Saksa on muodollinen, jäykkä, byrokraattinen ja vanhanaikainen. Näitä sitkeitä mielikuvia eivät ensimmäiset kuukaudet Berliinissä ole onnistuneet kumoamaan. Toisaalta ne eivät ole koko totuus, ja omalla erikoisella tavallaan hommat kiistatta toimivat.

Tässä muutama arkinen kokemus siitä, miten asiat hoituvat ja eivät hoidu:

Kun muuttaa Berliiniin – kuten perheemme alkusyksystä teki – pitää rekisteröityä kaupungin asukkaaksi. Tämä tapahtuu tekemällä asiasta vastaavaan virastoon (Bürgeramt) ilmoitus asunnostaan ja siihen muuttamisesta (Anmeldung einer Wohnung). Se pitää tehdä kasvotusten virkailijan kanssa, joten sitä varten kannattaa varata aika jostain kaupungin kymmenistä ilmoittautumisia vastaanottavista toimipisteistä ja ilmestyä täsmällisesti paikalle tarvittavat dokumentit mukanaan ja oikeat lomakkeet valmiiksi oikein täytettyinä. Koska Berliiniin ja Berliinissä muutetaan valtavasti, ajan saa yleensä aikaisintaan muutaman viikon päähän. Tämän ruljanssin tekevät myös saksalaiset, ja se pitää tehdä jokaisen muuton yhteydessä.

Netistä löytyy onneksi jos jonkinlaisia ohjeita, jos sormi menee suuhun saksalaisen byrokratian, tässä tapauksessa ”Anmeldungin” kanssa.

Olemme itse tehneet ”Anmeldungin” jo kahdesti, koska olemme kertaalleen vaihtaneet asuntoa Berliinissä. Mitä järkeä tässä on aikana, jolloin asian voisi aivan hyvin tehdä netissä, kuten se Suomessa maistraatille nykyään lähes aina tehdään? Ainakin Anmeldung-sirkuksella on työllistävä vaikutus, kun valtava virkailija-armeija istuu päivät pääksytysten näitä ilmoittautumisia vastaanottamassa ja syynäämässä.

Perheessämme on kaksi- ja kuusivuotiaat lapset, mikä tarkoittaa tietysti automaattisesti sitä, että olemme päässeet tutustumaan paikalliseen terveydenhuoltoon. Siitä minulla ei ole pahaa sanottavaa: korvatulehdusten ja muiden pikkuvaivojen vuoksi täällä mennään terveyskeskusten sijaan pienille yksityisille lääkäriasemille, niin sanotuille korttelilääkäreille, joita on todella tiheästi. Niissä hoito on meille eurooppalaista sairausvakuutuskorttia näyttämällä ilmaista, ja jopa reseptilääkkeet ovat maksuttomia. Jos asuisimme pysyvämmin Saksassa tai meillä olisi saksalainen työnantaja, maksaisimme hoidosta pakollisen sairausvakuutuksen muodossa. Saksalaiset eivät nimittäin maksa terveydenhoitoaan veroina vaan maksuina Krankenkassen jäsenyydestä. Jonot lääkäriasemilla ovat kokemustemme perusteella kohtuulliset, lääkärinsä voi valita itse ja hoito vaikuttaa pätevältä.

Kerran kävi kuitenkin niin, että lääkäriaseman vastaanottovirkailija unohti ottaa kopion eurooppalaisesta sairausvakuutuskortistamme. Läääkäriasemalta otettiin myöhemmin yhteyttä ja pyydettiin lähettämään kuva kortista faksilla. Sähköpostitse sitä ei voinut lähettää, koska ”meillä ei ole internetiä”. Kävin paikan päällä näyttämässä kortin, koska en tiennyt, mistä toimivan faksilaitteen näinä maailmanaikoina löytäisi.

Sähköposti on muutenkin Saksassa hankala asia. Vaikka viranomaisella tai yrityksellä olisi ”internet” ja peräti sähköposti, se ei tarkoita, että posteja luettaisiin saati että niihin vastattaisiin.

