Liikenneruuhkia, fitness-kulttuuria, kodittomia, punaisia mattoja ja kattoterasseja.

Jokaisella on omat mielikuvansa Los Angelesista, mutta harvalla ne liittyvät luontoon, korkeintaan rantaan. Se ei tee oikeutta kaupungille, joka on pullollaan loistavia luontopolkuja. Oma lähipuistoni on kulman takana, ja sen rinteessä lukiessa voi katsoa vaikka joka ilta, kuinka aurinko laskee meren taa. Kymmenen minuutin ajomatkan päässä voi kävellä vuorilla, joiden huipuilta näkyvät sekä meri että Downtownin siluetti. Griffith Parkin poluilla ei tarvitse kulkea kauaa, kun puhelinsignaali katoaa. Runyon Canyonissa voi taas sporttailun lomassa yrittää bongata julkkiksia.

Hiking on Los Angelesissa käytännössä yhtä suosittu harrastus kuin pilates, surffaus ja Farmer’s marketilla kiertely. Olen myös tullut yllättäen tietoiseksi luonnossa liikkumisen verbien rajallisuudesta. Englanniksi vaelletaan, oli kyse lyhyestä kävelystä tai usean päivän retkestä. Suomen kielessä taas ei ole yhtä ytimekästä verbiä lyhytaikaiseen luonnossa liikkumiseen. Voimme käyskennellä, samoilla tai kävellä, mutta sanat tuntuvat vaativan myös paikan tarkennuksen.

Auringonlaskuja. Vasemmalla rantaviivaa Malibussa, oikealla Los Angelesin Downtown Griffith Parkin poluilta katsottuna.

Joululomalla halusin laajentaa reviiriä ja päästä luontoon Los Angelesia kauemmaksi, kuitenkin yhä Kaliforniaan tutustuen. Sain liikkua kävellen, hitaasti käyskennellen ja juosten Joshua Treen ja Pinnaclesin kansallispuistoissa, Montaña de Oro -osavaltiopuistossa, Golden Gate Parkissa ja muissa San Franciscon luontokohteissa, esimerkiksi Muir Woods -metsässä. Ajoin myös Pacific Highwayta pitkin ja pysähdyin lukuisissa rannikkomaisemissa.

Matka vahvisti jälleen, että Kalifornian ja koko Yhdysvaltojen yksi vetonaula on luonto. Edellisvuosina olen vaeltanut esimerkiksi Yosemitessa, Grand Canyonilla, Bryce Canyonilla ja White Sandsissa. Maisemat päihittävät kaupunkisiluetit kerta toisensa jälkeen.

San Franciscon luontokohteet tulivat tutuksi viettäessäni viikon siellä koiravahtina.

Ajokortti on halvempi kuin kausikortti kansallispuistoon

Yhdysvaltalaisissa kansallispuistoissa käydessäni en voi olla miettimättä, kenelle luonto kuuluu ja paljonko metsässä kävelylle lopulta tulee hintaa. Mitä nämä hintalaput kertovat yhteiskunnan arvoista ja siitä, kenelle luonto halutaan mahdollistaa?

Vertailun vuoksi: Kaliforniassa ajokortti teoria- ja ajokokeineen maksaa 46 dollaria. Vuoden kausikortti kansallispuistoihin maksaa 80 dollaria. Vuosia sitten jaksoin vielä pöyristyä ajatuksesta, että luontokokemuksesta tulee maksaa. Huomasin jonkinasteisen losangelesilaistumisen hetkenä, jolloin tunsin Joshua Treessä spontaania kiitollisuutta ilmaisesta pysäköinnistä. Olin maksanut kausikortista 80 dollaria vain hetkeä aiemmin.

Kalifornian aavikkoa Joshua Treen kansallispuistossa.

Pinnaclesin kansallispuiston käynnin yhteydessä suunnittelin alun perin leiriytymistä sen leirintäalueella. Vierailu osui viikonlopulle, jolloin minimipituus leirintäalueen varaukselle on kaksi yötä. Suomalainen jokamiehenoikeus on toki harvinainen luksusoikeus, mutta 144 dollaria pienestä maakaistaleesta teltalleni tuntui järjenvastaiselta, joten menin motelliin – ja maksoin vähemmän.

Kansallispuistojen pääsymaksut ovat politisoituneet Trumpin toisella kaudella. Viime vuoden lopulla hallinto päivitti kansallispuistokäytäntöjä Amerikka ensin -linjan mukaisiksi ja kruunasi kokonaisuuden lisäämällä Trumpin kuvan vuoden 2026 kausikorttiin. Turistien sisäänpääsymaksuja nostettiin niin, että kansallispuistopassi on maksanut tammikuusta alkaen 80 dollarin sijaan 250 dollaria. Koska itse ostin omani vanhan hinnaston voimassaoloaikana, en tullut testanneeksi, olisiko kalifornialainen ajokortti riittänyt edullisemman kausikortin ostoon, vai olisiko minulta kysytty myös passia.

Uudet hinnastot olivat esillä Joshua Treessä jo joulun edellä, ennen niiden voimaantuloa.

