Kun palaa yliopistolle reilusti yli kolmikymppisenä, huomaa vanhentuneensa. Eikä pelkästään siksi, ettei näytä niin freesiltä ja hohtavalta kuin luennolla vieressä istuva tyyppi, tai ettei jaksa lähteä yökerhoon, vaan myös siksi, ettei aivan ymmärrä sitä kokemusmaailmaa, josta opiskelijoiden huolenaiheet nousevat.

Tämän lukuvuoden aikana Oxfordin yliopistossa on käyty kahta isoa poliittista kamppailua, joita on pyritty kehystämään sukupolvikamppailuiksi. Ensimmäisen niistä vielä tajusin. Syksyllä #RhodesMustFall-hashtagin  alla käydyssä kampanjassa joukko opiskelijoita vaati keskustassa, High Streetillä sijaitsevaa Oriel Collegea poistamaan imperialisti Cecil Rhodesin  patsaan päärakennuksensa julkisivusta. Pystyin ymmärtämään opiskelijoiden argumentin ja sen ideologisen taustan, vaikken loppupäätelmää hyväksynytkään. (Minusta patsas saa muistuttaa brittejä likaisesta historiastaan samaan tapaan kuin Leninin puisto Helsingissä toimii muistona Suomen historian ristiriidoista.)

Cecil Rhodesin patsas ylimpänä.

Sen sijaan keväällä aktivoitunut toinen keskustelu tuntuu nousevan minulle vieraasta kokemusmaailmasta. Se on amerikkalaista tuontitavaraa ja pyörii termien trigger warning, safe space ja no platform ympärillä. Koska samaa keskustelua ei käydä Suomessa (Ruotsissa sen sijaan kyllä ), ei näille ole kelvollisia käännöksiä.

Alkukuusta kävi ilmi, että yliopiston oikeustieteellisen luennoitsijoita on pyydetty – ilmeisesti laitoksen johdon toimesta – antamaan opiskelijoille ennakkovaroitus, jos luennolla käsitellään traumaattisia aiheita kuten seksuaalista väkivaltaa. Samalla selvisi, että jo aiemmin kirjallisuudenopiskelijoita oli varoitettu ”rasistista herjoista” käsitellyissä kirjoissa. Asiasta raportoineen The Daily Mailin mukaan opiskelijoista oli tullut ”liian herkkiä” kohtaamaan järkyttäviä asioita.

Lyhyt johdatus terminologiaan. Tällaisia varoituksia kutsutaan nimellä trigger warning. Ajatus on, että traumaattisia asioita kokenut ihminen voisi valita, onko hän valmis kohtaamaan nämä asiat esimerkiksi yliopiston kurssilla vai ei. Tähän liittyy ajatus, että yliopistojen tulisi olla turvallisia tiloja (safe spaces), joissa opiskelijat ja tutkijat voisivat olla suojassa loukkaavaksi kokemiltaan lausunnoilta ja ajatuksilta. Löyhemmin ilmiöön yhdistyy no platforming -liike, joka pyrkii siihen, ettei esimerkiksi rasistisiksi tulkittuja lausuntoja antaneita ihmisiä päästetä yliopistoille puhumaan.

Toki henkilökohtainen on ollut poliittista jo pitkään, mutta silti ajatuksessa on paljon sellaista, mikä tuntuu vaistonomaisesti väärältä. Ensinnäkin ajatus jonka liki jokainen kriitikko esittää ensimmäisenä: Eikö yliopistojen pitäisi nimenomaan olla paikkoja, joissa joutuu tai pääsee kohtaamaan omaa ajattelua haastavia näkemyksiä? Eikö juuri se kasvata? Ja jos ei pysty käsittelemään vaikeita ilmiöitä (rasismi, homofobia, seksuaalinen väkivalta ja niin edelleen) yliopistolla, miten siihen koskaan pystyy tosielämässä?

Lisäksi minua häiritsee liikkeen itsekeskeisyys. Sen sijaan että keskityttäisiin rakenteisiin ja pyrittäisiin muuttamaan niitä, keskitytään yksilön tulkintaan rakenteiden ilmipiirteistä ja pyritään eristämään hänet näistä. (Lisäksi on muunlaisia, hienojakoisempia huolia, kuten se, auttaako traumaattisten kokemusten välttely toipumaan niistä vai ei, mutta nämä on paras jättää ammattilaisille.)

