Berliini on yksi niistä maailman kaupungeista, joissa historia ei ole jäänyt siististi museoihin ja kirjojen sivuille vaan ryöppyää esiin ja vaatii huomiota.

Viime syksystä lähtien erityistä huomiota on saanut Saksan suhde Israeliin. Kun Berliinissä on protestoitu Israelin toimia Gazassa, mielenosoituksissa on vaadittu “Palestiinan vapauttamista Saksan syyllisyydestä”. Syyllisyydellä tarkoitetaan Saksan tukea Israelille historiasta johtuvista syistä: natsi-Saksa murhasi toisen maailmansodan aikaan yli kuusi miljoonaa juutalaista.

Berliinin yliopistoista tuli jälleen toukokuussa hetkeksi ykkösuutinen, kun palestiinalaisten tukimielenosoittajat aloittivat kampuksilla protesteja samaan tapaan kuin monissa muissakin kaupungeissa. Omalle yliopistolleni Freie Universitätille ehti 7. toukokuuta kerääntyä runsaat sata mielenosoittajaa.

Protesti loppui lyhyeen, kun yliopisto pyysi poliisia poistamaan telttaleirin. Yliopiston mukaan mielenosoittajat olivat yrittäneet tunkeutua luentosaleihin eivätkä suostuneet dialogiin. Poliisin mukaan protestissa huudettiin myös Saksassa juutalaisvastaisina kiellettyjä iskulauseita.

Jälkipyykki jatkui mediassa pitkään. Mielenosoittajia paheksuttiin. Joukko yliopisto-opettajia puolusti avoimessa kirjeessä opiskelijoiden oikeutta protestoida, mutta sensaatiolehti Bild kehysti allekirjoittajat antisemitisteiksi ja opetusministeri arvosteli heitä ankarasti.

Freie Universitätin kampuksella oli mielenosoittajien lisäksi kymmeniä poliiseja, jotka hajottivat protestin pian kuvan ottamisen jälkeen.

Tapaus oli osoitus siitä, miten historia on Saksassa läsnä ja miten se vaikuttaa politiikkaan.

Berliinissä lähihistoria tuntuu olevan elossa myös siksi, että se on niin vahva matkailubrändi. Natsien diktatuuri ja kylmä sota jaksavat kiinnostaa turisteja vuosikymmenestä toiseen. Tutustumiskohteita riittää bunkkereista holokaustimuistomerkkeihin ja pakotunneleista DDR-museoihin.

Pintaa raaputtamalla kaupungin historiasta innostunut löytää myös paljon sellaista, jota ei must see -listoilla mainita.

Sata vuotta sitten Berliini oli esimerkiksi kosmopoliittinen tavalla, josta vain harva tietää.

Kuohuva 20-luku ja Berliinin antikolonialistit

Ensimmäistä maailmansotaa seurasi Saksassa ajanjakso, jota sanotaan Weimarin tasavallaksi. Se oli talouskriisien ja epävakaan demokratian aikaa, josta on helppo rakentaa enemmän tai vähemmän osuvia rinnastuksia nyky-Saksaan.

1920-luku oli silmälaseista riippuen “kultaista” (verrattuna sitä seuranneeseen natsikomentoon) tai “kuohuvaa”. Suomessa aikakausi on monelle tuttu Babylon Berlin -tv-sarjasta, joka kuvaa rikosdraaman kautta demokratian vastaisten poliittisten voimien nousua.

Berliinissä vuodesta 1929 toiminut elokuvateatteri Babylon on lainannut nimensä tv-sarjalle.

Berliinissä ehdittiin elää noin vuosikymmen monenlaisten uusien vapauksien aikaa. Euroopan kulttuuripääkaupunki veti puoleensa taiteilijoita, idealisteja, aktivisteja, sateenkaariyhteisöä.

Käsi ylös: kuka tiesi, että Berliini veti tuolloin myös poliittisia aktivisteja Ranskan ja Britannian siirtomaista?

Berliinistä he löysivät turvasataman. Vaikka Saksassakin haikailtiin täyttä häkää sodassa menetettyjä siirtomaita takaisin, Berliini oli Britannian siirtomaista tuleville itsenäisyysaktivisteille turvallisempi tukikohta kuin vaikkapa Lontoo.

Houkuttelevan kaupungista teki myös se, että asuminen oli suhteellisen halpaa, ja yliopistoilla oli hyvä maine. Berliiniin tulikin opiskelijoita muun muassa Intiasta, Kiinasta ja arabimaista. Kaikki eivät olleet vielä kotimaassaan poliittisesti aktiivisia – osa liittyi vasta Berliinissä kasvavaan määrään erilaisia järjestöjä.

