Olen aikaisemmissa blogeissa käsitellyt paljon Yhdysvaltojen poliittista tilannetta ja sen vaikutusta omaan yliopistooni. Voisin jatkaa samasta aiheesta, mutta nyt aion kuitenkin keskittyä kokemukseeni siitä, millaista on palata journalistiopiskelijaksi kymmenen vuoden työkokemuksella.

Ennen lähtöäni muutama kysyi: haluatko oikeasti opiskella, vai onko tämä vain tekosyy olla vuosi Nykissä? Ymmärrän toki kysymyksen, mutta se ärsytti minua valtavasti. Alusta asti toden totta halusin opiskella. Hain datajournalismin maisteriohjelmaan, koska halusin oppia koodaamaan, tekemään syvällisempää data-analyysia ja vaikuttavampia datavisualisointeja.

Ja hyvä niin, Columbia Journalism Schoolin datajournalismin maisteriohjelma on nimittäin niin vaativa, että motivaation oppia vaativia teknisiä taitoja on oltava korkealla. Tottakai on iso plussa, että unelmieni koulutusta järjestetään yhdessä lempikaupungeistani. Vuoden aikana olen myös ehtinyt nauttia kaikenlaisesta hauskasta. Mutta moni sosiaalinen riento, taide-elämys tai yhteiskunnallisesti kiinnostava tapahtuma on mennyt ohi, koska olen joko tehnyt opintoihin liittyviä tehtäviä tai ollut niiden jäljiltä niin väsynyt, että on ollut pakko vain levätä.

Manhattan Skyline Liberty Islandin suunnasta kuvattuna.

Suomessa suurin osa maisteriohjelmista on kaksivuotisia, mutta se ei tietenkään tarkoita kovatahtista opiskelua 24 kuukautta putkeen. Yleensä muutaman kuukauden mittaisten lukukausien väliin mahtuu pitkiä kesä- ja joulutaukoja. Se, että kokonainen maisteriohjelma on tiivistetty 12 kuukauteen, johtaa siihen, että tuo vuosi opiskellaan todella kovalla tahdilla. Opintojen äärellä vietetty viikkotuntimäärä on suuri, ja opinnoille on pakko antaa aikaa paitsi arkipäivinä myös viikonloppuisin. Välillä on tuntunut, että kolme eri professoria antaa viikon ajanjaksolle kolmen täyden työpäivän edestä tehtävää, ja no, viikossa ei voi tehdä yhdeksää työpäivää. On pakko oppia priorisoimaan ja lopettaa prokrastinointi. Ohjenuorana priorisoinnissani on ollut: käytän mahdollisimman paljon aikaa siihen, mitä osaan vähiten (koodaaminen) ja mahdollisimman vähän aikaa siihen, mikä on helppoa ja mitä osaan parhaiten (haastatteleminen). Tämä on johtanut siihen, että suurin osa kursseilla tekemistäni jutuista on ollut aiheiltaan kevyitä, ja näin aikaa on jäänyt teknisten taitojen kehittämiseen. Siinä missä 22-vuotiaana ekan kesän kesätoimittajana halveksuin ajatusta siitä, että joutuisin tekemään juttuja mansikan hinnasta, 33-vuotiaana maisteriopiskelijana pystyn aidosti innostumaan siitä, että teen välillä data-analyysia koirista, jäätelön kulutuksesta tai vuoristoradoista.

Aikuisena opiskelun suurin ilo liittyy juuri tähän. Ei tarvitse tehdä jokaista harjoitustyötä sillä asenteella, että “toimittajana olet tasan yhtä hyvä kuin viimeisin juttusi”, vaan voi aidosti antautua harjoittelemaan uusia taitoja. Vapautuminen siitä, että kaikki oman työn tulokset menevät ison yleisön ruodittavaksi on ollut ihanaa. Tottakai työn ohella voi ja pitää opetella uusia taitoja, mutta mokaamiseen ei työelämässä oikein ole varaa. Olen vihdoin ymmärtänyt kauneuden siinä ajatuksessa, että opinnoissa kannattaa ottaa riskejä, koska koulussa voi vielä mokata. Ja joskus todellakin on niin, että “failure is the best way to learn”. Tämä pätee erityisesti teknisiin taitoihin.

