Ja niin se oli jo toukoku, ja pian kesäkuukin on ohi. Hassua miten aika kuluu liian nopeasti aina kun sitä vähiten toivoisi.

Koska elämäni Wienissä on tältä erää ihan kohta ohi, ajattelin tehdä lyhyen katsauksen siihen, mihin kaikkeen olen nämä kuukauteni IPI:llä käyttänyt.

Olen viettänyt paljon aikaa ystävien seurassa Tonavan varrella.

Ensimmäisestä päivästä lähtien olen dokumentoinut lehdistönvapauden rikkomuksia. Vaikka homma on kaikista tehtävistä rutiininomaisin, en ole kokenut sitä lainkaan tylsäksi. Mielestäni se on ollut paras tapa päästä käsiksi IPI:n työn ytimeen, eli siihen mitkä tai ketkä kaikki lehdistönvapautta juuri nyt uhkaavat.

Tehtävän kautta olen päässyt perehtymään useiden eurooppalaisten maiden lehdistökenttiin. Olen oppinut, mitkä lähteet ovat luotettavia esimerkiksi Italiassa, Espanjassa ja Puolassa.

Olen myös kehittänyt tiedonhakutaitojani. Joskus tietoa saa kaivella netin syövereistä parin tunnin ajan. Joskus taas tilanteenkulku täytyy varmistaa esimerkiksi videosta, jos sellainen on.

Tiedosto, johon luonnostelen kirjaukseni, on tätä kirjoittaessani 92-sivuinen. Laskin, että yksittäisiä tapauksia siinä on noin 90. Lisäksi olen tehnyt muutamia kirjauksia erillisiin tiedostoihin, eli jossain 100:n tienoilla liikutaan.

Vastikään tein vuoden ensimmäisen ja ainoan kirjauksen Suomesta, kun kansanedustaja Minna Reijosen puoliso Ari Reijonen kutsui Pitäjäläisen ja Koillis-Savon päätoimittajaa ”sarjahukuttajaksi”. Pakko sanoa, että kaikenlaista olen nähnyt täällä toimittajista sanottavan, mutta sarjahukuttaja on heittämällä uniikein (ja suomalaisin) valinta.

Mieleenpainuvimman lehdistönvapauden rikkojan tittelin antaisin Tšekin kansanedustajalle ja oppositiopuolueen puheenjohtajalle Jindřich Rajchlille. Yhteensä hänestä on kirjattu viisi tapausta tänä vuonna.

Internetin sulut ja Telegram

Helmikuussa aloin työstää analyysia Venäjän internetin sulkujen ja Telegram-sovelluksen eston vaikutuksista maanpaossa toimivaan riippumattomaan mediaan. Sitä varten haastattelin neljää median edustajaa, joista kaksi työskentelee isoille ja tunnetuille julkaisuille, kaksi pienemmille.

Haastateltavat puhuivat kaikki siitä, miten maailman tiedonsaanti Venäjän sisällä tapahtuvasta on pitkälti riippuvainen juuri heidän työstään, koska enemmistö ulkomaalaisista kirjeenvaihtajista on joko lähtenyt turvallisuussyistä tai pakotettu lähtemään. Telegram on puolestaan tärkeä tiedonlähde riippumattomalle medialle, ja internet toki tärkeä työkalu, koska ei Telegramkaan toimi ilman sitä.

Olen tehnyt täällä paljon muutakin. Toukokuussa avustin esimerkiksi IPI:n mediainnovaatiofestivaaleilla Wienissä, kirjoitin lausuntoja ja työstin vielä yhtä artikkelia.

Kysyin myös, miksi meidän pitäisi ylipäätänsä välittää siitä, mitä Venäjällä tapahtuu. Vastaus oli aika yksinkertainen. Jos lakkaamme välittämästä, Venäjän hallinto voisi ilomielin vielä vapaammin jakaa sortokeinojaan muiden vastaavista kiinnostuneiden hallintojen kanssa. Ja lopulta kaikki parhaat päätökset, myös poliittiset, tehdään riittävän, luotettavan ja riippumattoman tiedon valossa.

Aihe oli heittämällä toimittajaurani monimutkaisin. Minun piti esimerkiksi perehtyä yksityiskohtaisesti siihen, miten internet edes voidaan sulkea, miten VPN-palvelut ohittavat nämä sulut, ja miten maa voi estää VPN-palveluita.

Kirjoitin tekstistä useamman version. Ensimmäinen ei ollut analyysiä nähnytkään, toinen taas oli rakenteeltaan liian sotkuinen. Lopulta kun sain rakenteen kuntoon, teksti meni editointiin. Koska IPI:llä on ollut kiireinen kevät, editoinnissa onkin jo vierähtänyt hetki, mutta tekstin pitäisi olla julki minä hetkenä hyvänsä.

Surullinen kohtalo

Kirjoitin myös artikkelin tutkivaa journalismia tukevalle IJ4EU-projektille. Päätin haastatella Animal Hustlers -nimisen työn toimittajia Michael Birdia ja Ovidiu Stancua. He tutkivat projektissaan laitonta villieläinkauppaa Euroopassa, ja haastattelun lopputuloksena oli sekä artikkeleita että puolen tunnin mittainen lyhytelokuva romanialaisesta eläintarhasta, jossa kauppaa väitetysti tapahtui.

Heidän työnsä teki minuun suuren vaikutuksen, kuten hyvän tutkivan journalismin kuuluukin. Eläinrakkaana ihmisenä kuvamateriaalin katsominen oli vaikeaa, mutta juuri siksi ajattelin, että heidän työnsä ansaitsee näkyvyyttä. Totuus on, että laitonta villieläinkauppaa käydään jossain päin Eurooppaa tälläkin hetkellä, ja sitä on valitettavan helppoa vahingossa tukea, jos ei tiedä, mistä tunnistaa mahdollisesti laitonta kauppaa käyvän eläintarhan.