Berliinistä tuli jälkikolonialistinen metropoli maailmassa, joka oli yhä kolonialistinen.

Tämän ja paljon muuta opin Dekoloniale-hankkeen järjestämällä kävelykierroksella, jolla historioitsijat eri maista kertoivat tutkimistaan aktivisteista. Kuljimme kokonaisen päivän aktivistien jäljillä Berliinin Charlottenburgin, Wilmersdorfin ja Schönebergin kaupunginosissa.

Dekoloniale-hankkeen järjestämässä tapahtumassa kierrettiin syyskuussa läntistä Berliiniä.

Intian itsenäisyyttä ajettiin Berliinissä

Yksi Berliinissä asuneista aktivisteista oli Virendranath “Chatto” Chattopadhyaya (1880–1937). Hän oli huomattavin Weimarin tasavallassa vaikuttanut intialainen antikolonialisti.

Britanniassa ja Ranskassa toiminut Chattopadhyaya tuli Saksaan ensimmäisen kerran monen muun aktivistin tavoin jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Aktivisteille vihollisen vihollinen oli liittolainen: Saksa oli sodassa Britanniaa vastaan ja tuki siksi intialaisten kapinaa Britanniaa vastaan. Chattopadhyaya oli mukana perustamassa Intian itsenäisyyskomiteaa, jonka tavoitteena oli Britannian siirtomaavallan lopettaminen Saksan tuella.

Virendranath Chattopadhyayasta ja muista aktivisteista kerrottiin talvella myös Dekoloniale-hankkeen ja Charlottenburg-Wilmersdorfin museon Solidarisiert Euch! -näyttelyssä.

Myöhemmin Berliinin vetovoimaan vaikutti se, että kaupunki oli Kommunistisen internationaalin eli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen komennossa olleen kansainvälisen järjestön läntinen keskus.

Ranska oli sulkenut vuonna 1925 Pariisin-toimiston, joka oli Kominternin aiempi yritys organisoida siirtomaavaltaa vastustaneiden liikkeiden toimintaa Euroopassa. Sen jälkeen Moskovassa päätettiin tehdä Berliinistä Neuvostoliiton ulkopuolinen “anti-imperialististen toimien” keskipiste. Ajatuksena oli, että siirtomaansa menettäneestä Saksasta tuleva sanoma olisi Ranskan ja Britannian alusmaiden asukkaiden mielestä vähemmän epäilyttävä kuin Pariisista tai Lontoosta lähetetty.

1920-luvun mittaan Berliinissä asuneet antikolonialistit järjestäytyivät yhä laajemmin Kominternin ympärille. Syitä oli monia. Moni aktivisti piti sosialismia hyvänä suuntana kotimaalleen. Lisäksi Komintern oli tuohon aikaan harvinainen kansainvälinen organisaatio, jolla oli radikaali antikolonialistinen ja antirasistinen ohjelma. Komintern rahoitti muun muassa Virendranath Chattopadhyayan työtä.

Berliinin asemasta kertoo, että vuonna 1926 kaupungissa perustettiin ensimmäinen merkittävä kansainvälinen foorumi siirtomaiden vapautusliikkeille. Sen tavoitteena oli levittää proletariaatin vallankumousta tukemalla itsenäisyystaisteluita siirtomaissa. Foorumi sai nimen Liga gegen koloniale Unterdrückung, kolonialistista sortoa vastustava liitto.

Liiton Berliinin-osaston juliste vuodelta 1929 kehottaa solidaarisuuteen siirtomaiden työväenluokan kanssa. Kuva on Solidarisiert Euch! -näyttelystä.

Liitto alkoi kuitenkin myöhemmin hiipua näkemyseroihin. Osa mukana olleista ryhmistä oli eri linjoilla kommunistien kanssa ja vetäytyi toiminnasta.

Kun natsit nousivat valtaan vuonna 1933, Saksaan jääneet aktivistit joutuivat vainotuiksi. Intialainen itsenäisyysmies Virendranath Chattopadhyaya muutti 1930-luvun alussa Neuvostoliittoon, jossa hänen kohtalonsa oli surkea. Chattopadhyaya murhattiin vuonna 1937 Stalinin vainoissa.

Charlottenburg-Wilmersdorfin museon näyttelyn logo ja nimi suomeksi: “Osoittakaa solidaarisuutta! Mustien vastarinta ja maailmanlaajuinen antikolonialismi Berliinissä 1919–1933”.

Hyvästi Petersallee, tervetuloa Anna-Mungunda-Allee

Kolonialismi on tapetilla Berliinissä myös nyt, sata vuotta myöhemmin.

