Vielä hetki sitten ilmassa oli iloa ja toivoa. Berliinin talven ikuiselta tuntuva harmaus alkoi vaihtua alkukevään kirkkaaseen valoon. Myös koronatunnelin päässä pilkotti valoa. Niin Saksassa kuin Suomessakin sairaalahoitoa vaativien koronatapausten määrä oli laskussa ja koronarajoituksia alettiin purkaa.

Sitten toiveikkaiden uutisten keskelle iskeytyi kammottava tieto. Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan.

Berliiniläisiä osoittamassa mieltään Ukrainan sotaa vastaan Brandenburgin portin edessä.

Viikonloppuna osoitin satojen tuhansien berliiniläisten joukossa mieltäni sotaa vastaan. Kävelimme Brandenburgin portilta Tiergarten-puiston keskellä seisovan kultaisen Siegessäulen eli Voitonpylvään luo.

Tunsin suuttumusta ja turhautumista, ja aistin samaa kaikkialla ympärilläni. Ihmiset kyselivät toisiltaan, miten on mahdollista, että Euroopassa soditaan taas. Miten on mahdollista, että jälleen yksi diktaattori ja hänen seuraajansa tuhoavat tavallisten ihmisten elämät?

Mielenosoituskulkue ohitti Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkin, sitten toisessa maailmansodassa kuolleiden neuvostosotilaiden muistomerkin. Katu, jolla mielenosoitus järjestettiin, on nimeltään Straße des 17. Juni eli 17. kesäkuuta -katu. Se on nimetty kesäkuussa vuonna 1953 tapahtuneen, väkivaltaisesti tukahdutetun Itä-Saksan kansannousun mukaan. Kadun historia ulottuu kuitenkin paljon pidemmälle: jo 1800-luvulla Napoleon joukkoineen marssi kyseistä katua pitkin Brandenburgin portin ali vallatessaan Preussin.

Minusta tuntuu usein, että kaupungeilla on muisti. Berliinissä tunne on erityisen vahva. Täällä sotien ja konfliktien muistot ovat läsnä mihin tahansa päänsä kääntääkään.

Ajan lähes päivittäin raitiovaunulla pitkin Bernauer Straßea, jonka varrella seisoo ainoa alkuperäisessä kunnossa säilytetty pätkä Berliinin muuria. Muutaman kymmenen metrin mittainen harmaa betoniseinä on kuin kylmän sodan arpi. Lähes kolmenkymmenen vuoden ajan se jakoi kaupungin puoliksi aiheuttaen ihmisille kauhua ja kärsimystä. Jotkut kaivoivat sen ali tunneleita päästäkseen pakenemaan idästä länteen. Yhteensä 139 ihmistä menetti henkensä muurilla.

Stolpersteineihin eli ”kompastuskiviin” voi törmätä eri puolilla Berliiniä. Niihin on kaiverrettu natsien vainoamien ja tappamien juutalaisten nimiä.

Kun kävelen muurilta kotiinpäin, ohitan 1800-luvun lopulla rakennetun vesitornin. Tornissa on nykyään asuntoja, mutta 1930-luvulla siellä oli natsien pidätyskeskus, jossa teloitettiin toisinajattelijoita ilman oikeudenkäyntiä.

Kun käännän katseeni maahan, näen talojen edessä tavallisten katukivien joukkoon upotettuja messinkisiä muistokiviä. Ne ovat Stolpersteineja eli ”kompastuskiviä”. Kiviin on kaiverrettu niiden taloissa asuneiden juutalaisten nimiä, jotka joutuivat natsien väkivaltaisen vainon kohteeksi. He olivat tavallisia ihmisiä, jotka tultiin hakemaan kodeistaan keskitysleireille.

Tässä moneen kertaan runnellussa ja raunioista uudelleen rakennetussa kaupungissa historiaa ei pääse pakoon. Saksa onkin nähnyt tietoisesti vaivaa sen eteen, ettemme unohtaisi menneisyyden kauhuja. Täällä uskotaan, että vaikeiden asioiden muistaminen ja historian kohtaaminen rehellisesti estävät tulevia sukupolvia tekemästä edeltäjiensä virheitä.

