Suomessa ajatellaan usein, että jalkapallo on kesälaji. Näin ei ole, sillä kansalliset sarjat alkavat kesän päättyessä ja jatkuvat läpi talven kevääseen kaikkialla, missä sää sen sallii.

Voihan jalkapalloa kesälläkin pelata, ja näin MM-kisavuonna Saksan ja Berliininkin kesän pitäisi olla täynnä jalkapallohuumaa. Tällä kertaa se huuma lässähti melkein heti alkuunsa, koska edellisten MM-kisojen voittaja Saksa ei selviytynyt edes alkulohkostaan jatkoon.

MM-kisat värjäsivät Berliinin katukuvaa. Kisahuuma loppui kuitenkin nopeasti, kun Saksa jäi alkulohkoon.

Isot arvoturnaukset ovat jalkapallofanille kuitenkin lopulta vain kermakakku, jolla ei voi korvata ruisleipää eli läpi talven pelattavia kansallisia sarjoja. Välillä hytistään ja räntä lentää, mutta mitä siitä.

Syksyllä kirjoitin FC Union Berliinistä, itäisen Berliinin jalkapalloylpeydestä, joka pelaa Saksan toiseksi korkeimmalla sarjatasolla. Silloin lupasin vielä palata stipendiaattivuoteni aikana berliiniläiseen jalkapalloon, kertoa sen läntisestä puoliskosta ja ykkösbundesliigaseura Hertha BSC:stä.

Tässä välissä on ehtinyt sarjakausi päättyä ja MM-kisatkin ratketa. Viime sarjakausi ei sujunut kummoisesti sen paremmin Herthalta kuin Unionilta. Kumpikin säilyi sarjassa, mutta kauden kokonaiskuva oli molemmilla alavireinen; Hertha ei päässyt eurokentille, Union jäi kauas ykkösbundesliigaan noususta. Vähän huvittavaa oli, että kun omissa esityksissä ei ollut juuri juhlimista, Herthan kannattajien suurimmaksi ilonaiheeksi näytti muodostuvan Hampurin HSV:n tippuminen kakkoseen.

1900-luvun alkupuolella Hertha BSC oli koko Berliinin joukkue, ja vielä toisen maailmansodan jälkeen, kun kaupunki oli jaettu voittajavaltioiden kesken, sillä oli kannattajia paljon myös idässä. Muuri muutti monen muun asian lailla tämänkin, ja Herthasta tuli ykkösbundesliigan erillinen saareke, aivan samoin kuin Länsi-Berliini oli läntinen saareke keskellä sosialismia.

Kävin päättyneellä kaudella katsomassa enemmän Herthan kuin Unionin pelejä, vaikka lähtökohtaisesti Union on minusta kiinnostavampi ja tunnelma sen peleissä paljon voimakkaampi. Yksi syy tähän on asuinpaikkamme Wilmersdorfissa, josta matka Herthan kotipeleihin Olympiastadionille on huomattavasti lyhyempi ja helpompi kuin Unionin peleihin Köpenickiin.

Mutta muitakin syitä on: Herthan peleihin on mukava mennä, ruuhkat ovat siedettäviä, palvelu stadionilla hyvää, ihmiset mukavia ja sopivalla tavalla intohimoisia, kovaäänisiä ja laulavaisia mutta lopulta aika maltillisia. Siinä missä Unionin peleissä käyminen tuntuu luissa ja ytimissä, seisottaa ja hyppyyttää, vie äänen ja tuo krapulan, Herthan peleissä on astetta leppoisampaa.

Turistina menisin edelleen ehdottomasti kokemaan Unionin, mutta Berliinissä väliaikaisesti asuvana ja Länsi-Berliinin asettuneena olen elänyt arkea jopa mieluummin käymällä Herthan peleissä. Koska olen ollut täällä lopulta vain käymässä, minun ei onneksi tarvitse valita puolta.

Olympiastadionille saapuminen on ensikertalaiselle pysäyttävä muistutus menneestä. Itse asiassa kyseessä on Tempelhofin lentokentän ohella tunnetuin natsiajasta muistuttava monumentti. Tällä jylhän jykevällä kiviareenalla Hitler saavutti 1936 propagandavoiton. Täällä Leni Riefenstahl tallensi olympiaurheilijoiden suoritukset propagandistiseksi dokumenttielokuvaksi. Ja toisaalta: täällä Marco Materazzi solvasi Zinédine Zidanen siskoa, minkä seurauksena Zidane päätti uransa pelaajana – puskemalla Materazzia ja hankkimalla näin itselleen punaisen kortin MM-finaalissa 2006.

Berliinin Olympiastadion on jylhä näky ja kiinnostava monumentti mutta kehno jalkapalloareena.

Olympiastadion remontoitiin kyseisiä Saksan MM-kisoja varten perusteellisesti, eikä sen kunnossa ole runsaat kymmenen vuotta myöhemmin mitään vikaa. Silti Berliinin Olympiastadion on moderniksi jalkapallopyhätöksi kelvoton. Se on itse asiassa Euroopan ainoita yleisurheilustadioneita, joilla vielä pelataan säännöllisesti huippujalkapalloa. Juoksuratojen takia katsojien etäisyys pelistä on yksinkertaisesti liian suuri, mikä haittaa katsomiskokemusta ja tunnelman muodostumista.

