Suomalaiset mediatutkijat ovat etääntyneet liian kauas työelämästä
Reuters-instituutti on osa maailman vanhinta yliopistoa, mutta silti siellä arvostetaan ennen kaikkea käytännön osaamista. Instituutin johtaja David Levy on tehnyt yli kahdenkymmenen vuoden uran BBC:llä, samoin fellowship-ohjelman johtaja James Painter. Oma ohjaajani, Cardiffin yliopiston journalismin professori Richard Sambrook, on johtanut muun muassa BBC:n World Serviceä. Tutkijoista moni toimii onnistuneesti konsulttina tai istuu jonkin mediayhtiön hallituksessa.
Myös Lontoon City Universityssä, joka tarjoaa Britannian parhaan journalismin BA-ohjelman linjojen vetäjät ovat palkittuja journalisteja.
Sen sijaan suomalaisessa mediamaailmassa akatemian ja työelämän välillä on kuilu. Vaikka monella mediatutkijalla on kokemusta toimitustyöstä, harvan uraa voi, anteeksi vain, kutsua merkittäväksi.
Onneksi Suomessakin on pari tutkijaa, jotka ovat vaihtaneet pitkän journalistisen uran tieteeseen. Nando Malmelin, Aalto-yliopiston organisaatioviestinnän professori, siirtyi yliopistouralle A-lehtien kehitysjohtajan paikalta. Heikki Hellman, Tampereen yliopiston taiteen ja viestinnän laitoksen johtaja, puolestaan teki Hesarissa kolmenkymmenen vuoden uran ja oli kulttuuritoimituksen esimies ennen täysipäiväseksi tutkijaksi ryhtymistään.
Otin siis yhteyttä Malmeliniin ja Hellmaniin kysyäkseni, mitä he ajattelevat työelämän ja akatemian välisestä kuilusta.
Malmelin on näistä kahdesta kriittisempi. (Lihavoinnit ovat minun. Lainaan kummankin vastauksia vain osittain, mutta jos haluat, voit lukea vastaukset koko mitassaan omasta blogistani.)
”[Mediatutkimus] on usein asetelmiltaan vanhanaikaista, diskursiivista ja teoreettista, eikä tutkimuksen tulokset ole yleensä kiinnostavia alan toimijoiden kannalta. Jo tämä on merkittävä ongelma, puhumattakaan siitä, että sitä ei tunnisteta merkittäväksi ongelmaksi. Näinä aikoina mediatutkijoilla olisi mahdollisuus rakentaa hankkeita ja ohjelmia, joilla olisi suoraan yhteiskunnallista ja taloudellista vaikuttavuutta.”
Hellman puolestaan on ymmärtäväisempi. Hänen mukaansa journalismin tutkimuksen yhteys työelämään on ollut vahvempi kuin monella muulla alalla – vaikkei professorien kokemusta voikaan sanoa laajaksi.
”Meillä luovia ratkaisuja on hillinnyt yhtäältä Professoriliiton kielteinen suhtautuminen professorin tittelin ”alennusmyyntiin”, toisaalta taas yliopistolaki ja etenkin yliopistojen siihen nojaavat johtosäännöt, jotka määrittelevät professorin kelpoisuusehdot ankaran tieteellisesti. Harva käytännön osaaja täyttää vaatimuksia.”
”Kun keskustelu koulutuksen työelämärelevanssista koko ajan yltyy yliopistoissa, uskon, että paikkoja käytännön professoreille alkaa löytyä. Mutta kun samaan aikaan yliopistojen rahoitusta leikataan, on olemassa vaara, että se tapahtuu tieteellisen tason kustannuksella. Klassinen harakan ongelma?”
Kumpi sitten on oikeassa, Malmelin vai Hellman? Minun näkökulmastani, joka toki on toimittajan näkökulma, Malmelin on lähempänä totuutta. Samaa mieltä ovat monet toimittajakollegat. Kysyin Facebook-kavereiltani samaa kuin Malmelinilta ja Hellmanilta, ja toimittajien vastaukset olivat varsin yhdenmukaisia. Mediatutkijat eivät tuota työni kannalta relevanttia tutkimusta, vastasi digitaalisessa mediassa työskentelevä esimiestoimittaja. Tutkimus ja toimittajat elävät eri maailmoissa, kirjoitti sanomalehtitoimittaja.
