Kävellen Meksikoon ja muita kommelluksia
Kun seisoin yksin Yhdysvaltojen ja Meksikon välisellä rajalla yliopiston kallis videokamera piilotettuna reppuun, kolmijalka sullottuna viikonloppukassiin, passi ja osa rahoista kaulapussissa paidan alla ja loput rahat sekä pankkikortti ohuessa vyölaukussa housujen alla, niin mietin, että onkohan tässä mitään järkeä. Miksi en voinut tehdä dokumenttielokuvaa riikinkukoista tai perhosten sukupuuttoonkuolemisriskistä, kuten kurssikaverini. Miksi minun piti tunkea itseni Tijuanaan, josta olin edellispäivänä googlaamalla oppinut, että joidenkin tilastojen mukaan se on yksi maailman vaarallisimmista kaupungeista.
Mies ja lapsi ajoivat minut Yhdysvaltain rajalle, josta minun oli tarkoitus kävellä Meksikoon. Itse he menivät hotelliin San Diegoon, joka sijaitsee 25 kilometrin päässä rajalta. Valitsivat vielä sellaisen hotellin, jossa oli lämmitetty uima-allas ja lyhyt matka sekä rannalle että eläintarhaan. Lähettivät iltaisin kuvia ravintolasta, jossa söivät hummeria ja ranskalaisia.
En tässä vaiheessa vielä kerro, mistä koululle tekemäni dokkarini kertoo, mutta kolmen päivän aikana haastattelin ja kuvasin niin paljon, että oli pakko ottaa kahden päivän hermoloma Yhdysvaltoihin paluuni jälkeen. Olen siis dokumenttielokuvakurssilla, jossa on tarkoitus itse käsikirjoittaa, kuvata ja leikata oma dokkari. Alun perin minun piti mennä Meksikoon vasta joulukuussa, mutta erinäisten tapahtumien jälkeen sinne pitikin lähteä jo marraskuun alussa ilman sen suurempia valmisteluita. Vaikka olenkin kuvannut aiemmin itse muun muassa tv-uutisjuttuja, pidemmän dokkarin kuvaaminen itsenäisesti tuntui lievästi sanottuna haasteelliselta. Editoiminen myös. Onneksi sen pitää olla valmis vasta keväällä (ja minun täytyy kuvata talvella myös lisää materiaalia), joten Meksikon matkan jälkeen siirsin materiaalit kovalevylle ja yritän olla miettimättä (ja stressaamatta) koko asiaa.
Tijuana ei vaikuttanut erityisen kiinnostavalta kaupungilta turistimielessä. Kuva kaupungista heti rajan ylittämisen jälkeen.
Koulussa syksyn suurin puheenaihe on tietenkin ollut Israelin ja Hamasin välinen sota. Koulussa on vuorotellen ollut mielenosoituksia sekä Palestiinan että Israelin puolesta ja kiistaa siitä, onko koulun uutissivusto raportoinut tapahtumista liikaa Israelin näkökulmasta. Oikeanlaisten termien käytöstä on keskusteltu paljon, ja viimein kaikki opiskelijat saivat sähköpostitse pitkän viestin siitä, mitä sanoja kannattaa käyttää ja mitä ei.
Huomaan, että alan kärsiä kisaväsymyksestä ja energiataso sekä motivaatio ovat olleet laskusuunnassa. Vielä pitää saada palautettua kaikkien kurssien lopputyöt, mutta onneksi kohta on joululoma. Kolmen viikon päästä pääsemme Suomeen syömään ruisleipää (ja toki näkemään sukulaisia). Otimme viime viikolla pakkasesta viimeisen pakkauksen Ruispaloja ja 5-vuotias lapseni söi välipalaksi viisi leipäpalaa. Hapankorppuja on vielä jäljellä.
Muita huomioita viimeisen kuukauden ajalta:
1. Autoja ilman kuljettajia näkyy kaikkialla, eivätkä ne enää aiheuta minussa niin innostunutta reaktiota. Mutta onhan se outoa, että autoja ajelee yksikseen pitkin katuja.
Itsekseen kulkevaa autoa esiteltiin Santa Monican kyläjuhlissa.
2. Los Angelesissa toden totta tulee sellainen olo, että kaikki on mahdollista, jopa maahanmuuttajalle. Lapseni luokkakaverin vanhempia ovat muun muassa tunnettu näyttelijä, levy-yhtiön omistaja, pelifirman omistaja, monissa suurissa elokuvatuotannoissa mukana ollut kuvaaja, Princen entinen koreografi ja Missy Elliotin taustatanssija. Kaverisynttäreillä mukana oli kummisetä, joka oli vastikään katsomamme HBO:n sarjan yksi päähahmoista.
3. Kiitospäivänä liikennevaloissa autokaistan vieressä istui kerjäläinen pyytämässä ruokarahaa lapsilleen, viereisellä kaistalla seisoi tuliterä helmiäisvalkoinen Maserati. Eriarvoisuus pistää silmään edelleen.
