Syyslukukauden viidennellä viikolla ryhdyin kuuntelemaan osan artikkeleista ja kirjoista 1.5-nopeudella ja korkkasin ensimmäisen energiajuoman.

Lokakuun aikana kävi ilmi, että dokumentaarisen elokuvan kurssi ja OSINT-kurssi on yhdistelmänä aikamoinen. Kumpikin on vaatinut paljon aikaa ja resursseja, puhumattakaan että niiden lisäksi on vielä neljä muuta kurssia.

Syksyn ajan olen paitsi istunut luokkahuoneissa, myös viettänyt rutkasti aikaa Los Angelesin oikeustalolla (tutkivan journalismin kurssia varten), paloasemalla ja erään pelastajan kotona (dokumenttia varten), entisten naisvankien kanssa (narratiivisen journalismin kurssia varten) ja ihan vain internetin syövereissä (OSINT-kurssia varten). Olen koputellut naapuruston oviin, jahdannut ravintolan terveystarkastusraporttia (neljännellä visiitillä omistaja viimein taipui) ja kuullut useammin kuin kerran epäuskoisen lauseen: ”Saanko kysyä mille kurssille tämä tällainen tehtävä oikein on?” Opintoni ovat paitsi lukemista, kirjoittamista, kuvaamista ja editoimista, mutta myös tiedonhankintaa, todisteiden koostamista ja tutkimusraporttien tekemistä sekä koodaamista.

Käytännönläheisyytensä ansiosta opinnot ovat olleet erinomainen keino sukeltaa amerikkalaiseen yhteiskuntaan. Ymmärrykseni etenkin maan vankiloista ja oikeusjärjestelmästä on laajentunut.

Dokumenttimme päähenkilö on pelastaja Anna, joka tasapainoilee miesvaltaisen työpaikan vaatimusten ja äitiyden ristiaallokossa. Vaikka kameratyöskentely ja editointi on minulle tuttua, kuvaamisen ajattelu kokonaisten kohtausten kautta on ollut silmiä avaavaa.

“We’re not teaching technology, we’re teaching principles and investigative mindset” on tutkivan journalismin kurssin motto, ja siksipä kurssitehtävät ovat vaatineet useamman retken Los Angelesin oikeustalolle tiedonhankintaan.

Alkuperäinen suunnitelmani oli, että vuoden ajan keskittyisin dokumentaariseen elokuvaan ja sen ohella ottaisin myös tutkivan journalismin kursseja. Jo ensimmäisistä tunneista lähtien hurahdin OSINT-kurssiin siinä määrin, että käänsin kelkkani aika pian ja päädyinkin tutkivan journalismin linjalle. OSINT-kurssin lisäksi minulla on myös perinteisempi tutkivan journalismin kurssi. Nämä kaksi täydentävät mukavasti toisiaan: toinen keskittyy julkisiin asiakirjoihin, tietopyyntöihin, jalkatyöhön ja tutkivan otteen kultivointiin, toinen taas koneen ääressä tarvittaviin teknisiin taitoihin.

OSINT-kurssin aluksi otettiin kaikki luulot pois:” There is no excuse for poor writing in this selective course, which is offered within one of the top journalism schools, and one of the top universities, in the world.” OSINT (Open-Source Intelligence) on avointen lähteiden tiedustelua, ja kryptisestä lyhenteestään huolimatta ihan vain edistynyttä tiedonhankintaa verkossa. Kuinka käyttää hakukoneita ja sosiaalista mediaa älykkäämmin, selvittää missä ja milloin materiaali on kuvattu, miten hyödyntää satelliittikuvia, etsiä verkkosivujen domaineista tietoa ja niin edelleen. Jokaviikkoisissa haasteissa olemme selvittäneet ihmisten osoitteita tuhruisista Instagram-kuvista, paikantaneet ja verifioineet videoita, etsineet henkilöitä anonyymien sometilien tai sivustojen takana ja ratkoneet eri verkkosivujen välisiä kytköksiä. Tehtävissä on myös kuljetettu fiktiivistä jatkokertomusta ”Kansainvälisen rikostuomioistuimen etsintäkuuluttamasta sotarikollisesta”, jonka vauhdikkaiden käänteiden perässä olemme yrittäneet pysyä. On ollut palkitsevaa huomata, miten viikko viikolta tehtävät aukeavat hieman nopeammin taitojen kehittyessä ja työkalujen käydessä tutummiksi.

