Jos joku joskus kysyy: “Missä olit, kun Trump ja Musk ajautuivat julkiseen ilmiriitaan?”, vastaan: ”Kavereiden kanssa rannalla Coney Islandilla.” Entä kun Trump riiteli Zelenskyin kanssa Oval Officessa? Yksin lentokentällä, tuskastumassa siihen, että viivästyksestä johtunut jatkolennolta myöhästyminen pilasi viikonloppureissun Länsi-Virginiaan. Kun Mahmoud Khalil, Columbiasta vastavalmistunut opiskelija-aktivisti, otettiin kiinni? Datajournalismikonferenssissa Minnesotassa. Kun tariffeja julkaistiin, lykättiin tai peruttiin? Kuka näitä muistaa.

Kuumina kesäpäivinä New Yorkin puistot täyttyvät, etenkin Central Park isolta osin turisteista.

Kulunut kevät on ollut elämäni intensiivisin. Olen yrittänyt ymmärtää, miten jatkuvasti sekavammaksi muuttuvan poliittisen tilanteen keskellä voidaan tehdä parasta mahdollista journalismia. Ja suoraan sanottuna, olen väsynyt. Enkä enää osaa edes sanoa, mikä lopulta on kuluttanut eniten: yliopiston kova työmäärä, lähes pakonomainen journalismin tulevaisuuden pohtiminen, jatkuva uusien paikkojen kokeminen ja kaverisuhteiden rakentaminen vai Yhdysvaltojen poliittisen tilanteen seuraaminen.

Trumpin hallinto orkestroi historialliselta uutispäivältä tuntuvia tapahtumia sellaisella tahdilla, että pelkään kaiken lopulta sekoittuvan usvaisiksi muistoiksi, jossa kaikkea määrittää epävarmuus. Pelko siitä, että mitä tahansa aiemmin täysin mahdottomalta tuntuvaa voi tapahtua koska tahansa. Alan ymmärtää, mitä Steve Bannon tarkoitti sanoessaan, että todellinen vastapuoli on media, ja sen kanssa toimii strategia, jossa “flood the zone with shit”.

Ikävä myöntää, mutta tämä logiikka toimii pirullisen hyvin. Kun poliittisia käänteitä tuutataan uskomattoman kovalla vauhdilla kuukaudesta toiseen, toimittajien on todella vaikea pysyä perässä yksityiskohdissa, rakentaa kokonaiskuvaa ja selittää yleisölle, mikä muutoksessa on kaikista olennaisinta.

Toukokuun suurena valmistujaispäivänä myös Empire State Building loisti juhlan kunniaksi Columbian sinisenä.

Jos tarkan kokonaiskuvan muodostaminen Trumpin politiikan vaikutuksista tuntuu mahdottomalta New Yorkissa, sitä se varmasti on myös Suomessa. Olen kuluneen vuoden aikana miettinyt paljon sitä, miten me suomalaisessa mediassa seuraamme Yhdysvaltoja.

Olen itsekin tehnyt Ylellä lukuisia tv-lähetyksiä Amerikan asioista, ja tiedän, että suomalaisia kiinnostaa Yhdysvaltojen politiikka valtavasti. Perustelemme tätä kiinnostusta sekä journalismin tekijöinä että sen yleisönä sillä, että suurvallan toimilla on valtavaa globaalia merkitystä ja näin ollen suoraa vaikutusta myös pienen Suomen tulevaisuuteen. Tämä on tietysti täysin totta. Mutta älyllisen rehellisyyden nimissä on myönnettävä, että amerikkalainen politiikka tuntuu Suomesta katsottuna myös viihteelliseltä. Tätä viihdearvoa buustaavat toki myös poliittisen satiirin ja meemien täyttämä amerikkalainen mediakulttuuri. Väitän silti, että suomalainen amerikkalaisen politiikan viihdekäyttö eroaa siitä, miten paikalliset omille päättäjilleen naureskelevat.

