitä, mitä haluaa.”
”Unelman perusteena on ajatus, että fyysinen, juridinen, rahallinen ja emotionaalinen tuki kyllä ilmaantuu, kun tahtoa, kestävyyttä, älyä ja ajallista panostusta on tarpeeksi.”
”Itselleni amerikkalainen unelma tarkoittaa sitä, minkä vanhempani saavuttivat: he tulivat tänne maahanmuuttajina vähin varoin ja rakensivat uransa, ostivat talon ja kasvattivat perheensä. Äitini tuli tänne opiskelijana niin, että rahaa oli vain ensimmäistä lukuvuotta varten. Isäni seurasi perässä ja teki hanttihommia. He tulivat tyhjin taskuin, mutta menestyivät.”
Vastaukset paljastivat toisenkin ryhmän. Idealistien rinnalta löytyy suunnilleen saman kokoinen realistien joukko, joka näkee unelman raadollisemmin ja arkisemmin:
”Amerikkalainen unelma on kovaa työntekoa.”
”Kysyin tätä poikaystävältäni. Hän vastasi: amerikkalainen unelma on tehdä rahaa.”
Suomalaisessa keskustelussa unelmapuhe teilataan usein oikeistolaisena individualismina tai löysänä inspiraatiohaihatteluna. Myös osa amerikkalaisista opiskelukavereistani sanoo, että amerikkalainen unelma korruptoi. Joskus se jopa torppaa yhteiskunnallisen tasa-arvon.
”Rikkaiden ja köyhien välisen kuilun laajetessa amerikkalaista unelmaa on paljon hankalampi saavuttaa. Tämä koskee myös keskiluokkaa.”
”Amerikkalainen unelma on karskia individualismia: jokainen ottaa vastuun itsestään. Ne, jotka elävät köyhyydessä, pitävät unelmaa hengissä ajattelemalla menestyneitä yksilöitä. Kaikista sorretuimmat ryhmät saattavat sitten äänestää sellaisia rikkaita vallanpitäjiä, jotka pyrkivät pikemminkin säilyttämään tuloerot ja status quo’n. Se on noidankehä!”
Nautin näiden keskenään ristiriitaisten vastausten lukemisesta. Tajusin syttyväni siitä, miten pelkkä amerikkalaisen unelman käsite herättää elävän ja kiihkeän väittelyn ihmisten välillä. Väittelyn kohteeksi asettuu sekä poliittinen todellisuus että väittelijä itse. Kiistelty käsite pakottaa nimittäin katsomaan peiliin: Olenko elämässäni oikeilla jäljillä? Uskonko, mitä media ja vallanpitäjät minulle syöttävät? Mihin suuntaan minä haluan, että tämä yhteiskunta menee?
Juuri tätä väittelyä kaipaan Suomeenkin. Täältä palmujen lomasta katsottuna kotimaassa asiat kun ovat (vielä) niin hyvin, että haaveiluun kuvittelisi olevan aikaa ja rahaa. Manuel Castells taitaa nimittäin olla ainoa Kalifornian asukas, jonka suusta olen kuullut kritiikkiä Suomea kohtaan. Viimeisen kolmen päivän aikana olen käynyt esimerkiksi tällaiset keskustelut:
”Eivätkös siellä Suomessa asu maailman onnellisimmat ihmiset?” (Ei, se taitaa olla Tanska.) ”Hei, teillä on maailman paras koulujärjestelmä!” (Joo, kiitos, niin taitaa olla, toistaiseksi.)
”Kun matkustin Turusta Helsinkiin, söin junassa maailman parasta mätiä!” (Oho, ihan ravintolavaunussako?)
”Muutetaan kaikki Suomeen!” (Tervetuloa!)
Muun maailman edessä voimme siis vielä hetken aikaa paukutella kansallishenkisiä henkseleitämme. Ja päätyä toteamaan, ettei suomalaisella unelmalla ole edes väliä, koska olemme jo saavuttaneet pohjoisten leveyspiirien nirvanan.
Samalla odotan kauhulla sitä päivää, kun hehkutuksen lomaan luikahtaa satunnaisen amerikkalaisen kysymys: ”Niin mikäs on teidän suomalaisten suunnitelma tuleville vuosikymmenille? Mistä te haaveilette?”
