En voi kirjoittaa kesäkuusta mainitsematta Euroopan ennätyshelteitä, jotka saatiin kokea myös Wienissä. Sunnuntaina 28. kesäkuuta kaupungissa mitattiin lämpötilaennätys, +40 astetta.

Viimeisenä päivänäni vein IPI:n toimistolle suklaata. Ainoa paikka, jossa se ei sulanut, oli jääkaappi.

Toimiston huoneessa, jossa työskentelin, hyrräsi parhaimmillaan neljä tuuletinta. Mutta näissä lukemissa tuuletin oli enää kiertoilmauuni.

Helteet jakoivat IPI:n kahtia. Osa jäi kotiin, koska siellä oli viileämpää. Osa pakeni kotinsa kuumuutta joka päivä toimistolle. Itse kävin toimistolla, vaikka kotonani oli viileämpää, koska halusin ottaa kaiken irti viimeisistä päivistäni.

Tavallisesti näistä ikkunoista näkyisi Stephansdom, mutta IPI:n toimistolla suojauduttiin kuumuudelta kaikin keinoin. Näkymät 0, verhot kuumuuden suojana 1.

Emme ole valmiita

Kierolla tavalla olen iloinen, että sain kokea helteisen Wienin. En ollut koskaan nähnyt vastaavia lukemia lämpötilamittarissa ja näin hyvin konkreettisesti, että emme todellakaan ole valmiita uuteen normaaliimme.

Wienin rakennuksia ei ole suunniteltu kestämään tällaista kuumuutta. Ennemmin niiden tarkoitus on pitää lämpöä sisällään. Siispä 40:tä astetta ei päässyt oikein pakoon paitsi ruokakauppaan, kylmään suihkuun tai Tonavaan.

Tosin lämmin suihku ei ollut edes vaihtoehto, kun oman sekä ystävieni asuntojen lämminvesivaraajat lakkasivat toimimasta.

Osa julkisesta liikenteestä oli ilmastoitu, mutta osa ei. Niissä lämpötila lähenteli suomalaista saunaa. Kadulle pystytettiin vesisumua ampuvia tolppia, joiden alle pääsi viilentymään.

Kuumuus heikensi keskittymiskykyäni. Kun keho käyttää poikkeuksellisen paljon energiaa itsensä viilentämiseen, kognitiivinen kapasiteetti kärsii. Jokainen päivä tuntui loputtoman pitkältä, vaikka kuukausi olikin ohi nopeasti.

Ystäväni huomauttivat, että Itävallassakin on yhä ihmisiä, jotka eivät usko ilmastonmuutokseen, vaikka elävät paraikaa todistusaineiston ympäröimänä.

Eikä ainakaan auta, että ilmastonmuutos on kaiken maailmanmyllerryksen keskellä jäänyt päättäjien keskuudessa lähes unholaan, kuten Tuija Siltamäen kirjoittama juttu Paha kesä terävästi huomautti.

Kesällä Wienin Westlicht-museossa oli esillä brittiläisen valokuvaajan Platonin näyttely People Power. Platon on ottanut ikonisia muotokuvia maailman vaikutusvaltaisimmista ihmisistä muun muassa Time-lehden kanteen. Westlicht on ehkä jopa ykkösvinkkini Wieniin, jos joku on sinne matkustamassa.

Valtavasti oppeja

Vaikka kuinka olisin halunnut antaa kuumuuden lamauttaa minut, se ei ollut vaihtoehto, koska viimeinen kuukausi IPI:llä tarkoitti kaikenlaisia viimeistelyjä.

Sain valmiiksi vielä yhden artikkelin, dokumentoin viimeiset lehdistönvapauden rikkomukset, viimeistelin vuokrasopimuksen Suomessa ja byrokraattiset velvollisuuteni Wienissä.

Viimeistelyjen jälkeen vuorossa olivat hyvästelyt.

Kun minulta lopuksi kysyttiin, millainen kokemukseni IPI:llä oli, minun oli vaikea vastata. Koin kuudessa kuukaudessa enemmän kuin olisin osannut odottaa tai kuvitella.

Opin kohtaamaan ihmisiä eri kulttuureista sekä kuuntelemaan ja ymmärtämään kaikenlaisia kokemuksia paremmin. Kollegat kertoivat minulle huikeita elämäntarinoitaan asuttuaan ympäri maailmaa. Samalla kuulin toimittajien kertomuksia vankilassa koetusta kidutuksesta.

En tule enää koskaan pitämään lehdistönvapautta ja toimittajien turvallisuutta itsestäänselvyytenä.

Opin arvostamaan Suomen lehdistönvapautta entistä enemmän mutta samalla tunnistamaan myös sen kehityskohteita.

Wienin filharmonikoiden Sommernachtskonzert on uuden vuoden konsertin ohella heidän tärkeimpiä tapahtumiaan. Se on ilmainen, koska tarkoitus on tehdä klassisesta musiikista saavutettavampaa.