Kurssin haasteet ovat luonteeltaan sellaisia, että alkuun päästyään putoaa varsinaiseen internet-kaninkoloon, jossa pian huomaa viettäneensä monta päivää kaivamassa vielä vähän lisää johtolankoja ja todisteita. Puhelimeni kuvarullaan taltioin nykyään lentokoneita ja hyviä varjoja, ihan vain jos toisinaan tekee mieli harjoitella. Kun algoritmini tarjoilivat minulle Azimuth-nimistä kappaletta soittolistoilleni, mietin pitääkö alkaa huolestua. (Auringon atsimuutteja olemme selvittäneet kronolokaatioharjoituksissa, joissa määrittelimme kuvien ottamisaikoja.)

Puhelimestani löytyy kelpo kokoelma lentokonekuvia OSINT-harjoituksiksi.

Olen opiskellut myös dokumentaarista elokuvaa, mutta hieman aiemmista suunnitelmista poiketen. Osittain opintojeni painopisteen muutos johtui myös siitä, että halusin ottaa dokumenttikurssin USC:n elokuvakoulusta (School of Cinematic Arts, eli SCA) journalismikoulu Annenbergin sijaan – ja satuin pääsemään mukaan. Tv-taustani vuoksi ajattelin luovemman lähestymistavan palvelevan minua paremmin. Siinä olin oikeassa: elokuvan pääaineopiskelijoiden projektien etenemistä on ollut opettavaa seurata. Tuokin aihe taipuu dokumentiksi! Noinkin voi kohtauksen rakentaa ja leikata! Muiden työskentelyä todistamalla käsitykseni siitä, mikä oikeastaan edes on dokumentti, on muuttunut.

Ero Annenbergiin on se, että SCA:ssa lyhytdokumentti tuotetaan yhdessä lukukaudessa kokonaisen vuoden sijaan, ja se toteutetaan parityönä – tai omalla kohdallani, kolmen hengen tiimissä. Tämä elokuva ei voi siis olla maisterintutkinnon lopputyö, toisin kuin Annenbergissä tehdyt dokumentit usein ovat. SCA:ssa minua veti puoleensa myös se, että kurssin vetää kaksi eri dokumentaristia, joilla kummallakin on pitkä kokemus Netflixin, HBO:n ja muiden suoratoistopalveluiden kanssa työskentelystä.

School of Cinematic Artsin rakennukset on nimetty esimerkiksi ohjaaja-alumnien George Lucasin ja Steven Spielbergin mukaan.

Syyskuu vierähti pitchatessa ja kuvauksia valmistellessa, pitkälti siis byrokratian ja lomakkeiden viidakossa navigoidessa. Koska kuvasimme paloasemalla, edessä oli Los Angelesin pelastuslaitoksen lupamankelin läpikäynti. Suoraan sanoen, jos olisin tiennyt kuinka monimutkaista, hankalaa ja kallista kuvauslupien saaminen on, kun kaksi isoa instituutiota, USC ja Los Angelesin pelastuslaitos kohtaavat omine vaatimuksineen, olisin harkinnut aihettamme uudelleen. Lomakkeita on kertynyt kymmenittäin. Lisäksi piti hankkia hintavat kuvausluvat Film LA:n toimistosta, mikä tuntui aavistuksen ylimitoitetulta, kun kyseessä on opiskelijatyö.

Lokakuun ajan kuvasimme, ja marraskuussa on ollut jälkituotannon vuoro – tällä hetkellä esimerkiksi koordinoimme säveltäjäopiskelijoiden kanssa työhömme tulevaa musiikkia. On ollut hyödyllistä oppia uusia käytäntöjä projektinhallintaan ja jälkituotantoon liittyen projektissa, jossa materiaalia on kymmenien tuntien edestä. Joka viikko katsomme eri ryhmien senhetkiset versiot, keskustelemme mikä toimii ja mikä ei, ja leikkaamme uuden version. Arvostan myös, kuinka opettajat Patrick Shen ja Heidi Burkey ovat jakaneet elokuvallisen kerronnan filosofiaansa: kuinka välittää tunnetta, ja kuinka päähenkilöiden sisäistä maailmaa voi näyttää kertomisen sijaan. Muistiinpanoihini on kertynyt myös dokumenttitärppejä vuosikausiksi eteenpäin.

SCA:ssa esitetään uutuuselokuvia viikoittain. Olen käynyt katsomassa esimerkiksi 2000 metriä Andriivkaan-dokumentin, jonka ohjaaja Mstyslav Tšernov oli Q&A:ssa näytöksen jälkeen. Hänen ensimmäinen elokuvansa 20 päivää Mariupolissa palkittiin Oscarilla.