Opintovapaa on sinänsä kiinnostava ilmaus, että vaikka olen vapaalla työstäni Ylessä, suurimman osan ajasta työmäärä ja kuormittavuus Columbiassa on ollut paljon suurempi kuin työmäärä toimituksessa. Mukaan lukien ajat, jolloin olen toiminut aamuohjelman juontajana ja joutunut säännöllisesti heräämään aamukolmelta töihin. Suomalaisessa työelämässä on kuitenkin ajatus siitä, ettei viikoittainen työtuntimäärä voi olla kohtuuton, ja että jokaiseen viikkoon pitäisi mahtua kaksi kokonaista vapaapäivää. Kuten yllä jo kuvasin, maisteriohjelmassani työmäärä on välillä ollut isompi kuin tyypilliset viikon valveillaolotunnit.

Itselleni vaikein oli syyslukukausi. Ensin koodausopinnot alkoivat hurjalla tahdilla. Samaan aikaan kaikki oli uutta. Tuntui, etten ymmärtänyt Yhdysvalloista vielä juuri mitään. Puhuin englantia hyvin, mutta en ollut käyttänyt sitä arkeni pääkielenä vuosikausiin, tällaisella intensiivisyyden tasolla en koskaan. Ekalla koodaustunnilla iski myös totuus, jota en (luojan kiitos) ollut osannut stressata etukäteen: en ollut koskaan opiskellut matematiikkaa englanniksi. Sellaiset sanat kun haka- ja kaarisulut jne. olivat hukassa. Kaiken muun ohella aloin opetella matikkasanastoa kuin alakoululainen pistokokeeseen. Suurin apu tässä oli motivaatio, joka ei ehkä koskaan ole ollut yhtä korkealla. En kestänyt sitä häpeää, jonka perusmatikkasanaston puuttuminen aiheutti, hyvin nopeasti opin paljon. Tästä oli hyötyä paitsi koodaustunneilla, myös kevätlukukauden tilastotieteen opinnoissa.

Vapaudenpatsas Red Hookista Brooklynistä.

Olin käynyt New Yorkissa kaksi kertaa aiemmin. Toinen reissuista kesti 1,5 kuukautta, ja sen aikana olin ehtinyt nähdä paljon. Olin käynyt kaikilla kaupungin viidellä pääalueella, Manhattanilla, Brooklynissa, Bronxissa, Queensissa ja Staten Islandilla. Tiesin sen, että New York on paljon muutakin kuin Etelä-Manhattanin ja Pohjois-Brooklynin vauraus ja menestys. Olen myös käsitellyt Amerikan politiikkaa työssäni Ylessä. Mutta millä tasolla? Selittänyt suomalaisille jenkkipolitiikan isoa kuvaa, presidentinvaalien asetelmia ja pääasiassa liittovaltiotason muutoksia. Amerikkalaisen journalistiopiskelijan pitää kuitenkin ymmärtää maan asioita aivan erilaisella tasolla.

Iso osa journalismin opiskelua Columbian yliopistossa New Yorkissa on tehdä journalismia New Yorkin kaupungissa. Heti ensimmäisillä viikoilla meidät lähetettiin Harlemiin tekemään katugallupia. Kurssin keskeinen sisältö oli tehdä paikallisuutisia Uptownin asioista. Kun pitchasin professorille juttuideoita, suurin osa tuli takaisin saatesanoilla “hyvä feature-idea, mutta mikä tässä on aidosti uutisellista?” Ymmärsin kritiikin täysin, mutta olin myös turhautunut. On nimittäin hyvin vaikeaa tietää, mikä paikallisille on itsestään selvää ja mikä uutisellista, jos on asunut alueella ja maassa vasta pari viikkoa.

