Muistaako kukaan Sally Wischiä?

01.02.2016
In: Berlin
Avatar photo

Kira Gronow

Kira Gronow opiskeli lukuvuoden 2015 - 2016 Berliinin Freie Universitätissä.

3. maaliskuuta 1943 Sally Wisch ja hänen äitinsä kuljetettiin Auschwitzin keskitysleiriin. Sally oli vasta 2-vuotias.

Sallyn perhe asui kotini viereisessä talossa täällä Berliinissä. Samasta talosta vietiin seitsemän muutakin juutalaista eri keskitysleireille. Kukaan heistä ei jäänyt henkiin. Tiedän tämän, koska naapuritalon eteen katuun on kiinnitetty pieniä metallisia muistolaattoja, jotka kertovat näiden ihmisten kohtalosta. Näitä Stolperstein-laattoja on ympäri Berliiniä ja nykyään ympäri Eurooppaakin.

Muistolaatat ovat niin pieniä, ettei niitä välttämättä edes huomaa. Itse kuljen usein kaduilla tarkkaavaisena ja etsin laattoja. Tuosta talosta vietiin kaksi vanhusta, tuosta kokonainen suku. Ja aivan oman kotini vierestä siis pieni Sally Wisch.

Se, miten historia on Berliinissä läsnä joka paikassa, hämmästyttää minua edelleen jatkuvasti. Historiaa myös tuodaan esille esimerkillisellä tavalla. Stolpersteinit on hieno idea, pieni hiljainen kunnianosoitus natsien uhreille. Niiden lisäksi kaduilla, talojen seinissä ja metroasemilla tulee vähän väliä vastaan kylttejä, joissa kerrotaan, mitä kyseisellä paikalla on tapahtunut. Tässä rakennuksessa asui vastarintamies se ja se. Tässä korttelissa oli ennen sotaa juutalainen vanhainkoti. Tämä metroasema sai sodan loppumetreillä pahan osuman.

Viime viikolla vietettiin vainojen uhrien muistopäivää Auschwitzin keskitysleirin vapautumisen kunniaksi. Saksassa on tapana, että kyseisenä päivänä Bundestagiin kutsutaan joku asiaan liittyvä henkilö puhumaan holokaustin ja ihmisoikeuksien merkityksestä. Tänä vuonna puhujaksi oli valittu 84-vuotias itävaltalaissyntyinen kirjailija Ruth Klüger, joka joutui lapsena keskitysleirille. Hän asuu nykyään Amerikassa. Klüger otti puheessaan kantaa pakolaistilanteeseen ja kohdisti sanansa eturivissä istuneelle Angela Merkelille. Viisas kirjailija kiteytti ajatuksensa näin: on ihmeellistä, että sama maa, joka aikoinaan tuhosi niin paljon ihmisiä, auttaa nyt niin monia.

Mutta totta puhuen tuo muistopäivä ei juuri näkynyt tavallisten berliiniläisten arjessa. Ja kaikesta avoimuudesta huolimatta olen huomannut, että sota-ajasta on usein vaikea keskustella saksalaisten kanssa. Kun otan asian puheeksi, ihmiset alkavat kiemurrella vaivautuneina ja vaihtavat mielellään puheenaihetta. Omat saksalaiset sukulaisenikin puhuvat mieluummin Goethestä kuin Goebbelsistä.

Friedrichstrassen metroaseman edessä on liikuttava patsas poiskuljetetuille juutalaislapsille. Ei sitä tosin juuri kukaan katso, ihmiset porhaltavat ohi ostoskassit heiluen. Kun viimeksi kävelin siitä ohi, patsaan reunalla istui rennosti saksalaisnainen, joka näpräsi älypuhelintaan ja söi samalla lounashampurilaista.

Sodan arvet näkyvät täällä kaikkialla – jos vain haluaa niitä katsoa.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

Leave a Comment