Amerikkalaisella journalistisella medialla on aito ongelma republikaanipuolueen kanssa. Tällä hetkellä se kiteytyy parhaiten kysymykseen ”voiko republikaania haastatella?”.

Selkärankavastaus tuohon on, että totta kai voi (mikä typerä kysymys!). Median tehtävänä on kuulla erilaisia näkemyksiä, kertoa niistä yleisölle ja toimia ajatusten kohtauspaikkana.

Mutta kun se ei ole se kysymys.

”Voiko republikaania haastatella?” taipuu nimittäin kahteen asentoon. Ensinnäkin se on kysymys pääsystä lähteille – miten republikaania voi haastatella, jos tämä ei suostu haastatteluun?

Pitkin kesää eri mediat (tämä, tämä ja tämä esimerkiksi) ovat pohtineet republikaaniehdokkaiden strategiaa olla puhumatta journalistiselle uutismedialle. Tämä ei tietenkään ole uutta – samaa on pohdittu Euroopassa kansallismielisten populistien kanssa. Populistit ruokkivat vastakkainasettelua ”valtavirtaiseksi” nimittämänsä median kanssa, koska se kasvattaa heidän kannatustaan.

Erityistä Yhdysvalloissa on, että laitaoikealle on syntynyt ei-journalistisia tai pseudojournalistisia mediatoimijoita, joiden muodostama mediaekosysteemi alkaa olla niin suuri, että sen tarjoama vaihtoehtoinen julkisuus voi – ainakin esivaaleissa – riittää yksittäiselle ehdokkaalle. Republikaanipoliitikolle ei ole välttämättä mitään iloa CNN:n tai The New York Timesin haastattelusta, jos hän saa jo riittävästi näkyvyyttä myötämielisillä alustoilla, joita ei siteerata Helsingin Sanomissa tai Ylellä.

Olen itse ollut taipuvainen ajattelemaan, että pääsy lähteille – perinteisen median kiinnittyminen poliittisiin instituutioihin – on yksi keskeinen tekijä, joka takaa journalismin tulevaisuuden. Siksi Yhdysvaltain tilanne on erityisen kiinnostava.

Toiseksi ”voiko republikaania haastatella?” on kysymys vastuullisesta tiedonvälityksestä ja totuudesta – miten republikaania voi haastatella, jos tämä valehtelee eikä edes pyri dialogiin?

Kävin vastikään Semafor-nimisen mediastartupin seminaarissa. Siellä MSNBC:n tunnettu haastattelija Mehdi Hasan pohti ääneen kysymystä republikaanien ja usein liberaaliksi kutsutun median suhteesta. Provosoiden Hasan sanoi, että hän haluaisi kuulla ohjelmassaan enemmän republikaaneja, mutta ”etsi minulle republikaaneja, jotka eivät ole ihan pöpejä juuri nyt”.

Semaforin perustaja, haastattelija Ben Smith (vas.) ja MSNBC:n toimittaja Mehdi Hasan (oik.).

Itse asiassa Hasan hyökkäsi koko ”molempien puolien” kuulemisen periaatetta vastaan, sillä se on paitsi laiskaa myös vaarallista. Hän muistutti, että ei ole molempia puolia, kun kyse on ilmastonmuutoksesta, valkoisesta ylivallasta, demokratiasta tai vaikkapa Holokaustista eli juutalaisten kansanmurhasta.

Hasanin esimerkit voivat tuntua äärimmäisiltä, kun kysymys on keskeisen poliittisen ryhmän kuulemisesta julkisuudesta, mutta niille löytyy perusteensa – ja ennen kaikkea ne ilmentävät sitä tapaa, jolla keskustelua käydään. Mehdi Hasankin sanoi, että hänen huomionsa on nyt demokratiassa, koska juuri se on se perustava kysymys, joka vaikuttaa kaikkeen muuhun.

Olen hyvin tietoinen, että esittämäni kysymykset, toimittajien vaikeudet saavuttaa tiettyjä republikaaniehdokkaita tai Hasanin puheenvuoron voisi kääntää perinteisiä mediatoimijoita vastaan. Ja niin moni tekee – kuuluuhan asiaan kärventää molempia osapuolia (sic). Näin keskustelun saa kuitenkin helposti kiertämään kehää, jossa toistuvat journalismia koskevat osin ristiriitaisetkin odotukset (ja ennakkoluulot).

Kiinnostavampaa on se, että kyse on pohjimmiltaan mediaa itseään suuremmista asioista, joihin median on reagoitava tavalla tai toisella.

Yhdysvaltain poliittinen julkisuus on perinteisesti rakentunut kahden puolueen välisen kamppailun varaan, mutta toinen puolue on aidosti radikalisoitunut (mikä radikalisoi muitakin toimijoita). Asymmetrisellä polarisaatiolla on vuosikymmenten juuret, mutta Donald Trumpin MAGA-liike, tarinat edellisten presidentinvaalien ”varastamisesta” ja oikeiston kyvyttömyys käsitellä vuoden 2021 tammikuun 6. päivän vallankaappausyritystä vaikeuttavat yhtälöä entisestään.

”Voiko republikaania haastatella?” saattaakin lopulta olla tärkeä kysymys, vaikka yhtä oikeaa vastausta siihen ei olisikaan. Kirjoitimme kollegoideni kanssa Totuuden jälkeen -kirjassa ”räjähtäviä lepakoita” koskevan tapaustutkimuksen pohjalta näin: ”taitava strategi ja valtavirtamediaa vastaan asettuva propagandisti voittaa aina, kun se saa median pelaamaan omilla ehdoillaan”.

Olenkin jäänyt pohtimaan Mehdi Hasanin sanoja hänen puheenvuoronsa lopulla: ”Let’s not get played.” Ei täydellinen, mutta ei myöskään ihan surkea lähtökohta.

Semaforin perustaja, haastattelija Ben Smith (vas.) ja MSNBC:n toimittaja Mehdi Hasan (oik.),

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Mist sä tuut? - 20.12.2022
• Outous nimeltä Ovetškin - 11.11.2022
• Metaversumi ja Web3 – lupauksia, joita ei voi lunastaa - 12.10.2022
• Kay Graham ja median pukumiehet - 15.08.2022