Suurin osa suomalaisista tuntee Yhdysvallat ennen kaikkea median kautta. Jos Amerikassa joskus on käytykin, kyseessä on todennäköisimmin ollut lyhyehkö loma Nykissä tai Losissa. Silti maahan liittyy tuttuuden tunne, joka on usein syntynyt ennen kaikkea amerikkalaisen fiktion äärellä. Leffojen suurkulutus tuottaa hyvin erikoisen kokemuksen, johon minäkin törmäsin, kun 20-vuotiaana tulin ensimmäistä kertaa New Yorkiin – keltaiset taksit, metron oranssit penkit ja bileiden punaiset muovimukit. Kyllähän minä näitä olen ennenkin nähnyt!

Sarjoja katsomalla voi pätevästi oppia kieltä ja populaarikulttuuria. Mutta poliittisen analyysin pohjana fiktiosta voi olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Kun suhde todellisten amerikkalaisten elämään on joko ohut tai olematon, fiktiosta voi ammentaa aineksia maan arjen mielikuvitteluun. Tästä lähtökohdasta voi tosielämän vaalejakin analysoida paljon viihteellisemmässä viitekehyksessä kuin millä suhtaudumme suomalaiseen politiikkaan tai uutisiin itsellemme täysin vieraalta tuntuvasta kaukomaasta.

Maisteriopinnot Columbiassa ovat muuttaneet suhtautumiseni USA:n politiikan seuraamiseen perustavanlaatuisella tavalla ja tehneet minut entistä kriittisemmäksi erilaisia politiikan viihdekäytön muotoja kohtaan.

Se että 340 miljoonan ihmisen liittovaltiossa demokratia murenee ei ole “kiinnostavaa”, se on yksiselitteisesti kammottavaa. Trumpin hallinnon poukkoilu on jo nyt aiheuttanut paitsi pahaa mieltä, myös todellista inhimillistä kärsimystä, eikä pelkästään Yhdysvalloissa.

Valmistujaisviikolla vietettiin myös Journalism-päivää, jossa dekaani Jelani Cobbin johdolla palkittiin valmistuvia erityisen hyvin tehdystä työstä.

Politiikan seuraamisen ohella olen tehnyt läksyjä, paljon läksyjä. Nyt kesäkurssien aikana opiskelen karttagrafiikkaa, tutkivaa datajournalismia ja kirjoittamista. Samalla viimeistelen maisterityötäni.

Toukokuun puolivälissä loppuneen kevätlukukauden aikana työmäärä on välillä ollut niin suuri, että yli 10-tuntiset päivät kampuksella ovat olleet normiarkea. Tämä vuosi on opettanut minulle sen, että jos rajojaan venyttää tarpeeksi paljon, ne myös ylittää. Hyvässä ja pahassa. Professorit kyllä tietävät, että heidän opiskelijansa ovat uupuneita – mutta uskovat tämän valmistavan työelämän todellisuuteen, joka on ehkä vieläkin vaativampi. Suomesta tuttu tapa keskustella jaksamisesta loistaa vain poissaolollaan.

Kurssit ja konkreettiset taidot ovat tärkeitä, mutta Columbia Journalism Schoolin kaikista suurin anti on sen ympärille syntynyt kansainvälinen toimittajayhteisö. Siinä missä itse seuraan Yhdysvaltojen poliittista muutosta pohjoismaisessa demokratiassa kasvaneen näkökulmasta, osa opiskelukaveristani osaa verrata tilannetta siihen, millaista on olla nuori toimittaja esimerkiksi Pakistanissa, Intiassa, Kiinassa tai Unkarissa.

Joka kerta kun keskustelun lomassa joku katsoo minua hymyillen ja sanoo, “Oi Rosa, toi on vaan niin eurooppalainen tapa ajatella”, koen samaan aikaan sekä pientä häpeää kapeakatseisuudestani, että suurta kiitollisuutta siitä, että saan ravistella Eurooppa-keskeisyyden kahleita ajattelustani.

Vaikka meillä datajournalismin opiskelijoilla on edessä vielä kesälukukausi, suurin osa vuoden 2025 journalistiopiskelijoiden vuosikurssista valmistui toukokuun lopussa. Isossa valmistujaisjuhlassa opiskelijakunnan puheenjohtaja Shubhanjana Das puhui viisaasti.

