Kevään alku tuntuu jo täälläkin: katumme koristeomenapuut ovat jo puhjenneet kukkaan, eikä untuvatakkeja näe katukuvassa enää ihan joka päivä. Paikalliset valittavat, kuinka sateinen helmikuu on ollut – ja onhan se ollutkin – historian neljänneksi sateisin. Suomalaisesta näkökulmasta valitus tosin tuntuu liioittelulta: isompi ongelma on mielestäni toimimaton viemäröintijärjestelmä. Isompia sateita, joiden jälkeen kadut tulvivat, oli noin viitenä päivänä, sadekuuroja noin kymmenenä. Suurelta luksukselta tuntuu se, että kovimmankin sateen jälkeen pilvien takaa pilkistää aurinko lähes joka päivä.

Sadevedet jäävät seisomaan moneksi päiväksi huonon hulevesijärjestelmän takia.

Ehkä tosin voin kutsua itseäni onnekkaaksi, sillä helmikuu meni pitkälti sumussa, enkä varmaan vain huomannut huonoa säätä. Onnistuin sairastumaan keuhkokuumeeseen ja olin kaksi viikkoa pois pelistä. Varoituksen sana tänne muuttaville: Suomessa olin sairaana erittäin harvoin, mutta täällä joku perheestä on melkein koko ajan kipeänä. Selvästi bakteerit ja virukset ovat täällä erilaisia, ja niitä kulkeutuu sekä yliopistosta että lapsen koulusta. Pieni osa opiskelijoista kulkee yliopistolla edelleen maski kasvoilla.

Muuten kevätlukukausi on ollut syksyyn verrattuna pienimuotoinen pettymys. Keväällä minulla on neljä kurssia, joista yksi on pakollinen. Dokumenttielokuvan käsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus sekä tutkivan journalismin artikkelin kirjoittaminen ovat päätehtäviä, lisäksi valitsin on elokuvakoulun tv-käsikirjoituskurssin. Pakollinen kurssi on The Art and Science of Not Getting Fooled, joka on hyvin teoreettinen ja tylsä muihin kursseihin verrattuna. Tuntuu myös vaikealta motivoida itseään tekemään tehtäviä, jotka olisivat ajankohtaisia vasta toimittajan uraa aloitteleville ihmisille.

Tutkivan journalismin kurssia taas opettaa Mark Schoofs – Pulitzer-palkittu toimittaja ja entinen Buzzfeed Newsin tutkivan toimituksen vetäjä. Kurssi on todella vaativa – erilaisia tehtäviä ja lukemista varsinaisen päätyön (eli tutkivan artikkelin kirjoittamisen) lisäksi on todella paljon. Samalla on mahtavaa nähdä, kuinka tärkeää Markille on oppilaidensa menestyminen. Viime viikolla lähetin hänelle artikkeliini liittyvän kysymyksen sunnuntaina, ja noin kymmenen minuutin kuluttua puhelimeni soi – Markhan se siellä oli ja halusi käydä läpi kysymykseni juurta jaksain. Lisäksi osa opiskelijoista tekee artikkelia yhteistyössä eri toimitusten kanssa, ja parhaassa tapauksessa artikkeli myös julkaistaan kyseisessä mediassa. Toivottavasti minunkin.

Noin puolella luennoista on mukana vieraileva tunnettu toimittaja kertomassa työstään ja taktiikoistaan. Viimeksi oli käymässä Jason Leopold, jota FBI kuulemma kutsuu “FOIA-terroristiksi” sen vuoksi, että hän on vaatinut valtiolta tuhansia asiakirjoja Freedom of Information Actiin nojaten. Vajaat kymmenen vuotta sitten hän esimerkiksi sai tiedot Hillary Clintonin yli 50 000 sähköpostista ja aiheutti skandaalin: Clinton lähetti salaista tietoa henkilökohtaisesta sähköpostistaan. Vuonna 2013 Leopold selvitti saamiensa dokumenttien avulla, että Yhdysvallat harjoitti vankien pakkosyöttämistä Guantanamossa. Muutama vuosi sitten hän sai kontaktiltaan tuhansia FinCEN-tiedostoja, eli Yhdysvaltain valtiovarainministeriön talousrikosten torjuntaverkoston (U.S. Treasury’s Financial Crimes Enforcement Network) asiapapereita, jotka paljastivat yli 2000 epäilyttävää rahoitustapahtumaa yli kahden biljoonan dollarin arvosta. Paperit Leopoldille vuotanut nainen sai myöhemmin kuuden kuukauden vankeustuomion. Oli äärimmäisen kiinnostavaa kuunnella, kuinka kyseiset jutut syntyivät ja millainen vaikutus niillä oli sekä Yhdysvaltoihin että toimittajaan henkilökohtaisesti.

