Lähtiessäni Washingtoniin otin matkalukemiseksi The Washington Postin entisen omistajan Katharine (Kay) Grahamin elämäkerran. Suomen entinen Yhdysvaltain-suurlähettiläs Jukka Valtasaari oli suositellut sitä minulle aikoinaan.

Katharine (Kay) Graham johti The Washington Postia lähes 30 vuotta.

Lopulta kirja vei mukanaan niin, että löysin itseni kävelemästä eräänä lauantaina Oak Hillin hautausmaalta Georgetownin kaupunginosasta. Kay Grahamin haudalla oli keltaisia ruusuja. Tajusin vasta jälkikäteen, että oli hänen kuolemansa 21. vuosipäivän aatto.

Aikanaan Kay Grahamia tituleerattiin Amerikan vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Watergate-skandaalista kertovassa Presidentin miehet -elokuvassa hänen roolinsa on käytännössä sivuutettu, mutta Pentagonin paperien julkaisemisen ympärille kietoutuva The Post -elokuva ja Meryl Streepin roolisuoritus nostivat hänet postuumisti meidän nuorempien ikäluokkien tietoisuuteen. Itse elokuva on muuten melkoista perinteisen median kultakauden glorifiointia, paikoin varsinaista painokonepornoa, jollainen tietysti miellyttää (vaikka huvittaa) kaltaistani printinrakastajaa.

Grahamin elämäkertaa lukiessani peilasin monta kertaa oman aikani mediamaisemaa 1960–1990-lukuihin. Huomioni kiinnittyi erityisesti yhteen asiaan. Kay Graham oli aikanaan täydellinen poikkeus, ”sattumakustantaja”. Hänen isänsä Eugene Meyer oli siirtänyt kustantajan tehtävän Grahamin miehelle, Phil Grahamille, joka kuitenkin myöhemmin sairastui ja ampui itsensä. Näin sanomalehtien parissa kasvanut Kay Graham hyppäsi vuonna 1963 perheenäidin roolista mediamoguliksi.

Poikkeuksellista Grahamin tapauksessa ei ollut kuitenkaan vain tie kustantajaksi, vaan se, että hän teki käytännössä koko uransa miesten joukossa, olemalla ainoa nainen huoneessa. Konkreettisesti. Elämäkerran kuvaliitteessä olevassa suosikkikuvassani Graham on uutistoimisto AP:n johtokunnan kokouksessa ainoa nainen 21 pukumiehen joukossa!

Kyse ei kuitenkaan ollut vain siitä, sopiko nainen johtajaksi, vaan siitä missä naisen paikka oli. Kirjassa Graham kertoo, kuinka kyllästyi siihen sosiaalisen tapaan, että Washingtonissa päivällisten jälkeen naiset ja miehet siirtyivät eri huoneisiin ­– keskustelemaan aivan eri asioista. Hänenkin, mediajohtajan, oletettiin ottavan pikkuvaimon roolin, vaikka hän oli aiemmin päivällä ollut vetämässä kokouksia samojen miesten kanssa.

Grahamien hauta Washingtonissa.

Ajat ovat onneksi muuttuneet. Mutta miten paljon?

Oxfordin yliopiston Reuters-instituutti on selvittänyt tätä(kin) mediajohtajuuden osalta. Tuoreimmassa raportissa instituutin tutkijoiden huomio oli 12 eri mediamarkkinalla, 240 mediabrändissä, joista tunnistettiin 179 keskeistä tehtävää. Noista vain 21 prosenttia on naisten hallussa. Se on käytännössä yksi viidestä. Jos huoneessa olisi 22 mediajohtajaa, niin heistä neljä tai viisi olisi tänä päivänä naisia.

Tilanne ei ole sen parempi, jos katsoo maailman merkittävimpiä sosiaalisen median yrityksiä. Puvut ovat vaihtuneet tennareihin ja huppareihin, mutta Piilaakson on todettu olevan ”vaarallisen lähellä valkoisten nörttimiesten monokulttuuria”. Vain Youtubea vetää tällä hetkellä nainen, Susan Wojcicki.

On helppo todeta, että mediamaailman korkeimmalla huipulla tasa-arvo (sen monine muotoineen) ei ole mennyt ainakaan liian pitkälle.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Mist sä tuut? - 20.12.2022
• Outous nimeltä Ovetškin - 11.11.2022
• Metaversumi ja Web3 – lupauksia, joita ei voi lunastaa - 12.10.2022
• Voiko republikaania haastatella? - 16.09.2022