Vuodessa olen oppinut New Yorkista valtavasti. Ymmärrän erilaisia hallinnon tasoja, joita New Yorkissa riittää. Erilaiset koulupiirit, äänestysalueet sun muut menevät iloisesti ristiin ja päällekkäin, mikä tekee etenkin data-analyysistä välillä rasittavalla tavalla haastavaa. Mutta näiden haasteiden äärellä on ollut myös pakko kouluttaa itseään siitä, millaiset amerikkalaisen järjestelmän rakenteet ovat. Ja kehitys on ollut huimaa. Nyt osaan etsiä tietoa mm. poliitikkojen oikeusjutuista puistoviranomaisille raportoituihin pesukarhuonnettomuuksiin. Olen tehnyt haastatteluja kirjaimellisesti ympäri kaupunkia. Olen auttanut kurssikaveria löytämään haasteltavia vankilan pihalla Rikers Islandilla ja tehnyt juttuprojektin taustatyötä varten vapaaehtoisvuoroja yhteisökeittiössä Harlemissa. Toisaalta olen kontaktoinut akateemikkoja ja asiantuntijoita, käynyt sekä Donald Trumpin presidentinvaaliin että Zohran Mamdanin pormestarivaaliin liittyvissä tilaisuuksissa.

Yliopiston kahvilan tutuksi tullut työntekijä lahjoitti minulle keksin, koska sanoi että näytän olevan sen tarpeessa. Analyysi ei ollut väärä.

Vuoden suurin anti ovat olleet ystävät.

On suuri etuoikeus saada opiskella kansainvälisessä ympäristössä, jonne on kokoontunut lahjakkaita nuoria toimittajia ja sellaiseksi haluavia ympäri maailmaa. Teemme samaa työtä, mutta olosuhteet journalismin tekemiseen eroavat radikaalisti. Osa opiskelukavereistani tulee autoritaarisista maista, ja olen ymmärtänyt aivan uudella tavalla, miten etuoikeutettua on saada tehdä toimittajan työtä juuri Suomessa, jossa yhteiskunnan rakenteet tukevat vapaata tiedonvälitystä. Samalla olen ymmärtänyt sen, että eettiset periaatteet ja käytännöt, joita Suomessa pidämme itsestään selvinä, ovat lopulta hyvin uniikkeja. Lainsäädännön ja journalismin etiikan opiskelu amerikkalaisessa yliopistossa on auttanut myös ymmärtämään amerikkalaista mediaa entistä syvemmin. Täällä lait ja tapa linjata alan eettisiä periaatteita ovat hyvin erilaisia kuin meillä Suomessa.

New York Timesin toimituksessa tutkimassa seinää, jossa on kaikkien lehden Pulitzer-palkittujen toimittajien kuvat.

Samaan aikaan siirtymä kotimaan isoimman mediatalon tv-juontajan roolista maahanmuuttaja-maisteriopiskelijaksi oli myös hyvällä tavalla silmiä avaava. Minulla on vuosien työkokemus Suomesta, mutta täällä olen ymmärtänyt miten monet journalistiset taidot ovat lopulta hyvin yhteiskunta- ja kulttuurisidonnaisia. Suomessa osaan etsiä haastateltavia aiheeseen kuin aiheeseen. Toki osa haastattelemiseen ja ihmisten lähestymiseen liittyvistä taidoista on universaaleja, mutta etenkin haastateltavien etsiminen täällä on ollut välillä todella kovan työn takia. Verrattuna Suomeen verkostoni täällä olivat etenkin alussa lähes olemattomat. Lisäksi on aivan eri asia pyytää ihmisiä antamaan aikaansa ison mediatalon juttuun kuin opiskelijan kurssitehtävään.

Kun ensimmäisinä viikkoina pyörin ympäri Harlemia etsimässä ihmisiä kertomaan omasta taloudellisesta tilanteestaan, kuten tehtävänanto määritti, tilanne oli todella konkreettinen: yhtäkkiä olin hyvin erikoisella aksentilla puhuva ulkomaalainen opiskelija, joka täysin puskista kyselee tuntemattomien ihmisten palkoista ja menoista. Moni kieltäytyi (kuten olisin itsekin tehnyt), mutta niin vain sitkeys palkittiin, ja lopulta löysin riittävän määrän ihania avuliaita ihmisiä, jotka avasivat minulle elämäntilanteensa ja antoivat puhelinnumeronsa. Kaiken epätoivon ja häpeän jälkeen olo oli voimaantunut: jos tässä voi onnistua, missä vaan voi onnistua!