Pinnaclesin kansallispuistossa kohtasin lähinnä amerikkalaisia vierailijoita. Uudet maksut eivät välttämättä ole syy, vaan suhteellisen tuoreen kansallispuiston tuntemattomuus ja enemmän turisteja vetävän Yosemiten läheisyys. Pinnacles julistettiin kansallispuistoksi vuonna 2013.

Tilanne asettaa kansallispuistojen työntekijät epämukavaan asemaan. Kansalaisuuden kysyminen ja henkilöllisyyspapereiden tivaaminen herättää epäluuloa tällä hetkellä missä tahansa maan kolkassa. Kastijärjestelmän rantautuminen kansallispuistoihin tarkoittaa, ettei luontokaan ole enää tasa-arvoinen pakopaikka hullulta maailmalta.

Kansallispuistot eivät ole olleet erityisen monimuotoisia kohteita aiemminkaan. Eräässä vuonna 2018 valmistuneessa kyselyssä peräti 95 prosenttia kansallispuistokävijöistä oli valkoisia. Sittemmin Kalifornia on yrittänyt kannustaa myös muita väestöryhmiä kokeilemaan retkeilyä ja leireilyä, mutta esteinä ovat usein kalliit varusteet, pitkät etäisyydet ja matkustamiseen kuluva aika. Nyt tehty työ uhkaa valua hukkaan.

Suosituimmissa kohteissa myös kertalippujen hintoja on nostettu. Esimerkiksi Yosemitessa sisäänpääsy maksaa asukkaille 20–35 dollaria, ulkomaalaisille 120–135 dollaria. Jonkun mielestä voi olla reiluakin, että ulkomaalaiset osallistuvat kansallisaarteiden ylläpitomaksuihin suuremmalla summalla, mutta kansallispuistojen kupeessa toimivat matkailuyrittäjät ovat olleet ratkaisusta tyrmistyneitä.

Kansallispuistoihin ei myöskään enää pääse ilmaiseksi kansalaisoikeuksien merkkipäivinä, Martin Luther Kingin päivänä ja Juneteenthinä. Sen sijaan Donald Trumpin syntymäpäivänä 14. kesäkuuta kansallispuistoihin pääsee nyt ilmaiseksi. Kaliforniassa kuvernööri Gavin Newsrom reagoi nopeasti ilmoittamalla, että osavaltiopuistot ovat ilmaisia Martin Luther Kingin päivänä.

Kalifornian Montaña de Oro -osavaltiopuisto.

Saukkoja Morro Bayssa ja merinorsuja San Simeonissa.

Maisema, jonka läpi ajetaan

Amerikkalainen kansallispuistokonsepti poikkeaa aika lailla Nuuksiosta tai UKK:sta. Yhdysvalloissa kansallispuisto on jylhä monumentti ja aika usein siitä voi nauttia vaikka läpi ajaen, eri nähtävyyksille pysähdellen. Joskus tieto varsinaisista vaellusreiteistä on koottu häkellyttävänkin epäselvästi. Puistot ovat valtavia, ja etäisyydet usein kymmeniä kilometrejä. Kun infopisteelle pysähtyy kysymään vinkkejä päiväretkelle, työntekijä todennäköisesti ensimmäisenä kysyy: ”Paljonko sinulla on aikaa?” Myös esitteisiin vinkit on joskus koottu sen mukaan, kuinka monta tuntia vierailija aikoo puistossa käyttää.

Koska leiriytymispaikkoja on rajoitettu, suosituilla päiväreiteillä näkee harvoin yön yli vaeltavia retkeilijöitä. Se on toisaalta harmi, sillä kohtaamiset voisivat lisätä kiinnostusta luonnossa yöpymiseen niille, joille ajatus on vieras. Toisaalta reittien helppo saavutettavuus autolla ja puistojen markkinointi luonnonnähtävyyksinä houkuttelevat luontoon myös ihmisiä, jotka eivät muuten liiku luonnossa. Olkoonkin, että motiivina näyttää usein olevan ennemmin kivat kuvat someen kuin itse luonnosta nauttiminen ja siitä oppiminen.

Etenkin Kaliforniassa ajanvietto ulkosalla on elämäntapa, oli se sitten puistopiknikejä, rantakävelyjä tai hakeutumista vuorten hiljaisuuteen. Poliittisesta tuulisuudesta huolimatta se ei muutu. Los Angeles Times muistuttikin hiljattain lukijoitaan varaamaan paikkansa, jos mielii ensi kesänä telttailemaan osavaltiopuistojen leirintäalueille. Varaukset avautuvat puoli vuotta etukäteen, ja suosituimmat alueet myydään nopeasti loppuun. Luonto vetää puoleensa, ainakin heitä joilla on aikaa, rahaa ja tietoa.

Kaltaiselleni majakkaharrastajalle Kalifornian rannikko on aarreaitta. Pigeon Point -majakka Pescaderossa, San Franciscon ja Santa Cruzin välisellä matkalla.

Kuuluisa Pacific Highway 1 avattiin tammikuussa jälleen kokonaan.

Kalifornia on erinomainen paikka paitsi vaeltamiseen ja luonnosta nauttimiseen, myös roadtrip-matkailuun. Minulle mieluisinta on yhdistää nämä kaikki.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Syksy salapoliisina: sotarikollisten ja asiakirjojen jäljillä - 16.12.2025
• Maahanmuutto kuumensi Los Angelesin kesän - 25.08.2025