Kulttuurijournalismin professori lentää perjantaisin Seattlesta Los Angelesiin opettamaan ja sitten takaisin. Hän käy joka ilta nukkumaan kello 23 ja herää tekemään töitä kello 03. – Paitsi nyt, kun on kiire. Herään puoli kahdelta, hän kertoo naureskellen. – Ja käyt nukkumaan yhdeltätoista? – Niin juuri. Kun urheilee, pysyy virkeänä.

Hetkittäin mietin, olenko liian kaukana. Silloin, kun omia ihmisiä ikävöi eniten, ja ympärillä on vain kahden kuukauden tuttuja. Silloin, kun naapurikadulla ravintolan edessä teurastetaan kirkuvia aaseja vain siksi, että aasinliha on erityisen terveellistä erityisesti kylmällä ilmalla. Silloinkin sitä mietin, kun pappa saa sydänkohtauksen Suomessa ja minä olen täällä Kiinassa. Että onko seitsemäntuhatta kilometriä liikaa.

Ovikello soi alkuillasta. Ovella seisoo nainen, joka esittäytyy kaupungin jäteyksikön virkailijaksi. Hän kysyy, olemmeko uusia opiskelijoita ja tiedämmekö, kuinka jätteidenkeräys toimii. Pihallamme on todiste siitä, että jotain on vialla, sillä roskikset pursuavat yli äyräiden. Me olemme ihmetelleet, miksi roska-auto jättää ne tyhjentämättä, vaikka käy alueella joka perjantaiaamu. 

Sunnuntai-iltana TV:stä tuli realitysarja ”Four In A Bed”. Siinä on neljä yrittäjäpariskuntaa tai perhettä, joilla kaikilla on oma pieni hotelli tai majatalo jossain päin Britanniaa. Pariskunnat yöpyvät toistensa majapaikoissa ja arvostelevat niiden siisteyttä, viihtyisyyttä jne. Yksi Hollannista muuttanut pariskunta oli syvästi kauhistunut ja loukkaantunut, kun yhdessä majapaikassa oli pöytäliinana Britannian lippu. ”Tuohan on lipun häpäisemistä, …

Kaksi tapausta, kaksi miestä. Tämä on tapauksista ensimmäinen: Jerry Sandusky. Amerikkalaisen Penn State -yliopiston maineikkaan jalkapallojoukkueen apulaisvalmentaja. Harmiton lapsenmielinen tomppeli, aina pelleilemässä ja valmis painiin poikien kanssa. Onnellisesti naimisissa, kuuden adoptiolapsen ja lukemattomien kasvattilasten hurmaava ja epäitsekäs isä, jonka kintereillä juoksi aina liuta mukuloita.