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Mikä arvo on journalismilla? — Lue ainakin nämä 8 juttua - 18.06.2015
- Journalismi muuttui live-tapahtumaksi, joka myy salit loppuun - 29.05.2015
- Uskontojournalismin kurssi opettaa, miten päästä jumalapuheen taakse - 14.04.2015
- "Ymmärtäminen muistuttaa seksiä" – tiedejournalismin oppeja Kaliforniasta - 02.01.2015
- Los Angelesissa postinumero kielii elämäntyylistä – ja ihonväristä - 26.11.2014
- Saanko esitellä: Viisi kontaktia - 30.09.2014
- "Mahdolliselta tuntuu" – kolme vinkkiä huippuyliopistosta - 26.08.2014
Ytimessä oleviin kysymyksiin menevä kirjoitus. Olen ajatellut samoja.
”Suomalaisessa keskustelussa unelmapuhe teilataan usein oikeistolaisena individualismina tai löysänä inspiraatiohaihatteluna.”
Sitähän se voi olla, mutta kaikkien ihmisten ja puolueiden toiminnan taustalla lienee joitain arvoja, joitain toiveita ja päämääriä.
Nähdäkseni nuo lainaamasi amerikkalaisen unelman eri muunnelmat eivät oikeastaan eroa paljoakaan toisistaan: raha on menestyksen mitta ja vapauden mahdollistaja. Mielenkiintoisesti se yksilöllinen itsekkyys ja yksilöllinen vapaus ilmeisesti yhdistää kokonaista kansaa, on sikäläisen nationalismin perusta? ”America’s business is business.” Ja tosiaan voi ylläpitää taloudellisen jaon epätasaisuuden hyväksyntää (http://www.nber.org/papers/w8198).
Perussuomalaisten materiaalisen itsekkyyden kritisointi tuon kyseisen amerikkalaisen unelman eetoksen näkökulmasta on kyseenalaista (Castellsin talouspoliittisen tilanteen tulkinnan ongelmien lisäksi). Ulossulkematon individualismi Martin Luther Kingin unelman hengessä sen sijaan erottanee tarkemmin suurta osaa amerikkalaisia monista ps-puolueen ajatusten kannattajista. MLK:n unelma kuitenkin koskettanee monia suomalaisiakin.
Samaan aikaan sekä suomalaisten että amerikkalaisten sisäinen ulossulkeva yhteisöllisyys saattaa selittää sitä miksi Suomessa valtio on pitänyt huolta omista heikommistaan laaja-alaisemmin kuin Yhdysvalloissa. Joidenkin tutkimuksen mukaan Yhdysvalloissa ei ole samanlaista hyvinvointivaltiota, koska siellä ei ole yhtä homogeenista etnisyyttä tai tarkemmin sanoen rikkaat valkoiset eivät ole halunneet antaa rahaa köyhille mustille (http://scholar.harvard.edu/files/alesina/files/423__0332-alesina11.pdf).
Sikäli kun etninen homogeenisuus vähenee Euroopassa ja Suomessa, voi myös halu ylläpitää hyvinvointivaltiotakin vähentyä (http://www.bi.edu/InstitutterFiles/Samfunnsøkonomi/Papers/Spring%202012/Dahlberg.pdf). Voisiko Yhdysvalloissa käydä päinvastoin etnisten vähemmistöjen tultua enemmistöiksi? Kuten republikaanit Yhdysvalloissa, perussuomalaiset (ja kenties muutkin) Suomessa: ei haluta antaa rahaa etnisesti erilaisille rajojen ulkopuolella mutta ei sisäpuolellakaan.
Rikkaiden ja köyhien kuilun kasvu ja siihen liittyvät toisistaan erilliset sosiaaliset kuplat voivat varmaan myös lisätä tunnetta ettei olla kansana samassa veneessä ja muut kaverit voi jättää (kuten Mitt Romneyn 47%). Voi olla helpompi jättää veroja maksamatta ja olla välittämättä kansallisesta edusta päätöksenteossa kun piirit koostuvat vain toisista samoissa taloudellisissa stratosfääreissä leijailevista ja unelmat koostuvat ylikansallisista urista sekä poliitiikassa että liike-elämässä. Matkaamme kenties mekin kohti amerikkalaisia unelmia ja painajaisia sekä individualistisen materialismin että etnisperäisen solidaarittomuuden hengessä?