Kun sain viime syksynä tietää tulleeni valituksi stipendiaatiksi Reuters Instituteen, oli monen tuttavan ensimmäinen reaktio “kuinka ihmeessä te järjestätte sen kaiken?”. Kieltämättä taustamuuttujia oli vähän enemmän kuin toisilla: mukaan lähtisi puoliso, 4- ja 7-vuotiaat lapset, ja ennen kaikkea mukaan eivät lähtisi hevoset, ponit, koirat, kissa eikä vanha maatila Joensuun kupeesta.

Lasten kanssa ulkomaille muutto on ollut melkoinen seikkailu. Monet asiat, jotka meiltä aikuisilta menisivät ohi tuosta vaan, heräävät eloon pienten matkakumppaneiden ihmetellessä niitä. Oman kodin löytyminen oli meille kaikille iso helpotus.

Kaikeksi ihmeeksi jokainen palikka saatiin reilun puolen vuoden aikana loksautettua paikoilleen. Eläimille löytyi hoitopaikat ja taloon vuokralainen, puolison onnistui järjestellä työkuviot kuntoon, ja lapset alkoivat opetella englantia Pipsa Possun avulla Netflixistä.

Keväällä aloimme vimmatusti järjestellä asioita Oxfordin päähän. Oikeastaan isoja asioita oli vain kaksi: viisumit ja asunto. Olin varsin optimistinen viisumien haun helppouden suhteen, ja siksi prosessin työläys olikin melkoinen yllätys. Vaikka Oxfordin yliopiston tarjoama tuki olikin erinomaista, jäi itselle vielä melkoisesti ratkottavaa prosessissa. Oheen tarvittiin esimerkiksi pankki- ja tulotietojen lisäksi esimerkiksi vihki- ja lasten syntymätodistukset sekä kirjalliset lausunnot siitä, että lasten on lupa muuttaa pois kotimaastaan.

Sanoinkin hirtehisesti jossain vaiheessa alkukesää, että “jos oma mielenterveys kiinnostaa, niin en voi suositella muuttoa EU:n ulkopuolelle”, mutta lopulta viisumit tulivat sähköpostiin varsin nopeasti.

Hintaa niille toki tuli: nelihenkiselle perheellemme British Healthcare -maksuineen viisumit maksoivat noin 4000 euroa. Vapaan, avoimen Euroopan kasvatille tämä kaikki oli kieltämättä melkoinen kokemus!

Asuntojen vuokratasosta olin aiempien stipendiaattien ansiosta jo oikein hyvin tietoinen. Oxfordin vuokrat keikkuvat samoissa kuin vaikka Lontoon tai Pariisin, eikä se sinänsä mikään ihme olekaan: kaupungissa riittää hyvätuloista väkeä, ja kysyntää on kaiken kokoisista asunnoista enemmän kuin tarjontaa.

Etsimme asuntoa Zoopla-sivuston kautta, ja ensimmäiset viikot kasvattivat lähinnä kauhua. Välittäjät tuntuivat ignooraavan ulkomaiset asunnon etsijät täysin, ja ainoa saatu kontakti oli yleensä “asunto ei ole enää vapaa”.

Britanniassa asuntoja välitetään paljon myös OpenRent-nimisen sovelluksen kautta, jossa mukana ei ole virallista kiinteistövälittäjää. Tähän sovellukseen liittyi sama yksityiskohta kuin muutamaan muuhunkin asiaan tässä maassa: sovellusta ei voi käyttää ilman brittiläistä puhelinnumeroa. Sellaisen saaminen Suomesta ei toki onnistu ihan tuosta vain.

Oxford on kuvankaunis kaupunki, jonka ihastelua en ainakaan ensimmäisen kuukauden jälkeen ole lopettanut.

Olimme suunnitelleet muuttavamme Oxfordiin jo elokuun puolivälin jälkeen lasten koulujen vuoksi. Kouluihin haetaan Englannissa osoitteen perusteella, ja keskikesällä alkoi olla jo aika paineistunut olo siitä, ettei meillä edelleenkään ollut osoitetta – saati kotia – jolla hakea lapsille koulupaikkoja (jotka nekin tuntuivat olevan kiven alla).