Toisaalta tutkijakaverini sanoivat, ettei tutkijoiden työtä arvosteta toimituksissa. Sekin on ihan totta. Akatemiassa osoitettua kyvykkyyttä ei riittävästi arvosteta työelämässä.
Media kehittyy nyt paljon nopeammin kuin mediatutkimus. Uudet ja kiinnostavat asiat tapahtuvat yrityksissä, suurissa ja pienissä, paljon ennen kuin tutkijat ehtivät niihin käsiksi. Jotta mediatutkijat pysyisivät kehityksen kärryillä, heillä pitäisi olla elävä suhde yrityksiin, joissa median ammattilaiset tekevät työtään.
Niin kuin Malmelin sanoo: tutkijoilla olisi nyt mahdollisuus tehdä hankkeita, joilla olisi suoraa yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Nyt mediatutkimuksen vaikutus mediaan on varsin pieni, ja kun mediatutkimus ei vaikuta mediaan, ei se vaikuta muuhunkaan yhteiskuntaan.
Suomessa muutos vaatisi korkeiksi kasvaneiden raja-aitojen madaltamista. Siinä olennaisessa osassa ovat ihmiset, joilla on kokemusta kummaltakin puolelta aitaa. Näitä ihmisiä korkeakoulujen pitäisi yrittää houkutella töihin.
Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit
- Vuosi jona Britannia muuttui – ja pysyi samana - 20.06.2016
- Tunteiden vallankumous - 02.06.2016
- Brittiläinen todellisuus ja myytti suomalaisesta sotahulluudesta - 21.04.2016
- Mitä en olisi tajunnut Brexit-keskustelusta ellen olisi asunut Britanniassa, ja mitä britit itse eivät lainkaan tajua - 18.04.2016
- Lontoolaiset kiittävät bussikuskia — ovatko he siis maalaisia? - 26.02.2016
- Tervetuloa Britannian kalleimpaan kaupunkiin - 14.01.2016
- Mitä nuoren journalistin pitää oppia? - 07.12.2015
- Euroopan kriisit voivat tehdä hyvää hapattuneelle EU-journalismille - 05.11.2015
- Viisi kirjaa joilla pääset Oxfordin tunnelmaan - 22.09.2015
Kiitos, Ville, tärkeästä näkökulmasta!
Haluaisin lisätä, että Tampereen yliopistossa on ollut vuodesta 2007 HS Säätiön perustama journalistiikan vierailuprofessuuri, joka tehtävä on lisätä vuoropuhelua yliopiston ja työelämän välillä. Ainakin siis Tampereen opiskelijoilla ja tutkijoilla on mahdollisuus käydä vuoropuhelua työelämän edustajan kanssa, ja vierailijalla on mahdollisuus viedä työelämään tutkimuksellista tietoa.
Kun olin tehtävässä vuonna 2009-2010, olin erinomaisen vaikuttunut monistakin tutkijoiden hankkeista. Tsekatkaapa vaikka tutkimukset Toimittajan sanansijat (2014) tai Seuraa johtajaa! (2013).
Se, ettei Suomessa ole näyttävää mediauraa tehneitä professoreita johtuu myös mediaurasta: toimittajan ja päätoimittajan työ on vapaa ammatti, jossa ei tutkintoja tarvita. On vaikea kuvitella, että akateemista professuuria saisi nykyaikana ilman tutkintoa. Ei sitä saa Oxfordissakaan: Sekä Levy että Painter ovat väitelleitä tohtoreita.
Hyvää, tarpeellista ravistelua!
Toinen kysymys tietysti on, seuraavatko toimittajat aktiivisesti esimerkiksi eurooppalaista journalismin tutkimusta.
Mahdollisuuksia siihen olisi esimerkiksi: http://journalismresearchnews.org/;
http://en.ejo.ch/;
http://reutersinstitute.politics.ox.ac.uk/; http://mediaviestinta.fi/blogi/;
http://www.nordicom.gu.se/en/publikationer/nordicom-review;
https://www.facebook.com/groups/Innojournalismi/; https://www.facebook.com/groups/498284983562174/.
Kiitos kommenteista kummallekin!
Hanna, Heikki toki mainitsee säätiön vierailuprofessuurin, joka on erinomainen lisä yliopiston tarjontaan. Monen opiskelijan puheista olen ymmärtänyt, että vierailijoiden antama opetus on usein ollut parasta, mitä opinnoilla on ollut tarjota.