“Aikana, jolloin ensimmäiseen [sananvapauden takaavaan] perustuslain lisäykseen kohdistuu räikeitä hyökkäyksiä, totuuden etsiminen ei ole vain ammatti. Se on vastuu. Eikä meidän tarvitse katsoa kauas nähdäksemme, miten valta reagoi totuuteen. Omalta kampukseltamme aina konfliktialueille ympäri maailmaa olemme nähneet yrityksiä kyseenalaistaa, tukahduttaa tai vaientaa raportointia, joka haastaa vallitsevan järjestelmän.”

Verratessaan Columbian kampusta kriisialueeseen hän tarkoitti tietysti yliopiston tapaa suhtautua kampuksella järjestettyihin Palestiina-mielenosoituksiin. Columbia on totisesti tehnyt kaikkensa pitääkseen mielenilmaukset mahdollisimman pienenä ja niihin kohdistuvan mediahuomion mahdollisimman maltillisena.

Columbiasta juuri valmistunut palestiinalaistaustainen Mahmoud Khalil on ollut kuukausia vangittuna. Silti ei vieläkään ole selvää, mistä häntä tarkalleen ottaen epäillään tai mikä oikeuttaa kuukausien kiinnioton. Tätä kirjoittaessani CNN uutisoi, että liittovaltion tuomari estää Trumpin hallintoa jatkamasta Khalilin pidättämistä.

Niiden kuukausien aikana, jotka Khalil on ollut kiinniotettuna, hänen vaimonsa Noor Abdalla on synnyttänyt parin esikoisen. Näyttää siltä, että ilman minkäänlaista laillista perustetta Khalil on menettänyt mahdollisuuden olla lapsensa kanssa tämän elämän ensimmäisten kuukausien aikana. Koko hänen perheensä kohtelu on sydäntä särkevän kohtuutonta ja epäoikeudenmukaista.

On selvää, että Columbian kampuksella keväällä 2024 mieltään osoittaneet opiskelijat ovat rikkoneet yliopiston järjestyssääntöjä – ehkä myös jotakin maan lakia. Aktivistit pitivät viikkokausia telttaleiriä kampuksella, ja syytökset aiheutuneesta häiriöstä ovat tietysti perusteltuja. Mielenosoitusten pääviestinä oli kritiikki Columbian yliopiston sijoitustoimintaa vastaan. Aktivistit vaativat, että yliopisto lopettaa sijoittamisen yhtiöihin, joilla on yhteys Israelin aseteollisuuteen.

Vaikea kysymys kuuluu: Kuinka paljon demokratiassa pitää sietää häiriötä, joka syntyy kansalaistottelemattomuudesta? Jos sinä ajattelisit, että se kansa, johon itse kuulut, on kansanmurhaksi epäillyn hyökkäyksen kohteena, mikä mielestäsi olisi kohtuullisuuden rajoissa oleva tapa nostaa asiasta yhteiskunnallista keskustelua? Miten suhtautuisit ajatukseen siitä, että tässä konfliktissa käytettyjä aseita saatetaan rahoittaa omien lukukausimaksujesi synnyttämillä tuotoilla? Jos ajatus tuntuu täysin mahdottomalta, yritä pysyä sen äärellä edes hetki.

Vaikka olisi eri mieltä mielenosoittajien näkemyksistä ja mielipiteen ilmaisun keinoista, yliopistojen ja journalismin tehtävä on turvata sananvapaus ja oikeus väkivallattomaan mielenosoitukseen. Jos nämä instituutiot eivät näitä arvoja puolusta, kuka sitten. On uskallettava sanoa ääneen, että Trumpin hallinto harjoittaa politiikka, joka ei uhkaa vain oikeutta kansalaisaktivismiin vaan myös lehdistönvapautta ja yliopistojärjestelmää.

Mitä tulee järkevään keskusteluun Israelin toimista Gazassa, se tuntuu Yhdysvalloissa olevan täysin mahdotonta. Osa näkee asian siten, että joka ikinen vapaata Palestiinaa iskulauseissaan vaativa mielenosoittaja on antisemitisti. Toiset kokevat koko maailman hiljaisuudessaan antavan suoran hyväksynnän palestiinalaisten kansanmurhalle. Tuntuu, että joillekin YK:ssa käydyt keskustelut ovat vain mielipiteitä muiden joukossa.