USC:n elokuvakoulu iloitsi syksyllä ykkössijaansa Hollywood Reporterin rankingissa. Ratkaisevia tekijöitä olivat esimerkiksi tuore 25 miljoonan dollarin lahjoitus ja sillä tehtävät tulevaisuuden panostukset, mutta myös koulun alumniverkosto.

USC:n ryhmäkoot ovat pieniä, keskimäärin kaikilla kursseilla on 8–15 opiskelijaa. Esimerkiksi tutkivan journalismin kurssilla laskin, että luokassa istui viimeksi kuusi opiskelijaa, ja opettajia puolestaan on kaksi, Matt Lait ja Scott Glover, kumpikin CNN:n tutkivasta tiimistä. Suurin, noin 20 opiskelijan ryhmä on journalistien koodauskurssilla, joka on toisen maisterilinjan opiskelijoille pakollinen. Yllättävää kyllä, kyseisestä kurssista on muodostunut minulle eräänlainen jokaviikkoinen meditaatio. CSS:n ja JQueryn hidas valkeneminen kutittelee pääni sisällä jossain määrin samoja hermoratoja kuin venäjän alkeet tai sanaristikot.

Opiskelu amerikkalaisyliopistossa poikkeaa suomalaisista korkeakouluista melkoisesti. Ainakin journalismi- ja elokuvakouluissa opiskelu on käytännönläheistä, enkä ole lukenut ainuttakaan akateemista artikkelia kursseille – mutta olen lukenut, katsonut ja kuunnellut laatujournalismia senkin edestä. Ei ole massaluentoja tai loppuesseitä, vaan pienryhmiä ja jokaviikkoisia tehtäviä, joista osa suuritöisiäkin, sellaisia, joita ei raapaista kasaan edeltävänä iltana. Joillain kursseilla tehdään lisäksi laajempi lopputyö, mutta niitäkin on tuotettu, kirjoitettu tai kuvattu pitkin syksyä, ja opettajat toimivat editoreina ja mentoreina matkan varrella. Opettajat odottavat, että opiskelijat hyödyntävät heidän toimistotuntejaan ja tulevat juttelemaan tehtävistä. Tästä opiskelumetodista pidän erityisen paljon: koen oppivani enemmän, kun työ jakaantuu tasaisesti, ja palautetta saa jo etukenossa. Aluksi kulttuuri tuntui koulumaiselta, mutta sittemmin olen alkanut pitämään sen valmentavasta otteesta.

Pakollisten kurssien määrä Specialized journalism -tutkinnossamme on maltillinen, joten samasta ohjelmasta valmistuvat voivat osata hyvinkin erilaisia asioita eri kurssivalintojen vuoksi. Koska USC:ssa opiskelijat maksavat per opintopiste, moni puntaroi aika raadollisellakin hinta-laatu-periaatteella, kuinka paljon valituista kursseista on todella hyötyä tulevaisuuden työelämässä: kannattaako ottaa peräti neljän opintopisteen kurssia aiheesta x, koska sen hinta on y, onko opettajalla laajat verkostot (ja hyvät arvostelut verkossa), onko luennoilla myös vieraspuhujia, millaisia juttunäytteitä kurssilta saa portfolioonsa ja niin edelleen.

Ex-varapresidentti Kamala Harrisin muistelmat historian lyhyimmästä presidentinvaalikampanjasta julkaistiin, ja kirjakiertue saapui myös Los Angelesiin.

Syksyn mittaan useampikin tunti on lipsahtanut kollektiiviseksi terapiatuokioksi, joko journalismin tai Yhdysvaltojen demokratian tilaa pureksivaksi. ”Mikä uutinen on saanut teidät tuohtumaan tällä viikolla?” narratiivisen journalismin professori on kysynyt useampaan otteeseen. Yhdessä on murehdittu sananvapauden takapakkia, kun ABC hyllytti Jimmy Kimmelin väliaikaisesti ohjelmastaan oikeistoaktivisti Charlie Kirkin ampumista koskevien kommenttien vuoksi. Keskustelua kirvoitti sekin, että journalismikoulun dekaani, ABC:n omistajan Disneyn toimitusjohtajan vaimo, ei kommentoinut tapausta. Samaan aikaan D.C:ssä Pentagon on tyhjentynyt toimittajista, jotka eivät suostuneet uusiin tiukkoihin toimintaohjeisiin – kuten juttujen hyväksyttämiseen ministeriöllä ennen julkaisua. Viimeisimpänä Teen Vogue -lehti sulautettiin osaksi Vogueta, eli sellaisenaan lakkautettiin. Nuortenlehti on viime vuosina ottanut voimakkaasti kantaa esimerkiksi maahanmuuttoon ja ilmastonmuutokseen, ja ajatushautomo Roosevelt-instituutti myönsi lehdelle sananvapauspalkinnon tänä vuonna.

