Olen alkanut ajatella kuolemaa. Tiedän, että tavallisesti blogeissa on tapa käsitellä kevyempiä aiheita, emmehän me halua pilata kenenkään kivaa fiilistä. Varsinkaan, jos blogi saattaa päätyä sponsoroidun sisällön viereen. Silloin kiva fiilis on hyvin tärkeää.

Mutta Helsingin Sanomain säätiö sinnittelee kai vielä jotenkuten omillaan. Siksi tässä blogissa asiat voi sanoa niin kuin ne oikeasti ovat. Siis: olen alkanut ajatella kuolemaa.

En minä tietenkään tarkoita mitään kuolemakuolemaa niin kuin kukkia ja arkkua ja tekstinpätkää HS-muistot-sivustolla. Tarkoitan kuolemaa kuin merenrantaa.

Nuorinahan me kaikki ajelehdimme aavalla ulapalla, jolla ei tunnu olevan rantoja ollenkaan. Jossain vaiheessa mieleen iskee kuitenkin kauhea ajatus: jos tämä on meri, tällä on pakko olla ranta. Ja sitten sitä alkaa miettiä, missä se ranta on. En minä ajattele, että se olisi aivan tuossa vieressä (no, ei tainnut kapteeni Schettinokaan ajatella!), vaan hiukan kauempana, horisontin takana, miellyttävän merimatkan päässä.

Asiat, jotka ovat melko lähellä, sanotaan 10-15 vuoden päässä, näen vielä aika selväpiirteisinä, mutta etäisempien eteen alkaa kerääntyä kummaa usvaa. Vähän sama kuin lukulasien kanssa: ensin on plus 1 ja plus 1,5 ja plus 2…mutta jossain vaiheessa ne vahvuudet vain loppuvat.

Tiedän, ettei minun pitäisi ajatella tällaisia, eikä ainakaan kirjoittaa niistä julkisesti. Minun vaimoni on minua jonkin verran… no, tuntuvasti nuorempi, ja hän on muistuttanut, että haluaa ajatella minua suunnilleen parikymppisenä. Minä en halua. Mutta vaimoni ei tuntenutkaan minua, kun olin parikymppinen.

Sitä paitsi, tällaiset julkiset paljastukset ovat minulle kiusallisia. En ole tottunut avautumaan. Täällä Britanniassa olen kuitenkin oppinut, että juuri intiimit paljastukset tuovat teksteille lukijoita. Ja lukijoitahan me kaikki haluamme, varsinkin, kun kirjoitamme kuolemasta, aiheesta joka koskettaa kaikkia.

Itse kuolemasta on tietysti kovin vaikea kirjoittaa mitään. Mutta siitä horisontista, ja siitä sumusta. Niitä minä huomaan yhä useammin ajattelevani. Esimerkiksi silloin, kun mietin islamia ja demokratiaa.

Tässä eräänä päivänä väittelin professorini Tariq Ramadanin kanssa siitä, kuuluko islamissa kaikki valta Allahille (kuten minä sanoin) vai voisiko kansa sittenkin saada viimeisen sanan (kuten Tariq Ramadan sanoi). Varmaan Tariq Ramadan on oikeassa, onhan hän sentään Tariq Ramadan, mutta silti minä mutisen itsekseni: tuskin minun elinaikanani…

Sama juttu globaalin demokratian kanssa. Menetin uskoni vasemmistolaiseen politiikkaan 1990-luvun alussa, kun tajusin, että siellä ne puuhastelivat yhä suomalaisten juttujen kanssa, vaikka pääomia ei voi laittaa kuriin kuin karuotsainen maailmanhallitus. Uskon yhä, että siihen me vielä päädymme, mutta pelkään: ei minun elinaikanani…

Haluaisin myös kovasti elonmerkin avaruudesta. Olen ihan varma, että universumi kuhisee elämää, sillä kun vähänkin katselee ympärilleen, tajuaa kyllä, että emme me niin kovin ainutlaatuisia ole. Jos maailmankaikkeuden miljardista biljoonasta planeetasta elämää ei olisi syntynyt missään muualla kuin täällä, se olisi takuulla pystynyt johonkin hiukan parempaan. Jollain universumin yhdeksästä biljoonasta radiotaajuudesta meitä siis odottavat sanat, jotka muuttavat kaiken. Mutta pelkään: ei minun elinaikanani…

Ja sitten on vielä se yksi juttu. Uutisvuotohan oli kopio jo syntyessään, ja nyt se on pyörinyt kauemmin kuin haluan edes ajatella. Onhan Jari Tervo todella hauska mies, samoin on se karvainen kaveri, joka tuli siihen vastapäätä Tommy Tabermanin paikalle. Kaikki kunnia molemmille, mutta aikansa kutakin.

Mutta jälleen kerran minä pelkään…

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Ohjeita uudella opiskelijalle - 11.06.2012
• Ihmiskunta uhattuna - 15.05.2012
• Ihminen haluaa ihmisen - 10.04.2012
• Syntisten seurassa - 16.01.2012
• Tylsä kirjoitus ikävistä asioista - 09.12.2011
• Sanomalehtinarkomaanin parempi trippi - 22.11.2011
• Miksi vihaan hyvää kirjoittamista? - 10.11.2011
• Vaatimaton ehdotus - 27.10.2011