— — —

Kaiken kaikkiaan, koko liike tuntuu ihan liian paljon, no, milleniaalien puuhailulta.

Ja sellaisena se onkin melkein liian helppo selittää. Vuoden 1980 jälkeen syntyneet ikäluokat ovat, etenkin Yhdysvalloissa ja Briteissä, viettäneet lapsuutensa maailmassa, jossa heidän vanhempansa ovat suojelleet heitä puista putoamiselta, bakteereilta, lapsikaappaajilta ja kaikelta muulta. Ja teini-ikäisinä he ovat tottuneet internetin ja sosiaalisen median todellisuuteen, jossa kaikki tarjoillaan yksilöitynä ja jossa jokainen voi vetäytyä omaan ideologiseen kuplaansa. Miksi siis yliopistokoulutus saisi pakottaa kaikki samaan muottiin?

Samalla he ovat joutuneet kärsimään sosiaalisen median lieveilmiöistä: nettikiusaamisesta, alastonkuvia kärttävistä namusedistä ja kärjistyneestä poliittisesta keskustelusta. (Ainakaan jälkimmäinen ei tosin ole yksin internetin syytä, vaan esimerkiksi Yhdysvalloissa demokraattien ja republikaanien kannattajien välinen antipatia on kärjistynyt 1970-luvulta lähtien.) Tällaisten kokemusten jälkeen ajatus turvallisesta tilasta voi tuntua aika mukavalta.

— — —

Mutta kaikki tämä voi hyvin olla vain kyökkipsykologisointia ja sukupolvieron romantisointia. Tähän viittaisi se, että useimmat tästä aiheesta, kuten myös #RhodesMustFall-keskustelusta, kirjoitetut artikkelit tasapainoilevat koko ajan setämäisen paheksunnan rajalla. Asia saattaa olla paljon yksinkertaisempi, kuten The New York Timesiin kirjoittanut Kate Mannen, filosofian apulaisprofessori ja milleniaali, sanoo: ennakkovaroituksissa on kyse empatiasta eli siitä, että ymmärretään että omilla sanomisilla voi olla vaikutus toiseen ihmiseen.

1980- ja 1990-luvun kamppailuissa oli ensisijaisesti kyse identiteeteistä ja erilaisten marginalisoitujen ryhmien kollektiivisen kokemuksen oikeudesta tulla tunnustetuksi. Näissäkään keskusteluissa yksilöiden tunteita ei kuitenkaan käsitelty. Ylipäätään voinee sanoa, että yliopisto lienee instituutio, jossa järjen asemaa on korostettu tunteiden kustannuksella vuosisatoja.

Ehkä kamppailu ennakkovaroituksista ja turvallisista tiloista ei olekaan niinkään kamppailu näistä asioista sinänsä, vaan kamppailu tunteiden asemasta yliopistolla. Tuskin voi olla mitään pahaa siinä, että opiskelijat vaativat oikeutta tulla otetuiksi huomioon tuntevina olentoina. Vaikeampi kysymys on, mihin toimenpiteisiin tämän toteamuksen pitäisi johtaa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Vuosi jona Britannia muuttui – ja pysyi samana - 20.06.2016
• Brittiläinen todellisuus ja myytti suomalaisesta sotahulluudesta - 21.04.2016
• Mitä en olisi tajunnut Brexit-keskustelusta ellen olisi asunut Britanniassa, ja mitä britit itse eivät lainkaan tajua - 18.04.2016
• Lontoolaiset kiittävät bussikuskia — ovatko he siis maalaisia? - 26.02.2016
• Tervetuloa Britannian kalleimpaan kaupunkiin - 14.01.2016
• Mitä nuoren journalistin pitää oppia? - 07.12.2015
• Euroopan kriisit voivat tehdä hyvää hapattuneelle EU-journalismille - 05.11.2015
• Suomalaiset mediatutkijat ovat etääntyneet liian kauas työelämästä - 01.10.2015
• Viisi kirjaa joilla pääset Oxfordin tunnelmaan - 22.09.2015