Museot ja muistomerkit ovat vain osa muistamisen kulttuuria. Joka vuosi kristalliyön vuosipäivänä, 9. marraskuuta, kaupunkilaiset kokoontuvat kaduille kiillottamaan Stolpersteineja. Tämän vuoden tammikuun 27. päivänä, holokaustin päättymisen muistopäivänä, Saksan ZDF-televisiokanava esitti uuden holokaustia käsittelevän dokumentin Ganz Normale Männer, joka muistuttaa, että hirmutekoihin syyllistyneet natsit olivat pelottavan samanlaisia kuin me kaikki – aivan tavallisia miehiä.

Unter den Linden -kadulla on sodan ja hirmuvallan uhrien muistomerkki Neue Wache.

Kouluissa maan synkkää menneisyyttä käsitellään avoimesti, ja mediassa ajankohtaisia aiheita muistetaan aina peilata menneisyyteen. Historialla on tapana toistaa itseään, mutta täällä se yritetään estää kaikin keinoin.

Muistin tutkimuksen isänä pidetään keskitysleirillä menehtynyttä ranskalaista sosiaalitieteilijää Maurice Halbwachsia. Hän lanseerasi kollektiivisen muistin käsitteen, jonka mukaan rakennamme maailmankuvaamme, tulkintojamme todellisuuden luonteesta ja identiteettiämme kollektiivisesti, yhteisön jäseninä. Muistaminen onkin Saksassa ennen kaikkea yhteisöllistä toimintaa.

Venäjällä vastaavaa muistamisen kulttuuria ei ole ainakaan viime vuosikymmeninä harjoitettu. Ehkä siksi Putinin propaganda on uponnut tehokkaasti osaan kansasta?

Jokaisen sotadokumentin, -kirjan tai museokäynnin jälkeen tajuan entistä kirkkaammin, ettei sodissa ole voittajia. Niistä kärsivät sekä hävinnyt että voittanut osapuoli. On tutkittu, että sotatraumat näkyvät solutasolla paitsi sodankäyneessä sukupolvessa, myös heidän lapsissaan ja lapsenlapsissaan. Kun kaupunkeja tänään pommitetaan Ukrainassa, traumasta saattavat kärsiä ihmiset, jotka syntyvät vasta vuosikymmenten päästä.

Jopa puoli miljoonaa berliiniläistä osoitti mieltään Ukrainan sotaa vastaan sunnuntaina 27.2.

Putinin hyökkäyssodasta Ukrainassa kärsivät ukrainalaisten lisäksi myös tavalliset venäläiset. Kaksi journalistiohjelmamme opiskelijaa on kotoisin Moskovasta. He ovat sodasta järkyttyneitä ja masentuneita. He ovat nuoria naisia, jotka haluaisivat vain elää vapaina ja tehdä työtään toimittajina. Nyt heitä kalvaa syyllisyys, sekä epävarmuus tulevasta. Onkin erityisen tärkeää muistaa, ettei sota ole yksittäisten venäläisten syy.

Jonakin päivänä myös Putinin aloittamasta Ukrainan sodasta on jäljellä enää jokin museo tai muistomerkki. Juuri nyt se on miljoonien ihmisten todellista kärsimystä. Toivon, ettemme koskaan unohda sitä.

Lähteet:

Helsingin Sanomat 1/2022: ”Aivan tavalliset miehet” veivät massoittain naisia, lapsia ja miehiä metsään ja ampuivat heidät sinne – Uusi dokumentti valottaa, miltä se tuntui natseista itsestään https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000008573955.html

Yle 2/2021: Ylisukupolvinen trauma voi yltää neljänteen polveen asti https://yle.fi/aihe/artikkeli/2021/02/12/ylisukupolvinen-trauma-voi-yltaa-neljanteen-polveen-asti

Antroblogi.fi 2/2017: Holokausti määrittää saksalaisten kollektiivista muistia https://antroblogi.fi/2017/02/holokausti-kollektiivinen-muisti/

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Auf Wiedersehen, Berlin! Mitä stipendivuodesta jäi käteen? - 12.08.2022
• Vanhempi mies asiantuntijana on Saksassa yhä normi, jota ei kyseenalaisteta – ja stipendiohjelmamme luentosarja on tästä räikeä esimerkki - 11.05.2022
• Berliini on ihana paikka lapsiperheelle, vaikka leikkipuistossa taistellaankin keinuvuoroista - 31.01.2022
• ”Köyhä mutta seksikäs” oli Berliinin tunnuslause, mutta onko se enää totta? - 17.12.2021
• Elämä palasi Berliiniin – kaupungissa aistii kuitenkin vielä tiukkojen koronarajoitusten aiheuttaman trauman - 01.11.2021