Sama ajatus palaa stipendiaattivuoteni varrella mieleeni jatkuvasti: Suomi on journalistille poikkeuksellisen hyvä maa.

Olen toki tiennyt faktat aina. Sananvapaustilastoissa Suomi pitää vuodesta toiseen vankkaa kakkossijaa. Luottamus mediaankin on maailman kärkeä, vaikka se on hieman tippunut.

Muiden stipendiaattien tarinat muistuttavat, että edes itsestäänselvyyksiltä vaikuttavat oikeudet eivät ole itsestään selviä. Ja jos journalistilla oli vaikeaa ennenkin, pandemia on vain lisännyt liekkejä. Monessa maassa sananvapautta on kiristetty entisestään, ja yhä harvempi toimittaja saa tehdä työnsä rauhassa. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä Eurooppaa kauempaa. Tässä joukossa tuntee itsensä joskus onnekkaalla tavalla outolinnuksi.

13 journalistia, 13 eri näkökulmaa diversiteettiin.

Onnelatarina on hallinnut viime vuosina Suomen kansainvälistä mediajulkisuutta: pieni, pimeä ja syrjäinen ihme, jossa kuunnellaan raskasta musiikkia ja ollaan maailman onnellisimpia.

Utopiallakin on kääntöpuolensa. Jos kotimaastaan kertoo aina vain hyvinvoinnin, tasa-arvon ja sananvapauden saagaa, saattaa unohtaa, että emme mekään selviä aivan puhtailla papereilla. Kiittelystä voi syntyä harha: mitäs meillä täällä valittamista, olemmehan maailman kärkeä. Se voi tehdä sokeaksi ongelmille, jotka jäävät piiloon hyvinvoinnin varjoihin.

Stipendiaattivuotemme hallitsevia teemoja on ollut diversiteetti eli moninaisuus. Kun pidimme viime lukukauden lopuksi yhteisen seminaarin ja kokosimme yhteen alkuvuoden tärkeimmät opit, mietin, mitä minä suomalaisena voisin sanoa diversiteetistä. Olenhan jopa koko maailman mittakaavalla äärimmäisen etuoikeutettu.

Sitten päätin, että puhuisin juuri siitä. Kerron tarinoista, joista en kirjoita.

Olen erikoistunut terveys- ja hyvinvointijournalismiin, ja viime vuosina olen alkanut yhä enemmän pohtia niitä, jotka jäävät tarinoistani piiloon. Yksi diversiteettipuheen puutteista on se, että sitä käsitellään usein lähinnä journalismin ”kovan” ytimen eli esimerkiksi politiikan ja talousalan kautta. Samat ongelmat koskettavat kuitenkin kaikkea journalismia, myös terveysuutisointia. Yksi esimerkki on perinteinen toipumistarina: burnoutiin sairastuvat usein menestyvät yritysjohtajat, ja masentuneilla on varaa terapiaan. Emme juurikaan näe lehtien sivuilla klinikalta toiseen seilaavia kroonikkoja tai syrjäytyneitä, joilla terveysongelmat kasautuvat. Saati sitten niitä, joiden burnout ei koskaan parantunut eivätkä he palanneet työelämään kertomaan tarinaansa.

Jokainen toipumistarina on tietenkin yksilökokemuksena yhtä arvokas. Pulmana on ennen kaikkea kokonaisuus: jos aina puhumme paranemisesta vain yksilön sankaritarinana, elämänkulkua helpottavat etuoikeudet jäävät piiloon. Kuvasto jää yksipuoliseksi.

Suomessa diversiteettipuheen kärki on ollut pitkään sukupuolten tasa-arvossa, mutta viime aikoina keskusteluun on rantautunut lisää sävyjä. Somessa on puitu suomalaisen median valkoisuutta, toisaalla hampaissa on ollut median keskiluokkaisuus. Kun koronapandemia iski, yleisö ehätti nopeasti kritisoimaan sitä, että valtaosa sisällöistä on kirjoitettu perheellisille tai parisuhteellisille etätyöntekijöille. Yksineläjiä ja niitä, joiden oli pakko käydä töissä, puhuteltiin enemmän kohteina.