Berliinin Gaza-mielenosoituksissa puhutaan kolonialismista. Mielenosoittajat viittaavat sillä Israelin toimiin palestiinalaisalueilla tai puhuvat Israelin valtiosta kolonialistisena hankkeena. Saksassa jälkimmäinen on tulenarkaa ja tulkitaan juutalaisvastaiseksi.

Toinen asia on Saksan oma siirtomaa-ajan perintö. Saksa oli siirtomaavalta virallisesti ”vain” kolmisenkymmentä vuotta mutta toimi monin paikoin erittäin brutaalisti. Nykyään kolonialismi elää paitsi asenteissa, myös Berliinin ja muiden kaupunkien katukuvassa alkaen kadunnimistä, joilla näihin päiviin asti on muistettu siirtomaa-ajan saksalaisia “sankareita” – todellisuudessa usein rikollisia.

Koska nimet ovat symbolisesti tärkeitä, eri järjestöt ja kollektiivit ovat jo vuosikymmeniä ajaneet niiden muuttamista. Viime vuosina Berliinin paikallispoliitikot ovat alkaneet kuunnella vaatimuksia. Monesti uudelleennimeämiset kuitenkin jumittuvat vuosiksi valitusten takia.

Huhtikuussa yksi prosesseista ratkesi, kun korkein hallinto-oikeus hylkäsi valituksen Weddingin kaupunginosassa kulkevan Petersalleen uudelleennimeämisestä. Carl Peters oli Saksan Itä-Afrikassa eli nykyisessä Tansaniassa toiminut siirtomaaherra, joka sai väkivaltaisuudestaan lisänimen ”Hänge-Peters”, hirtto-Peters.

1980-luvulta lähtien virallinen selitys on kuulunut, että Peters ei enää viittaisi kolonialistiin vaan natseja vastustaneeseen ja myöhempään konservatiivipoliitikkoon Hans Petersiin.

Oli miten oli, oikeuden päätöksen myötä Petersalleen aika on ohi. Jatkossa katukylteissä muistetaan Saksan entisten siirtomaiden aktivisteja: Etelä-Afrikan apartheidhallintoa vastustanutta namibialaista Anna Mungundaa ja Saksan siirtomaavaltaa vastaan nousseita maji maji -kapinallisia nykyisessä Tansaniassa.

Petersalleen kanssa risteää Manga-Bell-Platz, joka on nimetty Saksan entisen siirtomaan Kamerunin vastarintajohtajan Rudolf Duala Manga Bellin mukaan. Kuva on otettu ennen tuoreinta oikeuden päätöstä.

Juuri tällaista muistamisen kulttuuria ajaa Berliiniin julkisin varoin tuettu Dekoloniale-hanke: huomion kiinnittämistä kolonialismin vastustajiin sen sijaan, että huomio on kolonialisteissa itsessään.

Koko kolonialismiaiheen käsittely ylipäänsä on kuitenkin ollut pitkälle 2000-luvulle asti suhteellisen vähäistä. Vaikka Saksan siirtomaa-ajasta nyt puhutaan, edelleenkään se ei jaksa kiinnostaa kovin suurta joukkoa saksalaisia.

Kertoo jotakin Saksan historiankirjoituksesta, että myös Virendranath Chattopadhyayan tapaiset Berliinissä sotien välissä toimineet aktivistit ovat jääneet pitkälti näkymättömiksi.

Toisaalta Berliinin historia on toki ollut siinä määrin tapahtumarikasta, että moni muukin kiinnostava yksityiskohta varmasti odottaa vielä tutkijaansa.

Lähteitä:

Oumar Diallo & Joachim Zeller: Berlin – eine postkoloniale Metropole

Sebastian Conrad: Deutsche Kolonialgeschichte

Solidarisiert Euch! Schwarzer Widerstand und globaler Antikolonialismus in Berlin, 1919–1933. Näyttely Berliinin Charlottenburg-Wilmersdorfin museon Villa Oppenheimissa 09/2023–03/2024

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Saksassa junat eivät kulje ajallaan, mutta onneksi ihmiset ovat sentään mukavia - 30.08.2024
• “Vain 40 sekunnissa huipulle” – Berliinin katukuva on täynnä sanaleikkejä - 02.05.2024
• Stipendivuoden puoliväli ja postauksellinen kliseitä - 28.03.2024
• Maalla, Berliinissä - 16.02.2024
• Berliiniläiset torjuvat pimeyttä joulutoreilla – “Juo 11, maksa 10” - 20.12.2023
• Lukuvuosi käynnistyi, mutta huoneessa on elefantti - 21.11.2023