Historian dokumentoinnin tärkeys tässä ajassa on noussut esiin useissa paneelikeskusteluissa ja puheissa, joita olen syksyn mittaan kuunnellut. Professorimme kutsui joukon opiskelijoita tutkivan journalismin julkaisun Capital & Mainin hyväntekeväisyysgaalaan, jossa toimittaja Nikole Hannah-Jones kehotti paikallaolijoita miettimään, millä puolella historiankirjoitusta he haluavat olla.

”Nämä ajat voivat tuntua toivottomilta (hopeless), mutta me emme ole avuttomia (helpless). Aion määrätietoisesti kantaa todistajan roolia, välittämättä siitä mitä se minulle maksaa. Ja uskokaa pois, se on jo maksanut minulle paljon. Joten päättäkäämme, että olemme kaikki arvokkaita esivanhempia joku päivä”, orjuuden historiaa ja sen perintöä uusiksi kirjoittaneen 1619-projektin luonut Hannah-Jones ehdotti.

Suosittelen lokakuista The Daily-podcastin jaksoa, jossa Hannah-Jones perkaa Trumpin toisen kauden tähänastisia vaikutuksia kansalaisoikeuksiin ja demokratiaan.

Gaalan pääpuhuja Nikole Hannah-Smith palkittiin vuonna 2020 Pulitzerilla hänen 1619-projektistaan.

Myös ex-varapresidentti, demokraattien presidenttiehdokas Kamala Harris nosti esiin sananvapauden tilanteen, ja sanoi Washingtonissa tapaamiensa toimittajien kuvailleen tuntemuksiaan pelokkaiksi. Kukaan ei halua joutua tikunnokkaan ja sen vuoksi irtisanotuksi. Harris puhui Los Angelesissa kirjakiertueensa tilaisuudessa, josta raportoin yliopiston Annenberg Mediaan. Trumpia hän kuvaili epäpäteväksi, mielenvikaiseksi ja lapselliseksi.

”Hänellä on pieni ego ja hän on Yhdysvaltain presidentti, mikä on huono yhdistelmä. Meidän ei pidä normalisoida kaikkea mitä tapahtuu nyt ja tottua siihen”, Harris sanoi.

Harris myös kuvaili yllättyneensä, kuinka suurten mediayhtiöiden johtajat ovat taipuneet Valkoisen talon tahtoon vailla vastarintaa.

Sentään USC ei taipunut Trumpin hallinnon painostukseen. Yliopisto ei suostunut allekirjoittamaan sopimusta, joka olisi velvoittanut sitä muun muassa rajoittamaan kansainvälisten opiskelijoiden määrää ja ”edistämään konservatiivista aatetta” rahoitusta vastaan. Toinen vastalause Trumpille – ja vaalipiirejään uusiksi piirrelleelle Teksasille – nähtiin marraskuun alussa, kun kalifornialaiset äänestivät uuden vaalipiirijaon puolesta. Tavoitteena on saada viisi lisäpaikkaa edustajainhuoneeseen ensi vuoden välivaaleissa.

ICE jatkaa yhä ratsioitaan, joista kirjoitin jo aiemmassa postauksessani. Niiden inhimillinen hinta on käymässä monille kalifornialaisperheille korkeaksi. Kirjaimellisesti, eikä pelkästään kiinni otetuille ja karkotetuille: kesäkuun jälkeen 43 prosenttia latinotaustaisista yrittäjistä on menettänyt yli puolet tuloistaan ratsioiden aiheuttaman pelon vuoksi. Losangelesilaisten mieliala koheni sentään hetkeksi, kun kaupungin oma baseball-tiimi Dodgers voitti World Series -mestaruuden toista vuotta peräkkäin. Kieltämättä tuntui hyvältä nähdä vaihteeksi ihmisten kokoontuvan Downtowniin myös iloitsemaan juhlaparaatiin, eikä pelkästään No Kings -mielenosoituksiin.

Joukkoliikenteessä osoitetaan tukea oman kaupungin joukkueille.

Yksi syksyn riemastuttavimmista asioista oli ehdottomasti Halloween. Naapureiden kanssa vietimme erään illan kurpitsoja kaivertaen. Kalifornian ilmastossa ne tosin pilaantuivat parissa päivässä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Maahanmuutto kuumensi Los Angelesin kesän - 25.08.2025