Tuo viimeinen kappale avaa kaksi tärkeää jatkokysymystä: Ovatko suomalaiset toimittajat alikoulutettuja? (Britannian lisäksi ilmeisesti ainakin Saksassa tohtorit ovat yleisiä toimituksissa.) Ja: ylenkatsotaanko akateemista koulutusta suomalaisissa toimituksissa historiallisista tai muista syistä?
Yksi osasyy voi olla siinä, ettei tieteen tekijöiden ja toimittajien välillä ole riittävästi keskustelua. Hyväkään tutkimus ei välttämättä herätä kiinnostusta, saatikka johda muutoksiin käytännössä, jos uusi tieto pitää sisäistää esimerkiksi pelkästä artikkelista.
Raja-aitoja pitäisi kaataa siis myös muilla tavoin.
Professuureihin ei nykyisin edellytetä vain tohtorintutkintoa, vaan yleensä odotetaan myös, että on muutakin tutkimustaustaa kuin vain väitöskirja. Tohtorintutkinto nähdään usein eräänlaisena ajokorttina tutkijan tehtäviin, ja professoriksi valittavilta yleensä odotetaan nykyään myös ajokortin lisäksi olevia tieteellisiä ansioita. Esimerkiksi parhaillaan haussa olevaan Tampereen yliopiston mediakasvatuksen professuuriin on tällaiset hakukriteerit:
”Tehtävään valittavalta edellytetään soveltuvaa tohtorin tutkintoa, korkeatasoista tieteellistä pätevyyttä, kokemusta tieteellisen tutkimuksen johtamisesta, kykyä antaa korkeatasoista tutkimukseen perustuvaa opetusta ja ohjausta sekä näyttöjä kansainvälisestä tieteellisestä toiminnasta ja verkottumisesta.
Koska tehtävä on yhteiskuntatieteellisesti painottunut, se edellyttää vankkaa mediatutkimuksen ja mediakasvatuksen tutkimuksen metodista ja teoreettista hallintaa. Mediakasvatuksen professorin tehtävään valittavalta edellytetään vankkoja tutkimusnäyttöjä yhteiskuntatieteellisen mediatutkimuksen ja/tai mediakasvatuksen tutkimuksen alalta. Valittavalta edellytetään myös kokemusta ja näyttöjä tutkimusrahoituksen hankinnasta. Kokemus tutkimusprojektien johtamisesta katsotaan eduksi.”
Eli edellytetään paitsi tohtorin tutkintoa, myös vankkoja tutkimusnäyttöjä sekä näyttöjä tutkimusrahoituksen hankinnasta. Professorin yhtenä tehtävänä kun on hankkia tutkimusrahoitusta yksikköönsä. Tampereen yliopiston yleisestä periaatteesta poiketen mediakasvatuksen professorilta ei edellytetä näyttöjä tutkimustoiminnan johtamisesta, mutta sellainen kokemus katsotaan hakuohjeiden mukaan kuitenkin eduksi. Hakukriteerit ohjaavat siihen, että professuureihin [vierailijaprofessuurit ym. ovat eri asia] tulisivat valituksi sellaiset henkilöt, jotka ovat menestyneet ulkopuolisen tutkimusrahoituksen hankinnassa, ja julkaisseet jo ennen professoriksi valitsemista paljon tutkimuksia.
Reuters-instituutin on päärahoittaja Thomson Reuters Foundation, jonka lisäksi sen toimijat saavat myös muualta lisärahoitusta. Se saa ilmeisesti päättää varsin pitkälti itse, millä perusteella se valitsee, keitä ottaa töihin ja keitä ei. ”Tavallisemmissa” yliopistoissa ja instituuteissa tutkimusaiheita ohjaa paitsi tutkijoiden oma mielenkiinto, myös se, millaisiin tutkimuksiin myönnetään ulkopuolista rahoitusta. Erikoisempiin tutkimusaiheisiin voi ehkä saada helpommin ulkopuolista tutkimusrahoitusta kuin arkipäiväisemmän kuuloisiin. Tutkimusrahoitusjärjestelmäkin voi ehkä ohjata tutkimusaiheita toisenlaiseen maailmaan kuin missä toimittajat keskimäärin liikkuvat.