Tärkeämpi kysymys jäi kysymättä: eikö todellista moninaisuutta olisi tehdä eri ihmisryhmille monipuolisemmin sisältöjä, joissa he ovat aktiivisia tekijöitä, subjekteja.

Koronarajoituksia on höllennetty, joten olemme vihdoin saaneet siirrettyä keskustelut kasvokkaisiksi.

Yksi median ongelmista on se, että keskustelu etenee nopeasti nousevina ja hiipuvina trendeinä. Yksi terävä tulokulma voi hallita otsikkoja viikkoja, kunnes sen korvaa jokin toinen. Siksi viime aikojen keskustelu intersektionaalisuudesta on ollut tervetullutta. Intersektionaalisuus kuvaa sitä, että olemme monen eri kategorian summa, jotka kaikki vaikuttavat etuoikeuksiimme hieman eri tavoin. Emme siis ole vain sosiaaliluokkamme, etninen taustamme ja sukupuolemme, vaan kaikkia näitä yhdessä ja erikseen. On tärkeää nostaa yksittäisiä ongelmia julkiselle agendalle, mutta samalla on hyvä muistaa, että olemme mutkikkaita kokonaisuuksia. Journalismin haaste on kohdella juttujensa kohteita samalla syvällisyydellä.

Suomen onnelatarina jättää varjoihinsa myös vähemmistöryhmien kohtelun. Ehkä lähimmäs omaa kokemustani tulee stipendiaattiryhmämme norjalainen toimittaja, joka tutkii lopputyössään maan saamelaisvähemmistön representaatiota. Lopputulema: näkyvyyttä on niukalti, ja se vilisee ennakkoluuloja. Viime vuoden stipendiaatti, norjalainen Shazia Majid puolestaan kirjoitti lopputyössään siitä, miten näkymättömiä etniset vähemmistöt ovat homogeenisessa Norjassa. Jos satut lisäksi olemaan nainen, asiat ovat vieläkin huonommin.

Norjan esimerkki muistuttaa, että työnsarkaa on Suomessakin. Vaikka ongelmaa ei näy, se on silti olemassa.

Keskustelut kansainvälisen ryhmän kanssa muistuttavat myös toisesta tärkeästä asiasta: se, että jollain muulla on vaikeampaa, ei ole syy vaieta. Ennemminkin se antaa syitä puhua entistä äänekkäämmin. Jos kerran samat ongelmat koskettavat sananvapauden ykkösmaita ja totalitaristisia valtioita, joissa lehdistönvapautta rajoitetaan kovalla kädellä, eikö se tarkoita, että ongelmia vastaan pitäisi käydä entistä enemmän yhtenä rintamana?

Toinen tärkeä opetus on se, että diversiteettiä pitää tarkastella monesta näkökulmasta. Jokainen juttu, genrestä riippumatta, on hyvä lukea diversiteettilinssien läpi: Millaista ihmistä juttu puhuttelee? Tuoko näkökulma keskusteluun jotain uutta? Onko tarina kirjoitettu itseni kaltaisille vai myös toisenlaisista taustoista tuleville?

Kolmas opetus: diversiteettikeskustelu ei useinkaan tunnu mukavalta. Kun joutuu kohtaamaan sen, mitä ei tiedä, joutuu pois mukavuusalueeltaan. Se on kuitenkin tie todenmukaisempaan, syvällisempään journalismiin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Sulkutilan jälkeen - 23.04.2021
• Onko pandemian jälkeen innovaatioita? - 04.03.2021
• Brexit ja muita pikkujuttuja - 07.01.2021
• Vain kävely on tärkeää - 02.12.2020
• Myrskyn silmässä   - 29.10.2020