Tšekin kehitystä seuraamalla näin, miten nopeasti lehdistönvapauden tilanne heikkeni, kun hallitus vaihtui. Samalla todistin kaunista toiveikkuutta, jota unkarilaiset toimittajat kokivat vaalien jälkeen.

Näin millaista työtä kansalaisjärjestöissä tehdään ja miten valtava merkitys sillä on ihmisille, joita se auttaa, sekä heidän läheisilleen.

Kuten sanoin IPI:lläkin, minusta tuntuu, etten vielä edes ihan tiedosta, mitä kaikkea opin. Uskon, että huomaan eron itsessäni parhaiten käytännössä, kun palaan arkeeni Suomessa.

Haluan vielä sydämellisesti kiittää kaikkia IPI:llä hienosta puolesta vuodesta.

Viimeiset viimeistelyt

Viimeistelin myös yksityiselämääni, kun otin kesäkuussa todella kaiken irti vapaa-ajastani.

Kävin viimeisiä kertoja wieniläisissä elokuvateattereissa ja museoissa, viihdyin keikoilla ja oopperassa sekä katsoin jalkapallon MM-kisoja lukuisilla terasseilla. Parasta olivat tietenkin Itävallan pelit, vaikka kisamatka päättyikin joukkueen hävittyä Espanjalle 0–3.

Jalkapallon MM-kisat olivat iso juttu Itävallassa, jonka joukkue selviytyi lopputurnaukseen ensimmäistä kertaa vuoden 1998 jälkeen.

Päätin jäädä vielä heinäkuun ensimmäiseksi viikoksi lomalle Wieniin. Sain viettää sen ajan Danan luona, jonka tapasin ensimmäisenä päivänäni IPI:llä, kun hän aloitti innovaatiotiimin harjoittelijana.

Halusin jäädä, koska en ollut valmis lähtemään. Opin Wienissä paljon myös yleisesti maailmasta, elämästä ja itsestäni.

Suomessa arjen vastuut sekä tuttu ja turvallinen elämä vievät mukanaan. Silloin oma identiteetti hukkuu helposti kaiken alle. Muutto Wieniin riisui minut jonkinlaiseksi tabula rasaksi, ja rakensin kaiken käytännössä nollasta juuri sen näköiseksi kuin halusin.

Tarvitsin lisäaikaa, jotta sain rauhassa sisäistää kokemukseni ennen kuin palaisin.

Kuusi kuukautta Wienissä muistuttivat minulle, että pystyn vaikka mihin. Lukuisilla matkoillani opin esimerkiksi sen, että olen tosi hyvä navigoimaan. En eksynyt kertaakaan Lontoossa taikka Istanbulissa.

Kesäkuun alussa kävin vielä Danan kanssa päiväreissulla Bratislavassa. Dana sanoi hyvin: Se on vähän kuin pienoismalli Wienistä.

Opin, että kämppiselämä onnistuu minultakin, vaikka olen aina ajatellut, että se ei sovi minulle lainkaan.

Opin, että pystyn kyllä ystävystymään yhden illan aikana vaikka kuinka moneen ihmiseen, kunhan vain yritän.

Mutta ennen kaikkea opin sen, että pärjään kyllä tilanteessa kuin tilanteessa. Selvisin kunnialla jopa siitä, kun Prahassa taksikuski lähti ajamaan, kun seisoin vielä toisella jalalla kadulla.

Lopuksi

Vielä joulukuussa epäröin teinkö oikean valinnan, kun hain ja otin paikan vastaan. Ajatus siitä, että vaihdan melko vakaan elämäni ja lähden kohti lähes täyttä epävarmuutta, oli kieltämättä pelottava.

En ollut koskaan erityisesti unelmoinut ulkomailla asumisesta. Ehkäpä siksi, että periaatteessa asun ulkomailla Suomessakin, vaikka se onkin ollut minulle koti jo pitkään.

Mutta kaiken jälkeen voin sanoa, että tekisin sen koska tahansa uudelleen.

Nyt kun olen palannut Suomeen, ikävöin kyllä takaisin Wieniin. Ajattelen sen niin, että olen älyttömän onnekas, kun saan kokea tällaista ikävää, koska se tarkoittaa, että aikani Wienissä oli onnistunut.

Haluan vielä lopuksi kiittää Helsingin Sanomain Säätiötä tästä mahdollisuudesta. Stipendiaattikausi mahdollisti minulle kokemuksen, jollaisesta en ollut edes osannut haaveilla.

Aion nyt antaa takaisin itsevarmempana ja osaavampana toimittajana.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• 100 lehdistönvapauden rikkomusta ja Goliath - 22.06.2026
• Ensikertalainen hukassa - 20.05.2026
• Keikahduspisteissä - 21.04.2026
• Pohdintoja Prahan-junassa - 16.03.2026
• Tunteita laidasta laitaan - 11.02.2026