Kun olimme pakkaamassa muuttokuormaa Englantia varten, sain monelta tuttavalta samaa viestiä: kerro sitten, millaista lasten kanssa muuttaminen ulkomaille todella on. Joku toivoi podcastia, toinen ehdotti juttusarjaa aiheesta.

Lapsen sopeutuminen uuteen kouluun ja vieraaseen kieleen on paljon kiinni persoonasta, havaittiin meidän perheessä kuluneen talven aikana. Englantilainen koulu on ollut mukava yllätys kaikilla tavoin.

Koetan vastata tähän toiveeseen nyt tiiviisti yhdellä blogitekstillä. Ja toivon, että mahdollista stipendiaatin elämää pohtivalle journalistikollegalle voisi olla tästä jotain iloa myös.

Umpisuomalainen perheemme saapui Oxfordiin syyskuussa 2023, jolloin esikoistyttäremme oli juuri täyttänyt seitsemän vuotta ja ennättänyt päästä koulumaailmaan sisälle Suomessa kuuden viikon ajan. Hänen pikkuveljensä puolestaan oli 4,5-vuotias päiväkotilainen. Kumpikaan heistä ei juurikaan osannut englantia.

Olin yrittänyt kysellä maata vaihtaneilta tutuilta ja tuntemattomilta, kuinka lasten kouluun sopeutuminen ulkomaille muuton jälkeen oli onnistunut, ja vastaukset olivat varsin kannustavia. Moni kuvaili kaiken menneen mahtavasti: lapset imaistiin kansainvälisiin kouluihin ja kaveriporukoihin muutamassa viikossa, ja parin kuukauden jälkeen kieli sujui kuin vettä vain.

Yleisin kommentti – jonka yleensä antoivat lapsettomat ihmiset – oli “lapsethan sopeutuvat niin äkkiä ja oppivat kielen kuin itsestään”.

You wish!

Seitsenvuotias tyttäremme opetteli koulun alettua lukemaan ja kirjoittamaan käytännössä samaan aikaan suomeksi ja englanniksi. Alkukankeuksien jälkeen asiat onneksi lähtivät rullaamaan hyvin.

Epäilin itse asiaa aika kovasti: erikoisesti kannoin huolta tyttärestä, joka on perusluonteeltaan hyvin herkkä ja hiukan arka. Jos rehellisiä ollaan, vietin aika monta unetonta yötä tätä murehtien.

Kun pääsimme autollamme perille Oxfordiin, oli helteinen perjantai-iltapäivä. Olimme hiukan aikatauluoptimistisesti sopineet lasten koululle tutustumisen kello 13, ja ennätimme paikalle juuri ja juuri.

Koulua esittelevät opettajat olivat tavattoman mukavia, mutta asiaa ja puhetta tuli sitä vauhtia, että meitä vanhempia huimasi ja lapset eivät ymmärtäneet sanaakaan. Pääasia tuli selväksi: maanantaina lapsemme aloittaisivat koulun ihan tavallisissa luokissa, ilman sen kummempia pehmeitä laskuja. Viikonlopun aikana meidän täytyisi hankkia heille koulupuvuiksi valkoiset pikeepaidat, punaiset collegepaidat sekä mustat housut ja kengät. Eväitä ei tarvinnut, sillä tässä koulussa tarjoiltaisiin päivittäin kouluruoka. Kouluaika oli joka päivä kello 8.45–15.15.

Vanhempien tärkein tehtävä oli saattaa koululainen luokkaan ja olla noutamassa hänet. Edes koulun vanhimmat, 10-vuotiaat kuudesluokkalaiset, eivät saaneet saapua tai poistua koulusta ilman vanhempia tai saattajaa. Koulussa järjestettiin toki myös aamu- ja iltapäiväkerhot, joiden ansiosta vanhemmat saattoivat tehdä hiukan tuota kuutta tuntia pidempiä työpäiviä.

Ja niin alkoi lastemme englantilainen koulutaival. Näin jälkikäteen mietin, kuinka kummassa he selvisivät. Tytär pääsi koulussa onneksi kakkosluokalle, eli itseään hiukan nuorempien joukkoon (Englannissa samalle luokalle menevät lapset, jotka ovat syntyneet syyskuun alusta seuraavan vuoden elokuun loppuun mennessä), ja poika starttasi reception-luokalla, joka vastaa jollain tapaa suomalaista eskaria.

Ensimmäiset viikot tytär jaksoi tsempata hienosti. Huulet tiukasti yhteen puristettuna hän joka aamu juoksi koulun ovesta sisään eikä vilkuillut taakseen. Reipas ja rämäpäinen kuopus sen sijaan hangoitteli. “Siellä on ihan tyhmää, kun ei ne ymmärrä yhtään suomea!” Hän valitti yhtenään ja itkeskeli isän hihaa vasten aamuisin.