Trumpin hallinnon syytösten mukaan myös Columbian kampuksella esiintyy antisemitismiä. Kysymys on piinaava. Columbian virkaatekevä presidentti Claire Shipman linjasi kesäkuussa “Se on yksinkertaisesti tosiasia, että antisemitistiset tapaukset lisääntyivät kampuksellamme lokakuun 7. päivän jälkeen.” Samaan aikaan mm. Ylelle haastattelun antanut juutalainen professori Bruce Robbins pyöritteli silmiään antisemitismiväittelille ja sanoi: “Olen opettanut Columbiassa 24 vuotta. Jos kampuksella olisi antisemitismiä, olisin huomannut sen.”

On selvää, että antisemitismille on oltava täysi nollatoleranssi aina ja kaikkialla – mutta yhtä selvää on, että antisemitismin käsitettä käytetään myös poliittiseen informaatiovaikuttamiseen. Välillä tilanteet ovat todella monimutkaisia. Mistä edes aloittaa asian purkaminen silloin, kun nuori juutalainen opiskelija-aktivisti osoittaa mieltään vapaan Palestiinan puolesta ja kipa päässään huutaa jonkun toisen antisemitistiseksi määrittämiä iskulauseita? Valitettavasti minulla on aiheeseen liittyen tällä hetkellä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia.

Silti en voi tarpeeksi korostaa: On oman ammattikuntani vastuu yrittää saada vaikeimpiin kysymyksiin mahdollisimman tarkkoja vastauksia. Meillä täytyy olla keinot ja sitkeys sekä selvittää että selittää, milloin kyse on todellisesta syrjinnästä ja milloin syrjinnän käsitteitä käytetään infovaikuttamisen välineenä. Asiaa ei helpota se, että joskus suurinta älyllistä rehellisyyttä olisi tunnustaa, että kaksi täysin vastakkaista näkemystä voivat olla totta samaan aikaan. Tavalla, jonka totuudenmukainen selittäminen ei koskaan tule mahtumaan uutissähkeeseen tai TikTok-videoon.

Toukokuussa valmistuneet maisterit odottavat todistusten jaon alkua.

Valmistujaisjuhlassa mietin sitä, miten vaikean tilanteen keskellä Columbian vaaleansinisissä kaavuissa tutkintoaan juhlivat nuoret kollegani ovat. Kun uudet maisterit hakivat todistuksensa, jokaisen kohdalla mainittiin nimen lisäksi kotipaikka: from Mumbai India, Los Angeles California, Mexico City Mexico, Budapest Hungary, Kyiv Ukraine, Moscow Russia, Milan Italy, Peking China ja niin edelleen.

Osa opiskelukavereistani tulee niin erilaisista lähtökohdista, että sitä on välillä vaikea edes hahmottaa. Olemme kasvaneet aivan erilaisissa kulttuureissa, lisäksi edustamme eri sukupolvia. Minä olen syntynyt vuonna 1991 pienessä kylässä Iitissä, moni kurssikaverini 2000-luvun alussa Kiinan tai Intian miljoonakapungeissa. Eroja on paljon, mutta meitä yhdistää samanlainen suhtautuminen journalismiin ja halu tehdä valtavasti töitä laadukkaan journalismin eteen.

Vaikka juuri nyt olemme jakaneet saman elämänvaiheen, uriemme tulevaisuudennäkymät ovat hyvin erilaiset. Minua odottaa vakituinen työpaikka Suomen Yleisradiossa. Osa opiskelukavereistani aikoo palata (tai joutuu palaamaan) autoritaarisiin kotimaihinsa, joissa totuuteen perustuvaa tiedonvälitystä voi joutua tekemään henkensä uhalla. Ja kuka tietää, miten vaarallista journalismin tekeminen Yhdysvalloissa kohta on.

Olen pohtinut mielenosoittajien kohtelua myös tästä näkökulmasta: jos aktivisteja voidaan pitää kiinniotettuina kuukausikaupalla ilman laillisia perusteita, ei olla kaukana siitä, että samaan tilanteeseen voivat joutua myös journalistit.

