Ensisilmäyksellä Britannia on entisensä. Vettäkin sataa kolme ensimmäistä vuorokautta läpeensä.

Toisella silmäyksellä maa ei ole entisensä lainkaan.

Oxfordin historiallisessa keskustassa on vastassa kasvomaskien armeija. Kadunvarsia värittävät välkkyvät varoitustaulut, jotka muistuttavat turvaväleistä. Kävelykatuja on muutettu yksisuuntaisiksi, ja sightseeing-bussit ammottavat tyhjyyttään.

Oxfordin historiallista keskustaa.

Muuttuneen ulkokuoren alla sykkii tuttu sydän. Kirjakaupat kuhisevat opiskelijoita, ja fuksit istuvat piknikillä kasvitieteellisen puutarhan nurmella. Eikä juuri kukaan noudata katuun merkittyjä kulkusuuntia.

Nopeasti olo Oxfordissa alkaa tuntua jo kumman normaalilta. Maskin käyttämisestä tulee rutiinia, samoin kauppaan jonottamisesta ruuhka-aikana.

Vietän seuraavan lukuvuoden Oxfordin yliopiston journalismin tutkimusyksikössä eli Reuters-instituutissa muiden journalist fellow -stipendiaattien kanssa, jotka ovat toimittajia eri puolilta maailmaa. Seminaareissa ja lukupiireissä pohdimme journalismin nykytilaa ja tulevaisuutta, rooleja ja identiteettiä. Omassa lopputyössäni käsittelen immersiivisen, vuorovaikutteisen mobiilijournalismin mahdollisuuksia.

Yliopisto on onneksemme linjannut, että vaikka massaluennot järjestetään etänä, pienryhmät saavat jatkaa lähiopetusta. Edes hallituksen määräämä rule of six eli kuuden hengen kokoontumisrajoitus ei koske koulutusta. Videopuheluihin uupuneelle uutinen on helpotus.

Kuuden hengen kokoontumisrajoitus ei koske koulutusta.

Kummaa normaaliuden tunnetta lisää se, että Reuters-instituutti sijaitsee erillään keskustan kampusalueesta, idyllisellä pientaloalueella. Luentosalin kaksoisovet avautuvat vehreään puutarhaan.

Muutama ryhmämme stipendiaateista joutuu istumaan kaksi ensimmäistä opetusviikkoa karanteenissa. Kun sitten lopulta pääsemme tapaamaan kaikki kasvotusten, vilkuilemme toisiamme epäuskoisina, varovainen hymy huulilla.

Olemmeko aivan oikeasti Oxfordissa, ja vielä yhdessä?

Turvaväleistä muistutetaan kaikkialla.

Toki Reuters-instituuttikin on mukautunut poikkeusoloihin. Ruumiinlämpömme mitataan aamuisin eteisessä, ja kasvomaskin saa riisua vasta, kun istuu paikoilleen. Tavallisena vuonna seminaarien asiantuntijavieraat istuisivat kanssamme samassa salissa, mutta nyt he osallistuvat Zoomin välityksellä.

Muutokset eivät ole pelkästään haitaksi. Nyt kun luennoitsijat eivät ole sidottuja paikkaan, seminaarikattaus on todella kansainvälinen. Pääsemme pohtimaan niin median transkeskustelua Brasiliassa kuin algoritmien vaaroja Yhdysvalloissa.

Vaikka ryhmässämme on journalisteja Kanadasta Etelä-Koreaan, ala tuntuu juuri nyt käyvän läpi hyvin samankaltaisia haasteita kaikkialla. Pandemia on saanut salaliittoteoriat kukoistamaan, ja luottamus mediaan ja poliitikkoihin horjuu. Yhdysvaltojen presidentinvaalit ovat nurkan takana, ja niiden vaikutukset järisyttävät ympäri maailman. Ensimmäisen viikon istunnoissa pohdimme, miten journalistit voisivat taistella (vai voivatko?) Whatsapp-ryhmissä leviävää valeuutisointia vastaan tai miten naisten äänet ovat jääneet pandemiaraportoinnissa jalkoihin.

Tunnelma on kuin juuri ennen myrskyä. Viikon kuluttua maailma voi näyttää jo hyvin erilaiselta, mutta kukaan ei tiedä, miltä. Entä millainen on journalismin asema myräkän jälkeen? Sitäkään ei kukaan tiedä.

Nyt jos koskaan tuntuu hyvältä ajatella – myös ääneen.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Onnelatarinan kääntöpuoli - 07.06.2021
• Sulkutilan jälkeen - 23.04.2021
• Onko pandemian jälkeen innovaatioita? - 04.03.2021
• Brexit ja muita pikkujuttuja - 07.01.2021
• Vain kävely on tärkeää - 02.12.2020