Iltapäivisin koulun jälkeen kuopuksen mieli oli kuitenkin iloinen ja hyvä, mutta tokaluokkalaisen ryhti tuntui painuvan kasaan viikko viikolta.

Joulun aikoihin tapahtuikin sitten jonkinlainen romahdus. Kuherruskuukaudet oli selvästi vietetty, ja seitsemänvuotiaalle oli valjennut karu totuus: tämä ei loppuisi vielä pitkään, pitkään aikaan. Samaan aikaan tuo rämäpäinen pikkuveli oli alkanut tapailla sujuvalla brittienglannilla kokonaisia lauseita ja saanut jo kutsuja kaverisynttäreille.

Täydellisyyteen pyrkivä tyttönen ei todellakaan aikonut ruveta puhumaan, vaikka ymmärsi englantia jo oikein sujuvasti ja oli myös kovaa vauhtia oppinut lukemaan ja kirjoittamaankin vierasta kieltä – samalla kun omaa äidinkieltään!

Keskitalven bluesia kesti lopulta ehkä neljä viikkoa; iloisen hassuttelijan sijasta kotonamme tuntui asuvan synkkä ja riitaa haastava lapsi, joka nukahti lähes joka ilta katkeraan itkuun siitä, miten kaukana kesä ja kotiinpaluu kavereiden luokse vielä olivatkaan.

Tuona synkkänä aikana omassa päässäni kävivät kyllä kilin ajatukset: mihin kauheuteen olin tyttäreni ajanutkaan!

Englannissa varsinainen koulu alkaa 5-vuotiaana, mutta jo 3-4-vuotiaat harjoittelevat koulutaitoja reception-luokilla. Suurin osa lapsista oppii lukemaan 5-6-vuotiaana. Pienten puolella koulunpiha muistuttaa enemmän päiväkotia kuin koulua, onneksi.

Mutta onneksi maailmassa kaikki on ohimenevää. Pienet keskustelut opettajan ja tyttären koulukavereiden kesken toivat muutoksia luokan käytäntöihin, ja kohta kaverisuhteet tuntuivat syvenevän itsestään. Isoin ongelma – se ettei tytär halunnut puhua englantia “koska en osaa sitä tarpeeksi hyvin” – alkoi pikkuhiljaa haalistua, ja sanoja ja lauseita tipahteli suusta kuin vahingossa.

Viiden kuukauden kohdalla tytär yhtäkkiä sanoi minulle illalla sängyssä: “Äiti, sitten kun me lähdetään täältä, niin minullahan tulee kauhea ikävä Oxfordia ja näitä ihmisiä”. Pala kurkussa nyökkäilin.

Niin vain oli integroitumisen ihme hänenkin, pienen arkajalkaisen herkkäsielun kohdalla tapahtunut.

Jos nyt olisin lähdössä lasteni kanssa maailmalle, tekisin jotain toisin. Katteeton optimismi sen suhteen, että “lapset kyllä sopeutuvat” on toki taktiikka sekin, mutta ennemmin harjoittelisin vierasta kieltä runsaasti. Meillä lapset katsoivat englanninkielisiä piirrettyjä koti-Suomessa kesällä muutaman viikon ajan, mutta käytännössä siitä ei ollut suurempaa hyötyä. Sen sijaan systemaattisesta sanojen, lauseiden ja ilmaisujen opettelusta olisi todellakin ollut!

Ennen kaikkea olisi hyvä harjoitella rohkeutta puhua ja käyttää kieltä. Pienten lasten lauserakenteet ja asiat eivät ole vaikeita, mutta niiden reippaasta käyttämisestä on paljon kiinni. Tämän huomasi lastemme välillä: pöljän rohkeasti suomea ja englantia sekaisin puhunut neljävuotias solahti oman luokkansa porukkaan kuin kala veteen, ja tosiasiassa kielen paljon paremmin hallinnut, mutta sen käyttöä hirveästi arastellut seitsemänvuotias ei meinannut millään saada aitoja kaverisuhteita.

Ja vaikka alkukuukaudet olivat kankeita, tiesin koko ajan, että Oxfordiin muutto lasten kanssa oli oikea ratkaisu. Vaikka “palkintoa” joutui hetken odottelemaan, on ulkomaille muutto, uuteen kulttuuriin, outoihin paikkoihin, vieraisiin tapoihin, uskontoihin ja kieliin sekä uusiin ihmisiin tutustuminen (myös) lapsille todellinen rikkaus, jonka arvoa ei voi mitata millään valuutalla.

Sitä paitsi loppujen lopuksi ne äkkiviisaat olivat oikeassa: lapset kyllä sopeutuvat. Ja vanhemmat myös.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kulttuurien sekamelskassa on vaalittava perinteitä - 20.03.2024
• Sää, tuo kaikkien keskustelujen alku - 31.01.2024
• Ne onnelliset - 14.12.2023
• Koti Oxfordista voi olla muutaman mutkan takana - 01.11.2023