Mieli toimii kummallisesti.

Pari viikkoa sitten lensin Suomeen joulunviettoon ja tunsin valtaisaa helpotusta. Ei maskipakkoa, ei ruokakauppaan jonottamista, ei dramaattisen jyrkkiä tartuntakäyriä.

Jo muutaman päivän kuluttua olin onnellisesti unohtanut marraskuun lockdownin aiheuttamat sydämentykytykset ja sen, miten värjöttelimme joulukuun seminaareissa talvitakkeihin kääriytyneinä (koronatartuntariskin minimoimiseksi Reuters-instituutilla pidetään jatkuvaa läpivetoa).

Sen sijaan aloin välittömästi ikävöidä paikallista pubikulttuuria, kirjakauppoja ja kävelyjä Thamesin varrella.

Summertownin alueella toimii artesaanikahvila, joka levittäytyy kadulle vihannesmyymäläksi.

Eniten kuitenkin ikävöin ryhmäläisiäni. Olen Reuters-instituutin tämän vuoden stipendiaateista ainoa, jonka opinnot kestävät koko lukuvuoden eli kymmenen kuukautta. Se tarkoittaa, että tammikuussa luokassa kanssani istuvat uudet kasvot.

Olen innoissani, kun pääsen tutustumaan uusiin kollegoihin. Samalla en voinut olla liikuttumatta, kun joulukuun viimeisen seminaarin jälkeen hyvästelin syksyn ryhmäni Zoomissa. Koimme yhdessä niin erikoiset kolme kuukautta, ettei kaikkea pysty edes selittämään ulkopuolisille. Se ei voi olla kuin lähentämättä.

Ehdimme jo muistella monia syksyn outouksia, kuten sitä, miten lähes minnekään ei voinut vain mennä spontaanisti. Kuntosalille ja kirjastoonkin piti varata netistä paikka. Ravintolaan ei saanut vain kävellä sisään, vaan ovella piti ensin jättää tarjoilijalle yhteystietonsa, jos sattuu altistumaan.

Ashmolean-museon yläkerran kahvilassa tarjoillaan perinteistä iltapäiväteetä. Vajaalla 30 eurolla saa pannullisen teetä ja oman ”tornillisen” leipiä ja leivonnaisia. Ei jäänyt nälkä.

Erityisellä lämmöllä muistelimme Rose & Crown -paikallispubin ulkoterassia, josta tuli kantapaikkamme, sillä koronarajoitusten takia saimme tavata vapaa-ajalla luvallisesti lähinnä ulkona. Terassia pidettiin lämpimänä pöydänjalkoihin asennettujen lämmittimien avulla.

Ensimmäisellä kerralla tarjoilija varoitti meitä huolettomaan sävyyn: ”Ei sitten kannata istua liian lähellä – joidenkin kengät ovat sulaneet kiinni pöydänjalkaan.”

Joulukuussa ehdimme onneksi ottaa menetettyjä kokemuksia takaisin, kun marraskuun lockdown päättyi. Kiipesimme Ashmolean-museon ylimpään kerrokseen nauttimaan perinteistä englantilaista iltapäiväteetä ja söimme itsellemme skonssiähkyn. Kävelimme myös parin tunnin matkan Blenheimin linnaan ihailemaan jouluvaloja.

Blenheimin linna on vain vartin bussimatkan ja parin tunnin kävelyn päässä Oxfordista.

Nyt eteläinen Englanti on jälleen palannut tiukkoihin rajoituksiin, sillä maassa leviää uusi, entistä herkemmin tarttuva virusmuunnos. Nyt odottelen lisätietoa siitä, pääsenkö palaamaan ennen lukukauden alkua vai suljetaanko yliopistot tammikuuksi, sillä tartuntatilanne pahenee nopeasti.

Myös Brexitin siirtymäaika on päättynyt vuodenvaihteessa, ja Iso-Britannia on virallisesti ulkona EU:n säädöksistä. Tuntuu hassunkuriselta, miten niinkin massiivinen muutos on tuntunut pandemian keskellä lähinnä sivulauseelta.

Varmaa on vain yksi: vuonna 2021 palaan taas aika toisenlaiseen Englantiin.

Kirjoittajan aikaisemmat artikkelit

• Onnelatarinan kääntöpuoli - 07.06.2021
• Sulkutilan jälkeen - 23.04.2021
• Onko pandemian jälkeen innovaatioita? - 04.03.2021
• Vain kävely on tärkeää - 02.12.2020
• Myrskyn silmässä   - 29.10.2020