Tätä tekstiä kirjoittaessani seuraan Los Angelesin isoja mielenosoituksia, joissa myös protestia seuraavaan toimittajaan olivat osuneet kumiluodit. Samaan aikaan The Washington Post uutisoi siitä, miten Yhdysvalloissa laittomasti olevat Nato-maiden kansalaiset voivat kotimaahan palauttamisen sijaan kohta joutua pahamaineiseen Guantánamon sotilastukikohtaan.

On helppoa ajatella, että “en ole aktivisti, tämä ei koske minua” tai “en koskaan olisi missään laittomasti, tämä ei koske minua”. Mutta kun rajoja venytetään, joskus ne ylittyvät, jokaisella siirrolla vähän enemmän. Mikään maa ei ole muuttunut demokratiasta autoritaariseksi yhdessä yössä. Kukaan ei vielä tiedä, mihin Yhdysvallat on lopulta menossa. Mutta syyt esittää kysymyksiä siitä, onko maailman mahtavin demokratia luisumassa kohti autokratiaa, ovat täysin perusteltuja.

Jos jotakin olen tämän vuoden aikana ymmärtänyt niin sen, että niin kauan kuin Suomessa vallitsee rauha ja saamme paistatella lehdistönvapausindeksien kärjessä, meillä ei ole tekosyytä vältellä vaikeita aiheita tai olla käyttämättä resursseja siihen, että luomme parhaita mahdollisia käytäntöjä journalismin laadun kehittämiseen. Suomessa on olosuhteet, joissa journalismilta voi vaatia paljon – ja siksi niin täytyy myös tehdä.

Shubhanjana Das päätti valmistujaispuheensa:

“Omistan tämän puheen paitsi meille, myös kollegoillemme ympäri maailmaa – Afganistanista Sudaniin, Gazasta Kashmiriin, Meksikosta Ukrainaan. Olette näyttäneet meille, miltä todellinen sitkeys näyttää, miltä sinnikkyys tuntuu ja miten yhteistyö kantaa meitä eteenpäin.”

Minä saatan olla väsynyt, mutta juuri nyt mikään ei tunnu tärkeämmältä kuin opetella taitoja, joilla voin tulevaisuudessa tehdä entistäkin vaikuttavampaa journalismia. Sillä mitä epävarmempia aikoja maailmanpolitiikassa todistamme, tai mitä epäoikeudenmukaisemmissa yhteiskunnallisissa tilanteissa operoimme, sitä enemmän tarvitsemme sitkeyttä, sinnikkyyttä ja yhteistyötä. Ihmisiä, jotka ovat valmiita etsimään ja kertomaan totuutta, vaikka oman henkensä uhalla.

Kuluneen kevään aikana olen suoraan sanottuna vaahdonnut journalismista, ja paljon. On todella vapauttavaa olla taas opiskelija, jolla on lupa olla idealistinen omaa alaansa kohtaan!

Ymmärrän entistäkin kirkkaammin sen, miksi laadukas journalismi on toimivan demokratian kannalta elintärkeää. Mitä enemmän demokratioita uhkaa kaiken muun ohella tekoälyn tuottama roskasisältö, sitä enemmän tarvitsemme koulutettujen journalistien työpanosta. Emme voi suostua siihen, että poliittisesti motivoitu paskatulva voittaa.

Sen sijaan olen varma, että tekoälyn hallusinoiman kuran keskellä journalismia tarvitaan enemmän kuin koskaan. Samaan aikaan tekoälytyökalujen kehittyminen ei ole alalle uhka, vaan mahdollisuus tehdä journalistisesta prosesseista entistä laadukkaampia. Tarvitaan vain tarpeeksi paljon toimittajia, joilla on sinnikkyys ja taito kehittää tapoja hyödyntää tekoälyn kyvykkyyttä nimenomaan journalistisiin tarkoituksiin.

Mutta näistä ajatuksista enemmän vaikkapa tulevissa blogeissa. Nyt on pakko palata opintojen ääreen.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kun oma yliopisto nousi otsikoihin - 14.04.2025
• Uuden aikakauden alku - 21.02.2025
• Syksy jona Donald Trump voitti vaalit ja minä opettelin koodaamaan - 07.01.2025
• Polttavimmat kysymykset: Mitä on journalismi? Mikä ratkaisee USA:n presidentinvaalin? - 06.11.2024
• Erokohu uuden lukuvuoden aattona - 06.09.2024