Ensimmäinen lukukausi Reuters-instituutissa päättyi juuri, ja päässäni humisee (flunssan lisäksi) tuhansia ajatuksia.

Opin jo ensimmäisenä iltana maagisen “Oh, you are from Finland, the lucky ones!” -mantran, jota olen täällä kuullut sen jälkeen jatkuvasti.

Yhdeksän viikon mittainen ensimmäinen lukukausi on ohi, ja värikäs seurueemme on samalla iloinen ja haikea. Neljä kollegaa matkaa jo lähipäivinä takaisin koteihinsa ja arjen askareisiin. Me muut jatkamme taas tammikuun puolella yhdessä. Vain onnekkaimmat – eli suomalaiset – saavat viettää täällä koko lukuvuoden.

Ensimmäinen peruste tähän poikkeukselliseen onneen on se, että me Helsingin Sanomain Säätiön lähettämät stipendiaatit saamme viipyä Oxfordissa kolmen lukukauden eli melkein vuoden ajan. Kaikki muut kurssikaverini osallistuvat joko yhden tai kahden lukukauden opetukseen. Neljä kymmenestä pakkaa laukkunsa jo ennen joulua ja lähtee kotimaisemiin, ja tammikuussa ryhmäämme liittyy jälleen viisi uutta journalistia.

Onnekkaaksi tässä on saanut itsensä tuntea myös seuran vuoksi. Olen kuluneen syksyn aikana saanut oppia valtavasti journalismista, mediasta ja elämästä ylipäätään esimerkiksi Chilessä, Burkina Fasossa, Argentiinassa ja Kiinassa, kiitos opiskelutovereideni.

Aluksi koin melkoista alemmuuskompleksia: mitä ihmeen annettavaa minulla olisi seurueessa, jonka jäseniä on paennut kotimaansa vainoa, kulkenut sotakirjeenvaihtajina tai taistellut naistoimittajien oikeuksista poliittisen painostuksen alla?

Nopeasti huomasin, että pohjoismaisen, demokraattisen yhteiskunnan ja vapaan median edustajalla on täällä paljonkin kysyntää. Ihmiset haluavat palavasti kuulla, mihin suomalaisen yhteiskunnan erinomaisuus perustuu.

Näiden seinien sisällä on tullut monia oivalluksia, mitä tulee journalismiin, bisnekseen ja elämään ylipäätään. Reuters-instituutin vierailijaluennoitsijoiden joukko on käsittämättömän kovatasoinen.

Meillä – onnekkailla suomalaisilla – tosiaan menee hyvin, vaikka kotimaassa tämä tuntuu unohtuvan.

Meillä on uskomattoman vahva luottamus yhteiskunnan rakenteisiin, poliittisiin päättäjiin, virkamiehiin. Siinä missä joissain maissa poliisin tulo paikalle aiheuttaa pakokauhun, on Suomessa virkavallan edustaja luotetuin viranomainen.

Luulin tänne tullessani, että suomalaisten luottamus mediaan olisi jotenkin huolestuttavalla tasolla – kiitos muutamien someöykkäreiden ja lehtien mielipidepalstojen vakiomöyhääjien – mutta opin nopeasti, että tälläkin saralla olemme muihin maihin verrattuna aivan superonnellisia.

Kuunnellessani tarinoita ihmisten kotimaista, joissa valta on sotilasjuntalla tai diktaattorilla, media politiikkojen talutusnuorassa ja kansalaiset eivät uskalla sanoa pääministerin nimeä ääneen, etteivät vain solvaa tätä ja päädy vankilaan, tekisi mieli huutaa megafonilla Suomeen: älkää nyt hyvän tähden jatkako tuota! Siis trollaamista, valeuutisten levittämistä, luottamuksen rapauttamista ja salaliittojen lietsomista. Luottavan yhteiskunnan tilalle on tarjolla maailmalla monia mätiä ja umpisurkeita vaihtoehtoja. Jos kiinnostaa kokeilla sellaisessa elämistä, tervemenoa. Paluulippuja ei välttämättä ole saatavilla.

Myös suomalainen media on – kaikista ankeista media-alan uutisista huolimatta – täältä vinkkelistä katsottuna varsin onnellisessa asemassa. Vuosikymmenien pitkä tilaus- ja kotiinkantomalli ovat totuttaneet ihmiset maksamaan uutisista, ja tämä näyttää ainakin monien lehtien osalta toimivan myös digitaalisesti.

On onni, että suomalaiset haluavat tietää, mitä ympärillä tapahtuu, millaisia poliittisia päätöksiä tehdään lähellä ja kauempanakin. Suomalaiset haluavat yhä lukea journalistisia tuotoksia ja luottavat uutisiin. Monessa maassa – vaikka Isossa-Britanniassa – iso osa kansalaisista ei keksi yhtään syytä, mikä saisi heidät maksamaan uutisista. Päinvastoin: monella ihmisellä on suuri tarve vältellä uutisia, koska he eivät halua tietää enempää eivätkä luota uutisiin.

Kaikkia meitä, olimmepa sitten lähtöisin Kiinasta, Chilestä, Singaporesta tai Suomesta, on ihmetyttänyt brittiläinen sää; kuinka täällä voi paistaa aurinko näin usein! Missä vihmova sade ja harmaat pilvet?

“You Finnish can have it all” sanoi eräs kollega minulle, kun puhuimme elämiemme kulusta jonkin pubin pöydässä. Hän viittasi sillä valintoihin, joita monet naisjournalistit tuntuvat tehneen. Minun lisäkseni ryhmässämme vain yhdellä naistoimittajalla on lapsia, hekin jo lähes aikuisia.

Suurin osa on valinnut uran perheen tai parisuhteen sijasta. Koetin vähätellä omia saavutuksiani; tuolla vain maakuntalehdissä olen pyörinyt, mutta nolostuspuna nousi poskille, kun uudet ystäväni alkoivat luetella: sinullahan on uran lisäksi puoliso, kaksi lasta, talo maalla, hevosia, koiria, intohimoisia harrastuksia…

Monelle heistä tuttua on ahdas vuokra-asuminen ja vaihtuvat kodit, omaan mahdottomuutensa kaatuvat parisuhteet, 12-15-tuntiset työpäivät ja elämä, jossa ei ole tilaa edes koiralle tai kissalle.

Kultapossukerholaisella on tosiaan olemista tässä. Onneksi ensi lukukaudella ryhmäämme tasapainottamaan tulee toinen skandinaavinen toimittaja. Voin aina muistuttaa muita siitä, kuinka hän on vielä onnekkaampi: me suomalaisethan olemme kovin köyhiä, kun verrokkina on Norja!