”Berezovskin takana seisoo jättiläismäinen mies, jonka kourat näyttävät siltä kuin hän päivät pitkät harjoittelisi murskaamalla pienten vauvojen kalloja. Hänen kalliin siniharmaan pukunsa rintatasku pullottaa kuin se olisi juuri nielaissut banaanin…”

Brittilehtien tähtitoimittajat kilpailevat keskenään kaunokirjallisella tyylillään. Varsinkin viikonloppunumerot ovat hengästyttävää luettavaa, kun jokaisen lehden kovin stara lataa täyden annoksen värikkäimpiä kielikuviaan, iskevimpiä metaforiaan, parhaita anekdoottejaan ja vitsejään – kuten AA Gill (yllä hyvin vapaasti käännetyssä) kirjoituksessaan Boris Berezovskin oikeudenkäynnistä viime sunnuntain Sunday Timesissa.

Brittilehtiä lukiessa tuntuu kuin yhtäkään featurea ei voisi kirjoittaa vain sujuvasti ja sulavasti, asian ehdoilla. Ei, kaikki pitää hukuttaa kaunokirjalliseen kikkailuun ja kevyeen leukailuun, jonka tarkoitus on kai olla persoonallista ja hauskaa – mutta kun ei ole.

Kun samat maneerit ja tehokeinot (esimerkiksi ihmisten ulkonäön ja pukeutumisen ja puhetyylin kaunopuheinen kuvailu) toistuvat jutusta toiseen, ”hyvä kirjoittaminen” alkaa tuntua englantilaiselta ruskeakastikkeelta, joka tekee kaikista ruuista samanmakuisia.

Eikä ongelma ole vain lehtikirjoittamisessa. Viime aikoina olen lukenut paljon tietokirjoja, ja kaikkia niitä yhdistää sama ”sujuva tyyli”. Ilmeisesti tietokirjailijat istuvat samoilla ”hyvän kirjoittamisen” kursseilla toimittajien kanssa.

Ja opettajana siellä on luultavasti joku sellainen tyylitaituri kuin Martin Amis, jonka ylistetyn Information-kirjan päätin kesällä lukea päästäkseni englantilaiselle aaltopituudelle. Alkuun hirnuin naurusta ja luin valittuja makupaloja (esimerkiksi kohdan, jossa kirjoittaja kuvaa keski-ikäisen miehen silmäpusseja) vaimolleni ääneen, sitten kyllästyin ilotulitukseen ja lopuksi inhosin kirjoittajaa, jonka omahyväisyys imi kirjasta kaiken hapen. Lopetin kirjan kesken.

”Hyvän kirjoittamisen” suurin ongelma on juuri omahyväisyys. Näiden kirjoittajien tekstejä lukiessani en voi olla kuvittelematta, kuinka kirjoittaja istuu mukavassa nojatuolissaan omahyväinen virne kasvoillaan. Ja nimenomaan mukavassa tuolissa. Vaikka ”hyvä kirjoittaja” käsittelisi miten karmeaa aihetta tahansa, hiotun hallitut kielikuvat paljastavat, ettei hänellä itsellään ole muuta ongelmaa kuin ylitsepursuava adjektiivivirta.

Onko kuvaillun kaltainen ”hyvä kirjoittaminen” sitten vain englantilainen ongelma? Ei tietenkään, sitä löytyy kaikkialta, Suomestakin, mutta brittiläisistä ja amerkkalaisista lehdistä se on lähtöisin. Täällä on pitkä kaunokirjallisen lehtitekstin perinne, ja täällä on kirjoittajakoulutus, joka tuottaa loputtomasti samanlaista ”hyvää kirjoittamista”.

Entä mikä olisi ”hyvän kirjoittamisen” vaihtoehto? Asiallinen, kuiva ja harmaa asiatyylikö? Miksei silloin, kun se juttuun sopii, mutta en minä kirjallisempaakaan lehti-ilmaisua kavahda – kunhan se ei ole väsynyttä, maneerista ja itsetyytyväistä vaan omaperäistä, intohimoista, rosoista ja riskejä ottavaa. Mieluummin tuoretta ja särmikästä tekstiä, jossa on yllätyksiä ja kompurointiakin kuin hillityn hallittua hekottelua. Mutta silloinhan se ei olekaan enää ”hyvää kirjoittamista” vaan hyvää kirjoittamista!

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Ohjeita uudella opiskelijalle - 11.06.2012
• Ihmiskunta uhattuna - 15.05.2012
• Ihminen haluaa ihmisen - 10.04.2012
• Haluan elonmerkin avaruudesta! - 28.02.2012
• Syntisten seurassa - 16.01.2012
• Tylsä kirjoitus ikävistä asioista - 09.12.2011
• Sanomalehtinarkomaanin parempi trippi - 22.11.2011
• Vaatimaton ehdotus - 27.10.2011