Kesän lopussa ajattelin paljon Haitia. Tiedonhaku ja lomien takia venyneet editointikierrokset mukaan luettuna artikkelini Haitin lehdistönvapaudesta oli työn alla koko elokuun. Artikkeli sai alkusysäyksensä heinäkuun lopun havainnosta, että vuoden 2023 aikana Haitissa oli kidnapattu kuusi toimittajaa. Tämä havainto johti kattavaan selvitykseen siitä, mitä Haitin toimittajille kuuluu, mitä Haitissa tapahtuu ja miksi.

Haiti on poliittisesti ja taloudellisesti epävakaa, jengiväkivallan riepottelema valtio. Presidentti Jovenel Moïsen vuoden 2021 salamurhan jälkeen valtaa on pitänyt Ariel Henry, jonka hallintoa pidetään laajalti laittomana. Artikkelia varten haastattelin haitilaista toimittajaa Joseph Guyler Delvaa, joka kertoi, että olosuhteet Haitissa ovat vaikeat, mutta toimittajat pystyvät liikkumaan saarivaltiossa verrattain vapaasti. Siitä huolimatta, että he työnsä takia jatkuvasti kohtaavat väkivaltaa, sen uhkaa, kidnappauksia ja häirintää.

Näistä vakavista haasteista huolimatta Delva nosti yhdeksi isoimmista ongelmista kuitenkin toimittajien kohtaaman taloudellisen epävarmuuden ja siitä johtuvan alttiuden taloudelliselle painostukselle ja hyväksikäytölle. Toimittaja, joka on huolissaan oman tai läheistensä selviytymisen puolesta, on alttiimpi taloudelliselle painostukselle ja hyväksikäytölle. Tai eettisistä periaatteista luistamiselle, itsesensuurille ja korruptiolle.

Ensimmäinen, tai ainakin Delvan mukaan hyödyllisin, askel Haitin toimittajien aseman ja journalistisen kulttuurin parantamiseen olisi taloudellinen tuki. Ellei toimittajille pystytä takaamaan elämisen vähimmäisvaatimuksia, “kaikki pyrkimykset luoda vapaa, itsenäinen, objektiivinen, ammattimainen ja eettisesti vastuullinen lehdistö ovat turhia”, Joseph Guyler Delva summasi.

Moneen kertaan toistettu totuus: Kansainvälinen lehdistöinstituutti on pienempi kuin olettaisi. Valtaosa työstä, hallinto mukaan lukien, tehdään reilun kahdenkymmenen hengen voimin.

Samassa tahdissa syksyn kanssa (eli varsin hitaasti ja mieltään monesti muuttaen) myös kesälomilla ja etätöissä ympäri maailmaa olevat työntekijät palailivat toimistolle. Hiljaisen kesän jälkeen oli hämmästyttävää nähdä tavallisen työpisteeni huone pullollaan ihmisiä. Syyskuun alussa järjestettiin staff retreat, joka ei pitänyt sisällään virkistäytymistä, vaan kaksi pitkää kokouspäivää, joiden aikana käytiin ajoin eksistentiaalistakin keskustelua IPI:n toiminnasta ja suunnasta. Keskustelut olivat avartavia, ja niiden jälkeen olen osannut hieman paremmin vastata läheisten kyselyihin siitä, mikä se Kansainvälinen lehdistöinstituutti oikein onkaan. Tai mitä tarkoittaa olla IPI:n jäsen.

IPI:n “nuoriso” poikkesi toisen kokouspäivän jälkeen Tonavan kanavan varrelle virkistäytymään.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• He jäävät, kun ei muuta voi - 08.02.2024
• Työmatkan mittainen pikakurssi Puolan mediaan - 07.12.2023
• Lehdistönvapaus on uhattuna myös lähellä - 22.08.2023