Sama tunteiden draaman kaari on ollut vahvasti läsnä myös itse dataopinnoissa. Se määrä asioita, joita oma maisteriohjelmani on yrittänyt opettaa vuodessa, on sanalla sanoen älytön. Siis kirjaimellisesti ja liioittelematta: liikaa. Kaikkea ei pysty tekemään edes kelvollisesti, “done is better than perfect” on ollut välttämätön lähestymistapa. Vaikka riittämättömyyden tunteen kanssa kamppailu on ollut jatkuvaa, olen myös kehittynyt enemmän kuin olisin koskaan uskonut. Ja kun kesällä olen työstänyt maisteriprojektiani ja käyttänyt kursseilla oppimiani taitoja, tunne on ollut sama. Jos todella pystyin oppimaan kaiken tämän muutamassa kuukaudessa, alan tosissani uskoa pystyväni lähes mihin tahansa!

Dataopintojen kautta tapani ajatella on aidosti muuttunut, ennen kaikkea kahdella tavalla. Ensinnäkin ymmärrän aivan uudella syvyydellä, miten internet toimii. Toiseksi olen oivaltanut, mikä on dataohjautuvan (data driven) ja datalla koristellun (data decorated) tekemisen ero. Datajournalismi näyttäytyy joskus juttuina, joissa on paljon grafiikkaa, ja toki tällainen lopputulos voi kuulua kumpaankin edellä mainituista kategorioista. Erona on kuitenkin se, onko prosessi todella datan ohjaama vai onko muista lähteistä tulevan tiedonhankinnan tueksi etsitty täydentävää dataa. Suurimmat opit aidosti dataohjautuvasta lähestymistavasta tulivat kurssilta, joka yhdisti tilastotiedettä, journalismia ja koneoppimista. Yksi keskeisimmistä opintosisällöistä oli ottaa iso määrä dataa kahdesta eri lähteestä ja sulauttaa ne toisiinsa. Sen jälkeen vuorossa oli ns. tutkiva data-analyysi (exploratory data analysis), jossa uudelle uniikille datatietokannalle esitettiin kysymyksiä juttuideoiden löytämiseksi.

Annan simppelin esimerkin. Yhdessä kurssityössäni yhdistin toisiinsa taulukon, jossa oli tiedot kaikista New Yorkiin rekisteröidyistä koirista (joita on satoja tuhansia) sekä New Yorkin kaupungista kerättyä väestötietodataa. Koska molemmissa tietokannoissa oli postinumeroalueet, sain rakennettua datasetin, jonka avulla pystyin selvittämään esimerkiksi sitä, miten eri alueiden tulotaso korreloi koirien määrän kanssa. Tai sitä, miten erilainen koulutustaso alueella korreloi sen kanssa, mitkä koirarodut ovat suosittuja. Pystyin analysoimaan, korreloiko tietyltä alueelta tulevien maahanmuuttajien määrä koiradatan kanssa.

Juuri tällä koiratietokannalla syntyy toki enemmän hyvän mielen featurea kuin suuria tutkivan journalismin paljastuksia, mutta samalla lähestymistavalla voi tehdä vaikka mitä. Kun datasettejä yhdistää ja ymmärtää tilastotieteen perusteet, datasta voi löytää sekä trendejä että kiinnostavia poikkeuksia trendeihin. Toisin sanoen kiinnostavia juttuideoita, joita olisi välillä mahdotonta löytää millään muulla metodilla. Lopputuloksena syntyvässä jutussa ei välttämättä ole yhden yhtä taulukkoa, mutta koko juttua ei olisi ilman taustalla ollutta data-analyysia. Ja lopputulos toden totta on data driven. On myös selvää, etten olisi ilman näitä opintoja keksinyt tai osannut alkaa lähestyä juttujen ideointia näin.

