Yksi juttu Reuters-instituutissa opiskelussa on, että tulee kutsutuksi paikkoihin, joihin ei oikeastaan millään tapaa kuulu. Pahimmillaan se toki voi johtaa noloihin tilanteisiin ja armottomaan kyllästymiseen, mutta useimmiten saa polttoainetta ajatuksille.

Viime viikolla osallistuin instituutin ja London School of Economicsin järjestämään round table -keskusteluun eurokriisin uutisoinnista. Tilaisuudessa julkistetiin Robert Picardin toimittama aiheeseen pureutuva tutkimus, ja siihen osallistui tutkijoita useista yliopistoista, eurokriisin kurittamien maiden Lontoon-lähetystöjen edustajia ja toimittajia muun muassa The Economistista.

Tunsin olevani pahasti oman osaamisalueeni ulkopuolella.

Niinpä pyysin Facebook-kavereitani kertomaan näkemyksensä siitä, miten suomalainen journalismi on kriisin uutisoinnista selvinnyt. Syntyi erinomainen keskustelu, johon osallistui ensisijaisesti taloustoimittajia ja eri alojen tutkijoita. Useimmat keskustelijoista olivat varsin kriittisiä. Facebook-seinäni ei ole julkinen, joten summaan keskustelun annin tähän:

1. Keskustelua on leimannut moralismi. Koko kriisistä on syytetty kriisimaiden kansallista politiikkaa ja euron rakenteellinen analyysi on jäänyt vähälle. (Tähän on liittynyt monen toimittajan, erään keskustelijan sanoin, ”hysteerinen” suhtautuminen Kreikan vaalien voittajaan, Syrizaan. Ellet usko, tsekkaa vaikka tämä twiitti.
2. Kansalliset stereotypiat säntillisistä pohjoisen kansoista ja velaksi elävistä eteläeurooppalaisista ovat puskeneet pintaan. Media on innokkaasti toistellut populististen poliitikkojen stereotypioilla leikitteleviä lausuntoja.
3.  Ratkaisut ovat loistaneet poissaolollaan. Useimmiten ne on esitetty asiantuntijoiden toinen toisensa kumoavina lausuntoina – ”he said, she said” -journalismina, kuten englanniksi sanotaan. ”Jutuista saa aika vähän välineitä ymmärtää että miksi nämä selkeästi aivan hiton vakavat ukkelit on näin eri mieltä keskenään”, eräs keskustelija totesi.
4. Keskustelu kriisin syistä ja ratkaisuista, silloin kun sitä on ollut, on ollut teknis-taloudellista, ei poliittista.

Ei kuulosta kovin hyvältä.

No, hyvä uutinen, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, on, etteivät suomalaiset journalistit ole epäonnistuneet yksin. Lista muistuttaa hyvin paljon niitä piirteitä, jotka Picardin toimittaman tutkimuksen mukaan ovat leimanneet eurokriisin käsittelyä kaikkialla. Näin Picard summasi tutkimuksen löydökset:

1. Kriisi on aina jonkun muun syy.
2. Kriisi tapahtuu ulkomailla.
3. Kriisi ei kuulu politiikan journalismin piiriin.
4. Eurooppalaisia instituutioita ei ole ymmärretty eikä selitetty oikein.
5. Toiveikas löydös: Kansallisen identiteetin oheen on syntymässä eurooppalainen identiteetti. (Tämä tosin voi johtua siitä, että aineistossa oli mukana runsaasti talouslehtiä, joiden lukijakunta on kansainvälinen.)

Löydökset ovat jopa itsestään selviä. Kiinnostavampaa on, että kaikki keskustelijat tuntuivat uskovan, että eurokriisi ja myöhempi pakolaiskriisi ovat kohtia, joissa unionilla on mahdollisuus keksiä itsensä uudelleen. Ne ovat paljastaneet EU-maiden väliset ristiriidat, jotka olivat olemassa jo ennen kriisiä, mutta ristiriitojen esiin tuleminen voi johtaa siihen, että ne on ratkaistava. Virheet olivat tiedossa, mutta ennen kriisejä niistä ei tarvinnut välittää.

Eikö sama päde myös EU-journalismiin?

Kyllähän me kaikki tiesimme, ettei journalismi pysty selittämään EU:ta. Että EU:sta raportointi on useimmiten joko teknistä tai, toisessa ääripäässä, virheellistä ja populistista. Että on vaikea näyttää yhteyttä EU-päätöksenteon ja kansalaisten arkipäivän välillä. Ja niin edelleen.

Mutta ehkä sekin voi muuttua kriisi(e)n myötä. Ei ole kysymystäkään siitä, etteivätkö lukijat, katsojat ja kuulijat olisi nyt kiinnostuneita EU:sta ja siitä, mitä se voi ja aikoo tehdä kriisi(e)n ratkaisemiksi. Aika on siis oikea. Ja mielestäni olen jo nähnyt paljon hyviä yrityksiä paremmaksi EU-journalismiksi, niin täällä Britanniassa kuin Suomessakin. Erityisesti tarvetta on selittävälle journalismille, mutta myös tarinoille ja paremmalle uutisjournalismille.

Työtä riittää.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Vuosi jona Britannia muuttui – ja pysyi samana - 20.06.2016
• Tunteiden vallankumous - 02.06.2016
• Brittiläinen todellisuus ja myytti suomalaisesta sotahulluudesta - 21.04.2016
• Mitä en olisi tajunnut Brexit-keskustelusta ellen olisi asunut Britanniassa, ja mitä britit itse eivät lainkaan tajua - 18.04.2016
• Lontoolaiset kiittävät bussikuskia — ovatko he siis maalaisia? - 26.02.2016
• Tervetuloa Britannian kalleimpaan kaupunkiin - 14.01.2016
• Mitä nuoren journalistin pitää oppia? - 07.12.2015
• Suomalaiset mediatutkijat ovat etääntyneet liian kauas työelämästä - 01.10.2015
• Viisi kirjaa joilla pääset Oxfordin tunnelmaan - 22.09.2015