Ensimmäisellä Lontoon-matkallani, reilu neljännesvuosisata sitten, en edes nähnyt Big Beniä, London Bridgeä tai Buckinghamin palatsia, saati Madame Tussaudsin vahakabinettiä tai yhtäkään kaupungin kuuluisista museoista. Matkalla oli tasan tarkkaan yksi motivaattori. Musiikki. Jos nähtävyyksistä puhutaan, paljon keskeisimpiä kohteita olivat Sohon Marquee-klubi tai Portobello Roadin levykaupat. Niiden olemassaolo tuli kyllä tarkistettua.

Haaste oli aivan mahdoton. Kuinka ylittää esitelmä, joka kertoo talousvaikeuksiin uponneesta kansakunnasta ja tuhansista työttömiksi jääneistä toimittajista. Maasta, jossa koko yleisradioyhtiö lakkautettiin kertalaakilla ja yksityiset mediayhtiöt ovat velkoineen pankkien talutusnuorassa. Puhumattakaan siitä, että toimittajat joutuvat työssään pelkäämään fyysistä väkivaltaa sekä mielenosoittajien että poliisin suunnalta. Tämän pelin olin hävinnyt jo lähtöviivalla.

Kirottu internet, kaiken se muuttaa. Edes ulkomailla elämisessä ei ole samaa eksotiikkaa kuin joskus takavuosina. Kotimaata ei voi enää paeta mihinkään. Toisin oli ennen.

Tajuntaani vasaroitiin tämän viikon luennoilla uusi määrite ”suodatinkupla”. Se on karkea käännös englanninkielisestä sanaparista ”filter bubble” eikä sillä ole mitään tekemistä kahvinkeiton kanssa. Sen sijaan suodatinkupla vastaa ajatuksiin, jotka ovat pyörineet mielessäni jo pitkään. Elämme suodatetun uutistarjonnan aikaa.

Tätä mantraa media-alalla nyt toistetaan. Miksi opiskella toimittajaksi, jos edes kokeneille tekijöille ei tunnu enää riittävän töitä? Tuota. Tosi asiassa tilanne on kokolailla päinvastoin. Juuri nyt sitä kouluttautumista, uuteen mukautumista ja kekseliäisyyttä vasta tarvitaan. Sekä uusilta tulokkailta että kokeneilta mutta kaavoihin kangistuneilta.