Toinen ongelma on, että lähes 75 000 katsojaa vetävä stadion on berliiniläiseksi jalkapallostadioniksi liian suuri. Monessa muussa kaupungissa yhtä isot tai vieläkin isommat stadionit ovat aina täynnä, mutta Berliini ei lopulta ole samassa määrin jalkapallokaupunki. Tai ehkä pitäisi sanoa: Berliini on niin paljon muutakin kuin jalkapallokaupunki, ja kilpailu ihmisten vapaa-ajasta on siksi kovempaa.

Herthan peleissä lippu kannattaa hankkia stadionin itäkaarteeseen eli Ostkurveen. Se on fanipääty, mutta ultrafanien yläpuolelle pääsee kuka tahansa, kunhan ei pukeudu vastustajan väreihin. Ostkurve onkin Herthan peleissä ainoa äänekäs ja tunnelmallinen osa Berliinin Olympiastadionia. Lippuja saa hyvin, ja Hertha myy Olympiastadionin loppuun  yleensä vain silloin, kun vastassa on FC Bayern.

Viime vuodet Hertha, sen kannattajat ja monet muutkin ovat keskustelleet vilkkaasti siitä, missä joukkueen pitäisi tulevina vuosina pelata. Vaihtoehtoja ovat olleet uuden stadionin rakentaminen tai Olympiastadionin perusteellinen korjaaminen ja muuttaminen yleisurheilustadionista puhtaaksi jalkapallostadioniksi. Uuden stadionin suunnittelemista on jarruttanut epäselvyys siitä, mihin sen voisi rakentaa. Välillä on näyttänyt siltä, että Hertha joutuisi muuttamaan pitkälle Brandenburgin osavaltion puolelle.

Toukokuussa Hertha julkisti jäsenäänestyksen jälkeen virallisen suunnitelman, jonka mukaan se aikoo rakentaa uuden stadionin. Ratkaisevaa oli, että sille on löydetty ainakin tässä vaiheessa kaikki – myös viranomaisten – vaatimukset täyttävä paikka Olympiastadionin vierestä. Uusi stadion sijoittuisi lähelle stadionin metroasemaa, osittain nykyisen Olympiapuiston alueelle. Vaikka alueen käyttöä rajataan suojelustatuksella, ei stadionin rakentamiselle tässä vaiheessa näytä olevan esteitä.

Herthan uusi stadion vetäisi suunnitelman mukaan 55 000 ihmistä, paikoista 10 000 olisi seisoma- ja loput istumakatsomoa. Kansainvälisissä peleissä, joissa seisomapaikkoka ei sallita, olisi 47 000 istumapaikkaa.

Herthan on tarkoitus aloittaa pelit uudella stadionilla kauden 2025-2026 alussa, jolloin sen vuokrasopimus Olympiastadionilla päättyy.

Ja nyt seuraa pieni mutta hämmentävä yksityiskohta: uutta stadionia suunnittelee arkkitehtitoimisto Albert Speer und Partner.

Jos asiat menevät suunnitelman mukaan, Berliinin Olympiapuistossa on joidenkin vuosien päästä kaksi suurta stadionia, joista vanhemman on (yhdessä Werner Marchin kanssa) suunnitellut natsi-Saksan pääarkkitehti Albert Speer ja uudemman hänen poikansa perustama, samaa nimeä kantava arkkitehtitoimisto.

Sitä ennen pelataan Berliinissä bundesliigaa vielä monta kautta Olympiastadionilla. Tulevan kauden alkaessa oma aikani Berliinissä on tällä erää ohi. Kaipaan kuitenkin Berliiniä ja berliiniläistä jalkapalloa jo nyt siinä määrin, että suunnittelen perheellemme pidennettyä viikonloppua täällä syyskuun lopussa. Silloin Hertha “sattuu” pelaamaan FC Bayernia vastaan.

Lopuksi vielä pari sanaa MM-kisoista. Saksalle kävi kuten Ranskalle 2002, Italialle 2010 ja Espanjalle 2014. Kaikki jäivät hallitsevina mestareina alkulohkoon.

Nyt Ranska on kruunattu maailmanmestariksi 2018. Saksassa ihmetellään, miten tässä näin kävi. Ja kyllähän täällä sitäkin mietitään, miten tästä taas noustaan.

Olin jo ennen kisoja Saksan menestyksen suhteen skeptinen, mutta olisihan se ollut hienoa olla todistamassa mestaruusjuhlia. Tältä ne näyttivät neljä vuotta sitten.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Kielipuolisia kokemuksia Saksassa - 23.05.2018
• Perheellisenä Berliinissä - 05.04.2018
• Nukkumatti ja kylmä sota – Kuinka partaveikko päätyi Suomen televisioon ja Lapin luontoon - 07.03.2018
• Saksa on tehokas mutta ei notkea - 15.01.2018
• Berliini jalkapallokaupunkina, osa 1: Idän rautainen unioni - 21.11.2017
• Nukkumatti ja minä - 10.10.2017