Erityisesti minua kosketti Goliath-nimisen leijonatiikerin tarina. Se oli vain muutaman viikon ikäinen, kun sitä alettiin hyväksikäyttää muun muassa pakottamalla sitä ihmisten syliin kuvattavaksi.

Bird ja Stancu kuvailivat haastattelussa itsekin olevansa eläinrakkaita, mikä teki projektin toteuttamisesta henkisesti raskasta. He kertoivat pohtineensa, pitäisikö heidän vain ottaa Goliath mukaansa ja pelastaa se eläintarhasta. Koska teko olisi ollut rikos, he päättivät luottaa ja toivoa, että heidän työllään olisi konkreettisia seurauksia ja että eläintarha esimerkiksi suljettaisiin.

Toukokuussa sain surullisia uutisia, kun Bird lähetti minulle päivityksen, että eläintarhassa oli ollut tulipalo ja Goliath oli kuollut. Se ei koskaan saanut elää tavallista ison kissan elämää, ja sitten sen elämä vielä päättyi raa’asti tulipalossa. Haluankin omistaa tämän tekstin Goliathille.

Animal Hustlers -lyhytelokuvan voi katsoa esimerkkisi Youtubesta, ja haastatteluni Birdin ja Stancun kanssa voi lukea tästä.

En tiennyt, että saapuisin Turkkiin Atatürkin syntymäpäivinä. Olin pari tuntia hämmentynyt ennen kuin keksin selvittää netistä, mitä ympärilläni oikein tapahtuu.

Vielä yksi matka

IPI on vienyt minut Isoon-Britanniaan, Tšekkiin, Italiaan ja nyt myös Turkkiin.

Perugiasta palattuani luulin tosiaan, että reissuni ovat tältä erää ohi, mutta sitten sainkin vielä tilaisuuden matkustaa Istanbuliin avustamaan IPI:n Turkki-tiimiä konferenssissa.

Vaikka pientä reissuväsymystä oli ilmassa, päätin silti mennä, koska Turkki-tiimi toivoi minua mukaan ja sai minut tuntemaan oloni todella tervetulleeksi. Enkä ole muuten hirveästi ehtinyt perehtyä heidän työhönsä.

Lisäksi olen nyt valinnut graduni kohdemaaksi Turkin, jossa on institutionalisoitunut faktantarkistuskenttä ja tutkimukseni kannalta antoisa konteksti. Olen aloittanut tutkimushaastattelut, joihin päädyin kyselyn sijaan pitkähkön pohdinnan jälkeen.

Ajattelin siis, että osallistumalla matkalle voisin olla avuksi ja parantaa samalla siinä ohessa graduni kannalta kriittistä tietämystä Turkin mediasta.

Konferenssissa tehtäviini kuului tilan valmisteluja ja avustamista juoksevissa asioissa. Rakensin näyttelyä ja valmistelin henkilökortteja. Pidin muun muassa huolta Turkki-tiimin johtajan kofeiininsaannista ja luovutin tietokoneeni tiimin käyttöön. Ensimmäisenä päivänä sain myös seurata paneelikeskusteluja, koska tilaisuudessa oli mukana tulkki.

Iltaisin ihmettelin UEFA-faneja ja Atatürkin syntymäpäiviä sekä ystävystyin kissoihin.

Turkissa käynnistyi tapahtumamme aikana myös poliittinen kriisi, kun oppositiopuolueen johtaja syrjäytettiin oikeuden päätöksellä. Illallisella IPI-tiimi pahoitteli minulle jatkuvasti sitä, että puhuu keskenään turkiksi päivän käänteistä. Vakuuttelin että ymmärrän kyllä hyvin, mutta mielestäni ele kertoo kaiken siitä, miten vieraanvaraisia ja ystävällisiä he ovat.

Näyttelyaineisto oli peräisin IPI:n arkistosta, joka saatiin vastikään viimein digitalisoitua. Minäkin pääsin osallistumaan tähän prosessiin.

Ystävät tekivät kodin

Viisi kuukautta Wienissä taputeltu, yksi enää edessä. Kohta tämä puoli vuotta on enää muistoja päässäni, ja olen tosi häkeltynyt kaikesta mitä olen nähnyt ja kokenut.

Tämän kirjoitukseni aloitin aurinkoisena sunnuntaina kahvilassa itävaltalaisen ystäväni seurassa. Sanoisinkin, että IPI:n ohella merkittävin aikaansaannokseni ovat olleet kaikki uudet ystävyydet.

Osittain kunnia kuuluu kämppikselleni, joka kutsui minut helmikuussa ystävänsä syntymäpäiväjuhliin. Epäröin, uskallanko mennä ja pelkäsin, että jään puutteellisen kielitaitoni kanssa ulkopuoliseksi.

Onneksi menin. Tapasin siellä nimittäin aivan huikeita tyyppejä, sain kutsun seuraaviin juhliin ja siitä kaikki lähti.

Nyt näistä ihmisistä on tullut minulle valtavan tärkeitä, ja he ovat todellakin tehneet Wienistä minulle kodin. Ilman heitä se olisi ehkä lopulta kuitenkin ollut vain kaupunki, jossa asuin stipendiaattina puoli vuotta.

Jos vain voisin, ottaisin ystäväni mukaan häämöttävälle kotimatkalleni.

Turkin konferenssin suloisin osallistuja oli tämä kissa, joka asustelee tapahtumapaikan terassilla.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Ensikertalainen hukassa - 20.05.2026
• Keikahduspisteissä - 21.04.2026
• Pohdintoja Prahan-junassa - 16.03.2026
• Tunteita laidasta laitaan - 11.02.2026