Asiointi on toisinaan jäykkää myös tilanteissa, joissa sitä vähiten odottaa. Halusimme avata maksullisen Sky-tv-kanavapaketin, minkä sentään lähtökohtaisesti voi tehdä internetissä. Tässä tapauksessa ongelmaksi muodostuu se, että meillä ei ole saksalaista identiteettiä eikä siten saksalaista henkilöllisyystodistusta, minkä vuoksi järjestelmä ei tunnista minua enkä voi todistaa luotettavasti ikääni – kanavien tilaamiseksi pitää olla täysi-ikäinen. Näin siitä huolimatta, että annan tilauksen yhteydessä luottokorttini tiedot.

Jopa kanavapaketin tilaaminen oli monimutkaista. ”Ikääsi ei voida valitettavasti todentaa automaattisesti.”

Saan viestin, jossa minua pyydetään soittamaan asiakaspalveluun ja selvittämään tilanne, sen jälkeen minulle lähetetään papereita postikonttoriin, jonne ne pitää mennä paikan päälle täyttämään. Samalla esitän passini, postivirkailija ottaa siitä kopion, ja lopulta asiakirjat ja lomakkeet lähetetään kanavapaketin tarjoajalle. Siellä ne viimein käsitellään, ikäni todetaan riittäväksi, ja nyt kanavapaketti on katseltavissa.

Tämä prosessi vei aikaa vähän yli kuukauden, kun sen kaiken järjen mukaan olisi pitänyt kestää pari minuuttia. Annoin tästä palautetta puhelimessa, jossa minulle kerrottiin, että kyseessä on kaikkia ulkomaalaisia asiakkaita koskeva täysin normaali käytäntö.

Oma lukunsa on käteinen, jota Suomessa olen käyttänyt enää hyvin harvoin. Täällä sitä pitää olla aina mukana, sillä koskaan ei voi olla varma, että pankki- tai luottokortti kelpaa. Ilmiölle on tarjottu monta selitystä. Saksalaiset haluavat esimerkiksi olla muita kansallisuuksia paremmin perillä rahankäytöstään ja kantavat siksi mielellään käteistä ihan mielellään. Toisen selityksen mukaan asiakkaat kyllä haluaisivat maksaa kortilla, mutta heitä ei tarvitse kuunnella, koska Saksassa ja saksalaisessa ajattelussa asiakas ei ole samalla tavalla kuningas kuin useimmissa länsimaissa.

Hyvääkin saksalaisessa asiakaspalvelussa on: sitä on nimittäin lähes aina saatavilla. Täällä asiat kuuluu hoitaa kasvotusten tai vähintään puhelimitse, joten lähes aina löytyy ihminen, jonka puoleen voi kääntyä. Suomessahan lähtökohdaksi on usein otettu se, että palautetta ja kysymyksiä otetaan vastaan vain sähköpostilla tai verkkolomakkeella. Asiakaspalvelun puhelinnumero on piilotettu tekstimassan hännille, ja sen yhteydessäkin annetaan ymmärtää, että asia olisi hyvä hoitaa nykyaikaisemmilla välineillä.

Jäykkyydestään huolimatta Saksa on myös aika luotettava. Kun muodollisuudet on hoidettu, asiat kyllä järjestyvät. Tämä koskee niin lasten päivähoitoa ja lääkärikäyntejä kuin asukkaaksi rekisteröitymistäkin.

Välillä käy toki mielessä, millaista byroslavia-ilkkumista ja millaisia norminpurkuvaatimuksia saksalaiset käytännöt Suomessa herättäisivät. Mutta koska Saksan talouden kilpailukyky ja yritysten kannattavuus ovat huippuluokkaa, eivätkä saksalaiset itse tunnu jäykkyyksiin väsyvän, on todettava, että kyllähän asiat näinkin hoituvat.

Taustalla ensimmäinen Berliinin-talomme, josta olemme jo muuttaneet. Oli voittajan olo, kun asunnon ”Anmeldung” oli suoritettu ja perheemme oli onnistunut virallistamaan berliiniläisyytensä.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Herthaa ja MM-kisoja - jalkapalloa kesät talvet - 17.07.2018
• Kielipuolisia kokemuksia Saksassa - 23.05.2018
• Perheellisenä Berliinissä - 05.04.2018
• Nukkumatti ja kylmä sota – Kuinka partaveikko päätyi Suomen televisioon ja Lapin luontoon - 07.03.2018
• Berliini jalkapallokaupunkina, osa 1: Idän rautainen unioni - 21.11.2017
• Nukkumatti ja minä - 10.10.2017