Perinteisten tutkivan journalismin metodien lisäksi on ollut erittäin hyödyllistä oppia OSINTia, eli tiedonhankintaa avoimista lähteistä. Kurssilaiset ovat saaneet pääsyn muun muassa Planet-palveluun, joka ottaa uusia satelliittikuvia koko maapallosta lähes joka päivä. Työstään kävivät kertomassa myös esim. kaksi The New York Timesin Visual Investigations -tiimin toimittajaa. Pieni tiimi tuottaa tämän hetken ehkä kunnianhimoisimpia visuaalisia tutkivan journalismin artikkeleita (The Washington Postin lisäksi), ja jos et ole vielä lukenut niitä, niin suosittelen lämpimästi: https://www.nytimes.com/spotlight/visual-investigations.

The Washington Postin artikkelit löytyvät täältä: https://www.washingtonpost.com/visual-forensics/

Samalla ilmassa on pelkoa siitä, mitä tapahtuu vapaalle journalismille, jos Donald Trump valitaan uudelleen presidentiksi. Amerikkalaiset ovat kovin ylpeitä toimittajien vapaudesta, mutta Mark Schoofsin mukaan laki ei käytännössä suojaa heitä, vaan kyseessä on maan tapa, joka voi muuttua uuden presidentin astuessa valtaan. Tulevaisuudessa toimittajia voitaisiin syyttää esimerkiksi siitä, että he ovat suostutelleet tai kannustaneet jotakuta vuotamaan tietoa. Tässä tulee melkein mieleen Suomen Viestikoekeskus-farssi.

Hollywood-kyltin viereisessä puistossa riittää kuhinaa aamusta iltaan arkipäivänäkin.

Palatakseni vielä arkielämään minun täytyy ylpeillä sillä, että olen uskaltautunut jo monta kertaa ajamaan autolla. Alku tosin tuntuu aina yhtä kamalalta. En ole mikään paras kuski, mutta ajanut kuitenkin monessa maassa, enkä missään en ole nähnyt yhtä käsittämättömiä moottoriteitä. Missään ihmiset eivät myöskään aja yhtä lujaa. Kun navigaattorin ohjeet ovat tyyliä “pysy kolmanneksi oikealla kaistalla, käänny sen jälkeen vasemmalle ja ota neljäs kaista vasemmalta”, niin on erittäin vaikea pysyä kärryillä. Ja kun ihmiset ajavat vähintään 80 mailia (noin 130 km/h) rajoitusten mukaisten 65 mailin sijaan, niin kaistojen vaihtamisesta tulee kylmä hiki joka kerta. En kuitenkaan pysty kuvittelemaan, kuinka täällä pystyisi elämään ilman autoa, sillä vaikkapa haastattelujen tekeminen muuttuisi lähes mahdottomaksi. Esimerkiksi huomenna olen menossa haastattelemaan dokumenttia varten asianajajaa, jonka luokse sunnuntaiaamuna ajaa noin tunti 20 minuuttia. Arkipäivänä aikaa menisi vähintään kaksi kertaa enemmän, julkisilla matka olisi mahdoton. Ja hän siis asuu Los Angelesin alueella, ei missään toisessa kaupungissa.

Meluaitoja täällä ei muuten tunneta, ja taloja rakennetaan aivan moottoriteiden viereen. En käsitä, kuinka siinä melussa ja ilmansaasteessa voi edes kuvitella avaavansa ikkunoita. Mutta suurinta osaa se ei tunnu haittaavan.

Kuusivuotiaani tuli nyt kyselemään, mitä teen ja miksi en tule leikkimään Winstonin kanssa. Niin, meillä on nyt hoitokoira. Seinänaapurilla on paljon töitä, ja pari kertaa viikossa Winston viettää illat meidän luonamme. Kun kerroin lapselle, että kirjoitan HS-säätiön blogia Suomeen, hän pyysi välittämään terveiset: “Meillä on kaikki hyvin. Me oltiin Disneylandissä, ja minä sain Mikki-saippuakuplasauvan. Suomeen on jo vähän ikävä.”

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Puolet takana, puolet edessä - 29.01.2024
• Kävellen Meksikoon ja muita kommelluksia - 05.12.2023
• Syksy toi Los Angelesiin Sanna Marinin, koronan ja opiskelijoille jaettavat opioidien vastalääkkeet - 11.10.2023
• Seitsemän viikkoa vuoristoradassa - 15.08.2023