Vastaavia esimerkkejä ajattelutapani muutoksista ja taidoista, joilla voin jatkossa tehdä parempaa journalismia, on useita. Tiedän, että tämä kuulostaa paljolta, mutta väitän että nämä opinnot ovat yksinkertaisesti koulineet aivoni toimimaan paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Mutta tämän saavuttaminen on myös ottanut paljon. Välillä olen ollut todella väsynyt ja epätoivon hetkinä aidosti pelännyt, että en opi. Ennen tänne tuloa minulla ei ollut aikaisempaa kokemusta koodaamisesta, jopa excel-taitoni olivat ainoastaan kohtalaiset. Alussa pudotus työelämästä oli iso. Olen saanut tehdä innostavia ja haastavia työtehtäviä Ylessä pitkään, mutta jo vuosia ammatillinen kehittyminen on kohdistunut jo osatun syventämiseen. Yhtäkkiä olin aivan uuden äärellä. Tilannetta voisi verrata siihen, että on ensin halunnut tulla todella hyväksi pianistiksi ja keskittänyt energiansa kohti virtuoottisuutta, ja yhtäkkiä kädessä onkin trumpetti. Ilman minkäänlaista taustaa puhallinsoittimista.

Juttukeikalla Staten Islandilla. Kun on ollut tarve etsiä haastateltavia kadulta tai yleisötapahtumista, olen pitänyt yliopiston lippistä, jotta minut tunnistaa toimittajaopiskelijaksi jo ennen esittäytymistä.

Samalla olen oppinut Yhdysvalloista valtavan paljon. Odotan suuresti sitä, että pääsen palaamaan toimitukseen ja voin tehdä USA-aiheista journalismia paljon syvällisemmin kuin aiemmin. Lisäksi on suuri lahja, että enää töiden tekeminen englanniksi ei stressaa. Olen aiemminkin tehnyt sekä vaihto-opintoja että töitä englanniksi, mutta siihen on liittynyt kynnystä ja stressiä. Vuodessa kielitaito on ensinnäkin aidosti parantunut, mutta mikä tärkeintä, stressaan virheistä vähemmän. Englanti tulee aina olemaan minulle vieras kieli, ja mitä monimutkaisempia asioista haluan ilmaista, sitä suurempi on kielioppivirheiden esiintymisen aste. Mutta niin kauan, kun marginaaliset virheet eivät muuta asiasisältöä, niillä ei oikeastaan ole väliä. Jos pystyn tekemään Columbian maisteriohjelman ja luomaan syviä ystävyyssuhteita englanniksi, pystyn tekemään englanniksi ihan mitä tahansa ilman että mitään tarvitsee hävetä. Myös tämän oivaltaminen on ollut uskomattoman voimaannuttavaa.

En osaa enää oikein edes selittää, mitä ennalta odotin, mutta aivan varmasti odotukset olivat hyvin kaukana todellisuudesta. Ja kuten usein, totuus on vielä mielikuviteltuakin parempaa. Nämä opinnot ovat muuttaneet minua paremmaksi sekä ihmisenä että toimittajana, ja se on uskomattoman hienoa. Eikä kaikki tämä kasvu olisi ollut mahdollista ilman sitä, että matkan varrella kesti myös häpeää, riittämättömyyden tunnetta ja aitoa pelkoa siitä, että edessä oleva oppimistavoite on mahdotonta saavuttaa. Juuri tällaisten tunteiden selättäminen on usein kilpailuhenkisyydestä tunnettuun New Yorkiin liitetyn kliseen ytimessä: “If you can make it here you can make it anywhere.”

Brooklynin skyline (oikealla) nousee kiihtyvällä tahdilla. Kun kaupunki kehittyy ja tila Manhattanilla käy vähäisemmäksi, voi olla, että tulevaisuudessa ero on vielä pienempi.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Ajatuksia Amerikasta - 19.06.2025
• Kun oma yliopisto nousi otsikoihin - 14.04.2025
• Uuden aikakauden alku - 21.02.2025
• Syksy jona Donald Trump voitti vaalit ja minä opettelin koodaamaan - 07.01.2025
• Polttavimmat kysymykset: Mitä on journalismi? Mikä ratkaisee USA:n presidentinvaalin? - 06.11.2024
• Erokohu uuden lukuvuoden aattona - 06.09.2024