Lopulta tärppäsi: sain OpenRentin kautta yhteyden miellyttävään oxfordilaiseen iäkkäämpään herrasmieheen, jonka saimme monien todistuksien avulla vakuuttuneeksi siitä, että meille uskaltaa vuokrata asunnon.

Kolmen makuuhuoneen talo sijaitsi näppärästi keskustasta parin kilometrin päässä Botleyssa, ja kun kaiken jälkeen saimme Britannian maahanmuuttoviranomaisilta Right to rent -koodin ja lapsille koulupaikat Botley Schoolista, tuntuivat asiat etenevän juohevasti. Meidän olisi määrä muuttaa asuntoomme syyskuun alkupäivinä, ja lapset pääsisivät aloittamaan koulun lähes saman tien.

Jo muutaman viikon päästä asiaan tuli kuitenkin mutka matkaan. Vuokraisäntä ilmoitti, että nykyiset vuokralaiset haluaisivat asua asunnossa ehkäpä 2-3 viikkoa sovittua pidempään, sillä heidän oman asunnon hankinta oli viivästynyt.

Olimme päättäneet lähteä Suomesta matkaan autolla, joten varsinaista matka-aikataulua ei tarvinnut muuttaa – mitä nyt oman kotimme tulevalta vuokralaiselta jouduimme anomaan lisäaikaa – ja päätimme odottaa tuon muutaman viikon.

Kävimme epätoivoisen kuuloisen vuokraisännän kanssa kiivasta sähköpostin vaihtoa koko elokuun, ja lopulta lähdimme matkaan syyskuun viimeisellä viikolla. Varasimme Oxfordista viikoksi Airbnb-asunnon ja päätimme uskoa, että asunto vapautuu sen aikana. Asuntoon jämähtäneet vuokralaiset olivat lakanneet vastaamasta yhteydenottoihin, ja kaiken yllä leijui epävarmuus.

Oxfordin keskustassa tuntuu kuin sujahtaisi Harry Potter -lavasteisiin.

Vietettyämme muutaman yön autotalliin tehdyssä yksiössä Airbnb-asukkaina marssin reippaan suomalaisen tavoin “kotimme” ovelle tivaamaan, mikä on homman nimi. Tämän keskustelun jälkeen ymmärsimme, ettemme voi jäädä enää odottelemaan asunnon vapautumista ehkä-joskus-kenties-lähiaikoina, vaan aloimme etsiä uutta kotia. Yhden karmean hajuisen homepommin jälkeen kohdalle osui Botleyn alueelta heti vapaa paritalon puolikas, jonka 1850 punnan kuukausivuokra oli aivan kipurajoillamme. Vuokraisäntä asui Hongkongissa ja vaati vuokranmaksua 10 kuukaudelta etukäteen, mutta asiat saatiin lopulta neuvoteltua suht järkevästi.

Ainoa iso miinus asunnossa oli se, että se oli kalustamaton. Kiersimme käytettyjen asuntojen kauppoja ja halpaliikkeitä pari päivää maanisesti, että saimme edes auttavan peruspaketin kasaan: pari sänkyä, ruokapöytä, tuoleja, leivänpaahdin, lautasia, haarukoita… Nelikymppisenä oli suorastaan hauska larpata ensimmäiseen omaan kotiin muuttamista. Ainoa huono puoli oli toki rahankulu: ilmaista ei ole tässäkään maassa mikään.

Mutta muutaman mutkan kautta meillä on lopulta Oxfordissa koti! Ja voin sanoa, että kaiken jälkeen tätä asiaa arvostaa aika paljon enemmän kuin osasin etukäteen edes kuvitella.

Jos jotain tekisin toisin, ottaisin ahkerasti yhteyttä jo Suomesta käsin kiinteistövälittäjiin (soittamalla puhelimella, ei sähköpostilla), ja koettaisin saada vapautuvista asunnoista tietoa jo etulinjassa. Ja toki jos ei matkustaisi lasten kanssa, olisi asunnon etsiminen paikan päältä henkisesti kepeämpää.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Lapset kouluun vieraassa maassa - karmea kohtalo vai mieletön mahdollisuus? - 26.04.2024
• Kulttuurien sekamelskassa on vaalittava perinteitä - 20.03.2024
• Sää, tuo kaikkien keskustelujen alku - 31.01.2024
• Ne onnelliset - 14.12.2023