Arvaamaton ja vaarallinen. Ne olivat ensimmäiset ajatukset, kun eräänä keskiviikko-iltana Berliinissä harmaisiin college-housuihin ja huppariin pukeutunut vaaleahiuksinen nuorimies pysähtyi kohdalle lähtöään odottavassa puolityhjässä metrovaunussa. Hän katseli tyhjiä penkkejä, katsoi sitten kohti ja höpisi jotain saksaksi. Miehen kasvoilla kävi ylimielinen hymy, joka vaihtui samalla sekunnilla raivoksi ja huudoksi. Katsoin muualle, ja lyhyt mutta jäntevä mies siirtyi …

Olipa hämmentävä lukea Hesarista – Ipad kutistaa maailman – juttua Pyöräilijä tunkee jalkakäytävälle (HS 13.10, kotimaa). Onko tilanne todella noin kärjistynyt? Helsingissä pyöräilijä näyttää olevan ongelma. Berliinissä kaikki on toisin. 

Kun pohjoismaiseen asumismukavuuteen tottunut toimittaja lähtee sumuiselle saarelle viktoriaanisella aikakaudella rakennettuun taloon, on kaikkeen varauduttava. Pakkasimme siis autoon sekalaisen kokoelman varusteita, joita arvelimme tarvitsevamme. Euroopan halki 3000 kilometriä tuli takakontissa muun muassa talvipeittoja, Reinot, akkuporakone, ikkunatiivistenauhaa, kuumavesipulloja, veitsenteroitin, Fiskarsin sakset, juustohöylä ja jatkojohtoja.

“Tämä on Palo Alto. Tärkeä yliopisto. Tärkeitä autotalleja. Puiden reunustamilla teillä, ylihinnoiteltujen säädyllisten talojen edessä kohteliaasti parkkeerattuja Priuksia. Kotiäidit, joilla on tohtorin tutkinto M.I.T:sta, johtavat koulujen vanhempainyhdistyksiä.” Näin kirjoittaa, vapaasti suomennettuna, Bay Arealla asuva taiteilija Judy Gittelsohn kuvakirjassaan This is Palo Alto. Se kertoo Stanfordin yliopiston kotikaupungista, Piilaakson henkisestä keskuksesta, Applen, Googlen ja Facebookin hautomosta, …

On helppoa katsoa Kiinaa niin kaukaa, että yksityiskohdat menevät suttuisiksi. Kun maassa asuu 1,34 miljardia ihmistä, yksittäisiä kasvoja on vaikea muistaa. En voi sille mitään, että vieläkin hetkittäin tuntuu, että kaikki kiinalaiset näyttävät ihan toisiltaan. Kun luen paikallisia uutisia, mietin, ajattelevatko he itsekin jollain tapaa samoin.