Se kuulostaa kliseeltä ja kauniilta sanoilta. Oxfordissa on mahtava akateeminen tarjonta, yliopiston laitosten listoilta voi valita opiskeltavaksi melkein mitä vain. Kaupunki on kaunis ja täynnänsä upeita vanhoja rakennuksia. Puistot ja nurmet viheriöivät keskitalvellakin ja Thames lipuu kaupungin ympäri etelästä ja pohjoisesta. Mutta parasta stipendiaattivuonna Oxfordissa ovat sittenkin muut stipendiaatit ympäri maailmaa.

Suomalaiset ovat siitä ylellisessä asemassa, että meitä on täällä Oxfordissa kolme ja olemme kaikki täällä koko vuoden. Tästä ylellisyydestä olemmekin saaneet kuulla lempeää piikittelyä koko syksyn – mutta ei hätää, vitsiksi se on tarkoitettu! Presidentti Sauli Niinistöllä ei olisi huolta meidän suhteemme: vaikka Suomen kehumista PISA-tuloksissa, korruptoitumattomuudessa tai elämälaatumittauksissa on vaikea hillitä, on parasta vain sujahtaa osaksi satiirista brittityyliä.

Muilta suomalaisilta saa apua ja tukea, ja joskus on vain pakko saada puhua suomea hetken. Muutenhan meiltä on periaatteessa suomen puhuminen kielletty kaikissa stipendiaattivuoden tilaisuuksissa. Oman kielen merkitys korostuu täällä vieraiden keskellä. Myös se, ettei kaikkea tarvitse selittää vaan toinen suomalainen ymmärtää heti, auttaa selviämään hankaluuksista ja paineista, joita kaiken tämän ihanuudenkin keskellä syntyy. Mitään takeita siitä, että kemiat muiden suomalaisten kanssa toimivat ei tietenkään ole, mutta tänä vuonna me kolme blondia olemme pelittäneet mahtavasti yhteen!

Muista maista tulleista stipendiaateista toisista tulee parempia tuttuja ja toisista jopa ystäviä. Joka tapauksessa muiden tarinoiden, kokemusten ja mielipiteiden kuuleminen on erinomaisen avartavaa. Useimmat stipendiaatit puhuvat hyvin vapaasti usein vaikeistakin oman maansa tilanteista. Joskus ehkä liiankin vapaasti. Miten Gazasta syntyisin olevan, fiksun, rauhallisen tutkijan mielestä Lähi-idän ikuista ongelmaa pitäisi alkaa ratkaista? Hän ei säästele sanojaan. Kaikkitietävä journalisti menee sanattomaksi maailmanpolitiikan yhdistyessä henkilökohtaisiin tragedioihin.

Ehkä kiehtovin stipendiaattien kotimaista on kuitenkin Kiina. Tai ehkä kiehtovaa on se, kuinka suoraan ja kursailematta kiinalaiset ovat valottaneet oman maansa mediasensuuria, poliittista peliä, vainoja ja tasapainoilua tabujen rajamailla. Ihailen heidän rohkeuttaan ja päättäväisyyttään, ja silti he ovat ryhmämme iloinen sielu.

Kokonaan oma lukunsa ovat sitten itäisestä Euroopasta tulleet stipendiaatit. Ovatkohan he joutuneet taistelemaan asemastaan, nostamaan itseään väkisin, pelkäämään työnsä puolesta? Vai miten muuten voi selittää sitä röyhkeyttä, ylimielisyyttä ja pyrkyryyttä, joka heistä pintapuolisesti huokuu? Onneksi sitkeästi pintaa raaputtamalla hetkeksi voi nähdä vilahduksen jostain muustakin, joka liian pian taas sujahtaa näkymättömiin. Toisaalta myös otos on vielä suhteellisen pieni, joten ehkäpä jo seuraava itä-Euroopan stipendiaatti tuo tuulahduksen lämpöä ja tuhtia kotiruokaa.

Uudet Reutersin stipendiaatit ovat juuri saapuneet Oxfordiin. Etelä-Korea, Pakistan, Intia, Puola, Italia, Kiina. Oli haikea sanoa vuoden lopussa hyvästejä syksyn stipendiaateille, sillä monista heistä oli tullut jo kotoisia ystäviä. Toivottavasti yhteyttä pidetään puolin ja toisin niin kuin vakuuteltiin, mutta en malta myöskään odottaa, minkälaisia ihmisiä ja kohtaloita nämä newbiet meille taas tarjoavatkaan.

Reutersin stipendiaatit eli journalistifellowt kahvilla Green Templeton Collegessa syksyllä 2012.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Musiikki on bisnestä - 28.05.2013
• Kahden kodin välissä - 08.04.2013
• Pojasta polvi vai omena puusta - 19.02.2013
• Kaksi yhden hinnalla - 04.12.2012
• Suosikkivärit: sininen, punainen ja valkoinen - 29.10.2012
• Satusetiä ja murhaturisteja - 02.10.2012